pienoiskuva|pysty|Ferdinand de Saussure. Ferdinand-Mongin de Saussure (26. marraskuuta 1857 Geneve, Geneven kantoni, Sveitsi – 22. helmikuuta 1913 Vufflens-le-Château, Vaud, Sveitsi) oli sveitsiläinen indoeurooppalaisten kielten tutkija, jonka esittämät ajatukset vaikuttivat suuresti kielen tieteellisen tutkimuksen painopisteen muuttumisessa rakenteellisen kuvauksen suuntaan. Häntä pidetään kielitieteellisen strukturalismin yhtenä perustajana (Vilém Mathesiuksen ja Franz Boasin ohella) ja semiotiikan – tai saussureläisittäin semiologian – suunnannäyttäjänä siirryttäessä 1800-lukua hallinneesta historiallis-vertailevasta kielentutkimuksesta nykyaikaiseen kielitieteeseen.
Nykyään Saussure muistetaan ennen kaikkea postuumisti julkaistusta Yleisen kielitieteen kurssista (), jonka hänen nuoremmat kollegansa Charles Bally ja Albert Sechehaye julkaisivat vuonna 1916. Se perustuu Saussuren kolmella pitämällään yleistä kielitiedettä käsittelevällä luentokurssilla esittämiin ajatuksiin.Nyman & Suominen 2002, s. 40. Saussuren kuoleman jälkeen Bally ja Sechehaye keräsivät opiskelijoiden luennoilla tekemät muistiinpanot ja kokosivat teoksen niiden pohjalta.Nyman & Suominen 2002, s. 41–44. Saussuren elämänaikainen pääteos oli Mémoire sur le système primitif des voyelles dans les langues indo-européennes (1878), jonka hän julkaisi vasta 21-vuotiaana mutta joka takasi hänelle maineen loppuiäkseen.Nyman & Suominen 2002, s. 19–20.
Elämäkerta Tausta Saussure syntyi esikoislapsena perheeseen, jolla oli jo pitkään ollut hyvin huomattava asema geneveläisessä yliopistomaailmassa.Nyman & Suominen 2002, s. 12. Hänen isänsä Henri de Saussure (1829–1905) oli taustaltaan mineralogi mutta teki tieteellisen uransa entomologina. Saussuren äiti Louise (s. de Pourtalès 1837–1906) oli geneveläistä ylhäisaatelia. Perheeseen syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta.
Muita kuuluisuuksia sisarusparvessa olivat sinologina ja erityisesti kiinalaisen astrologian asiantuntijana tunnettu Léopold de Saussure (1866–1925) sekä kansainvälisten apukielten kehittäjänä kuuluisaksi tullut matemaatikko René de Saussure (1868–1943). Kuuluisin Saussuren sukulaisista lienee kuitenkin Horace-Bénédict de Saussure (1740–1799), Ferdinandin isoisän isä, poliitikko ja monialainen luonnontieteilijä, jota on usein pidetty muun muassa Alppien tieteellisen tutkimuksen perustajana. Kemisti ja kasvifysiologian tutkija Nicolas-Théodore de Saussure (1767–1845) oli Horace-Bénédicten poika ja siis Ferdinandin isosetä.De Mauro 1995, s. 320–321.
Nuoruus ja opinnot Saussure oli jo nuorena kiinnostunut kielistä, mutta perheen perinteiden mukaisesti hän kirjoittautui Geneven yliopistoon luonnontieteiden opiskelijaksi.Nyman & Suominen 2002, s. 15. Jo ensimmäisen vuoden jälkeen, vuonna 1876, hän kuitenkin siirtyi Leipzigiin opiskelemaan kielitiedettä. Juuri samaan aikaan Leipzigin yliopistossa alkoi kehkeytyä vuosisadan loppupuolen tärkein kielitieteellinen koulukunta nuorgrammaatikot ( eli die Jungrammatische Richtung). Saussurea ei kuitenkaan yleensä pidetä tämän koulukunnan edustajana. Opiskeltuaan Leipzigissa kaksi vuotta hän siirtyi vuodeksi Berliiniin täydentämään sanskritin opintojaan.Nyman & Suominen 2002, s. 19.
Saussure julkaisi joulukuussa 1878 ainoaksi jääneen täysimittaisen tieteellisen monografiansa Mémoire sur le système primitif des voyelles dans les langues indo-européennes (’tutkielma indoeurooppalaisten kielten alkuperäisestä vokaalijärjestelmästä’). Tämä nuoruudentyö oli uraauurtava niin metodologisesti kuin sisällöltäänkin: Saussure postuloi siinä täysin formaalien menetelmien perusteella indoeurooppalaiseen kantakieleen vokaalin, joka ei ollut säilynyt yhdessäkään tuolloin tunnetussa kielessä. 1920-luvulla tulkittujen heetinkielisten piirtokirjoitusten on usein katsottu tukevan Saussuren kirjassaan esittämää hypoteesia. Osittain Saussuren esittämien ajatusten perusteella kehitettiin historiallis-vertailevassa kielitieteessä paljon keskustelua herättänyt laryngaaliteoria.
