Heinrich Luitpold Himmler (7. lokakuuta 1900 München, Saksan keisarikunta – 23. toukokuuta 1945 Lüneburg, liittoutuneiden miehittämä Saksa) oli natsi-Saksan vaikutusvaltaisimpia henkilöitä tittelinään Reichsführer-SS. Gestapon ja SS:n eli Schutzstaffelin päällikkyys sekä sisäministerin virka takasivat hänelle erittäin keskeisen aseman diktatorisen valtion johdossa. Himmler oli vastuussa Saksan keskitys- ja tuhoamisleirijärjestelmän perustamisesta sekä organisoimisesta ja oli näin yksi holokaustin pääsyyllisistä.
Nuoruus
Heinrich Himmler syntyi Münchenissä keskiluokkaiseen, katoliseen kolmilapsiseen perheeseen. Hänen isänsä oli opettaja Joseph Gebhard Himmler (1865–1936) ja äitinsä Anna Maria Himmler (o.s. Heyder; 1866–1941). Heinrichillä oli kaksi veljeä: Gebhard Ludwig (1898–1982) ja Ernst Hermann (1905–1945).
Himmler sai etunimensä Heinrich kummiltaan, Baijerin Wittelsbach kuningassukuun kuuluneelta, ensimmäisessä maailmansodassa ansioituneelta ja rintamalla kaatuneelta prinssi Heinrichilta (1884–1916), jonka opettajana Himmlerin isä oli toiminut. Hän kävi koulua Landshutissa, missä hänen isänsä toimi apulaisrehtorina. Hän menestyi hyvin opinnoissaan mutta kärsi vaikeuksista liikuntatunneilla. Himmlerin terveys oli heikko; hän kärsi läpi elämänsä vatsavaivoista ja muista sairauksista. Nuoruudessaan hän harjoitteli päivittäin painoilla ja kuntoili kasvattaakseen voimiaan. Koulutoverit muistelivat häntä myöhemmin ahkerana oppilaana, joka oli sosiaalisissa tilanteissa kömpelö.
Ensimmäisen maailmansodan aikana hän palveli upseerioppilaana 11. baijerilaisrykmentissä mutta ei osallistunut taisteluihin.ABR: Reichsfuhrer-SS Luettu 15.7.2008
Himmler opiskeli Münchenin teknillisessä korkeakoulussa (Technische Universität München) vuosina 1919–1922 ja valmistui maataloustieteen laboratorioteknikoksi. Hän liittyi Ernst Röhmin organisoiman kansallismielisen Reichskriegsflagge-liikkeen toimintaan ja osallistui vuoden 1923 oluttupavallankaappaukseen, jossa hän toimi sotaministeriön rakennuksen vallanneen ryhmän lipunkantajana.
Sodan päätyttyä Himmler osallistui aktiivisesti puolisotilaallisten, oikeistolaisten Freikorpsien toimintaan, jotka taistelivat kommunisteja, sosiaalidemokraatteja ja muita hänen Saksan vihollisiksi katsomiaan ryhmittymiä vastaan. Vuonna 1923 hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen. Myöhemmin hän liittyi SA:han ja yleni pian johtamaan alun perin Adolf Hitlerin suojeluskaartiksi perustettua SS:ää.
Himmlerin SS SS:n kehitys rauhan aikana Himmler kehitti Schutzstaffelista () eli SS:stä kansallissosialistisen puolueen todelliseksi sisärenkaaksi, johon oli tiukat jäsenvaatimukset. Kansallissosialistien noustua valtaan vuonna 1933 Himmler