Väitöskirjansa Saussure kirjoitti sanskritin syntaksista (De l’emploi du génitif absolu en sanscrit, ’Absoluuttisen genetiivin käytöstä sanskritissa’, 1881). Se oli kuitenkin selvästi Mémoirea vaatimattomampi työ. Väiteltyään keväällä 1880 Leipzigissa Saussure teki kenttätyömatkan Liettuaan tutkiakseen heikosti dokumentoituja murteita siellä, missä niitä todella puhuttiin.Nyman & Suominen 2002, s. 20. Liettuan kieli kiinnosti noihin aikoihin kovasti indoeurooppalaisten kielten tutkijoita, sillä sitä pidettiin poikkeuksellisen vanhakantaisena ja siten sen ajateltiin tarjoavan erityisen arvokasta aineistoa indoeurooppalaisen kantakielen rekonstruointia silmällä pitäen.Nyman & Suominen 2002, s. 15, 19–21; vrt. De Mauro 1995, s. 327–332.
Aika Pariisissa Samana syksynä Saussure muutti Pariisiin.Nyman & Suominen 2002, s. 21. Hän oli liittynyt jo vuonna 1876 arvovaltaisen Pariisin kielitieteellisen seuran (Société de Linguistique de Paris) jäseneksi. Pariisissa Saussure aluksi täydensi opintojaan kuuluisassa École pratique des hautes études -korkeakoulussa (EPHE), mutta jo seuraavana vuonna, syksyllä 1881, Michel Bréal luopui omasta oppituolistaan Saussuren hyväksi, kun tämä kutsuttiin kouluun opettamaan. Nimityksellä turvattiin myös ranskalaisen kielihistorian tutkimuksen tulevaisuus Bréalin – joka sen Ranskaan oli tuonut – ajauduttua oppositioon kannassaan August Schleicherin ja nuorgrammaatikkojen edustamaa uudempaa tutkimussuuntausta vastaan.Meillet, Antoine: Michel Bréal et la grammaire comparée au Collège de France. Teoksessa: Thomas A. Sebeok (toim.): Portraits of linguists: A biographical source book for the history of western linguistics, 1746–1963. Indiana University Press, Bloomington 1966. 440–453.
Aluksi Saussuren virka rajattiin gootin ja muinaisyläsaksan opetukseen, mutta jo muutaman vuoden kuluttua kielirajoitus poistettiin ja Saussure laajensi opetuksensa sisältämään myös latinan, klassisen kreikan sekä liettuan kursseja. Kaiken kaikkiaan Saussure toimi opettajana EPHE:ssä yhdeksän vuotta ja menestyi tehtävässään varsin hyvin: hänellä oli huomattavan paljon oppilaita, joiden joukossa oli myös useita seuraavan sukupolven tärkeimpiin kuuluneita ranskalaisia kielitieteilijöitä, kuten Antoine Meillet ja Maurice Grammont.
Paitsi opettajana Saussure toimi Pariisissa myös kielitieteellisen seuran apulaissihteerinä sekä seuran aikakausjulkaisun (Mémoires de la Société de Linguistique de Paris) vastaavana toimittajana. Tänä aikana Saussure myös julkaisi pääosan tieteellisistä artikkeleistaan, joista useimmat tosin ovat varsin lyhyitä etymologisia katsauksia yksittäisiin sanoihin.Nyman & Suominen 2002, s. 22–26; De Mauro 1995, s. 334–342.
Paluu Geneveen Vuonna 1891 Saussure palasi kotikaupunkiinsa Geneveen, jonka yliopistoon hänelle perustettiin henkilökohtainen ylimääräinen professuuri. Opetusalaksi määriteltiin "indoeurooppalaisten kielten historia ja vertailu". Käytännössä hänestä tuli yliopiston sanskritin professori.
Pian paluunsa jälkeen Saussure avioitui Marie Faeschin (1867–1950) kanssa. He saivat kolme poikaa, joista vanhimmasta Jacques de Saussuresta (1892–1969) tuli diplomaatti ja poliitikko, keskimmäisestä Raymond de Saussuresta (1894–1971) tuli huomattava psykoanalyytikko, nuorin André kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä vuonna 1895.
Geneveen paluunsa jälkeen Saussure ei juuri enää julkaissut. Ainoat laajempaa huomiota herättäneet tutkimukset olivat kaksi 1890-luvun puolivälin paikkeilla julkaistua liettuan aksentuaatiota käsittelevää artikkelia. Artikkeleissa muotoillaan säännönmukaisuus, josta on sittemmin käytetty myös nimeä Saussuren laki.Nyman & Suominen 2002, s. 27–29
Opetus Genevessä Mutta jos Saussure ei enää julkaissutkaan, niin hän opetti sitäkin enemmän: tärkein opetusala oli sanskrit, jonka kursseja hän opetti joka vuosi kuolemaansa saakka, muita keskeisiä olivat latina, klassinen kreikka, germaaniset kielet sekä nykyranska.
Lisäksi Saussure opetti koko joukon kursseja satunnaisemmista aiheista. Näistä tärkeimmät ovat kuuluisat yleisen kielitieteen kurssit. Vuonna 1906 Geneven yliopiston kielitieteen ja vertailevan filologian professori Joseph Wertheimer (1833–1908) jäi eläkkeelle ja hänen virkansa opetusvelvoitteisiin kuulunut kielitieteen kurssi (Linguistique) määrättiin Saussuren opetettavaksi.Saussuren Geneven yliopistossa opettamista kursseista tarkemmin ks. Linda 1996.
Kaikkiaan Saussure opetti kurssia kolmeen otteeseen, vuosina 1907, 1908–1909 ja 1910–1911. Kaikki kolme kurssia olivat sisällöltään erilaisia ja sikäli kuin Saussure käsitteli samoja aiheita, hänen eri kursseilla esittämänsä näkemykset monesti vaihtelivat.
Kesällä 1912 Saussure sairastui ja joutui anomaan virkavapautta koko seuraavaksi lukuvuodeksi. Syksyn mittaan sairaus vain paheni ja 22. helmikuuta 1913 hän kuoli. Kuolinsyynä oli todennäköisesti valtimokovettumatauti yhdistyneenä influenssaan.Nyman & Suominen 2002, s. 29–40; De Mauro 1995, s. 343–358; Joseph 2007.
Yleisen kielitieteen kurssi
Saussure itse ei julkaissut mitään yleisestä kielitieteestä. Hänen omien säilyneiden muistiinpanojen ja kirjeenvaihdon perusteella on kuitenkin ilmeistä, että hän oli suunnitellut 1890-luvulla kirjoittavansa kirjan kielentutkimukseen liittyvistä yleisistä ongelmista.Saussure 2002, s. 11–12; Saussure 1964, s. 95. Vuosisadan vaihteeseen mennessä hän kuitenkin oli mitä ilmeisimmin lopullisesti luopunut näistä haaveista ja suunnannut huomionsa toisiin aiheisiin. Kun hänet sitten vuonna 1906 määrättiin opettamaan kielitieteen kurssia, kyse oli pikemminkin siitä, että hän joutui palaamaan aiheisiin, jotka oli jo jättänyt taakseen, kuin siitä että hän olisi saanut tervetulleen mahdollisuuden esittää itselleen tärkeitä ajatuksia, kuten Bally ja Sechehaye antavat ymmärtää Yleisen kielitieteen kurssin esipuheessa.Saussure 1995, s. 7. Huom. viitteissä käytetyn ranskankielisen alkuperäiskirjan sivunumerointi on merkitty myös Roy Harrisin kääntämään englanninkieliseen versioon.
Kirjan keskeisiksi teoreettisiksi oivalluksiksi nostettiin jo ensimmäisistä arvosteluista lähtien tietyt uudet teoreettiset käsitteet sekä vastakkainasettelut. Valitettavan usein Saussuresta puhuttaessa nämä vastakkainasettelut on tulkittu kategorisina ja kärjistetymmin kuin mihin kirja oikeastaan antaa aihetta. Vastakkainasetteluiden keskinäisiä suhteita ei ole myöskään aina osattu nähdä kovin selkeästi.
Historiallisesti tärkeimmät Saussuren nimeen yhdistettävistä käsitteistä ja erotteluista ovat seuraavat: kielenkäytön, kielen ja puheen erottaminen sekä käsitys kielestä merkkien järjestelmänä; diakronisen ja synkronisen lähestymistavan erottaminen; kielen ja kirjoittamisen erottaminen; ajatus semiologiasta eli yleisestä merkkiopista; merkin, muodon ja merkityksen erottaminen; kielellisen merkin arbitraarisuus ja merkitsevän yksiulotteisuus; kielellisen merkin arvo; syntagmaattisten ja assosiatiivisten suhteiden erottaminen.
Näitä aiheita käsitellään lähinnä kirjan johdanto-osassa sekä ensimmäisessä (Yleiset periaatteet) ja toisessa osassa (Synkroninen kielitiede). Niiden lisäksi kirjassa käsitellään laajasti myös esimerkiksi historiallis-vertailevaa kielitiedettä (kolmas osa: Diakroninen kielitiede) ja murremaantiedettä (neljäs osa: Maantieteellinen kielitiede). Nämä osuudet ovat laajuudestaan huolimatta monesti ohitettu, eikä niissä esitettyjä ajatuksia ole pidetty mitenkään erityisesti Saussurelle tyypillisinä. Kirjassa on myös Saussuren hahmottama foneettinen teoria, joka on jäänyt varsin vähälle huomiolle (johdanto-osan liitteenä oleva FonologianKyse ei ole – käytetystä termistä huolimatta – fonologiasta sanan nykytarkoituksessa, vaan lähinnä artikulatorisesta fonetiikasta. periaatteet). Myöskään Saussuren peräänkuuluttamat metateoreettiset kysymyksenasettelut (esimerkiksi kielitieteen tutkimuskohteesta ja sen suhteesta tutkimuksessa käytettyyn aineistoon) eivät välttämättä ole saaneet kielitieteen sisällä kovin suurta huomiota osakseen.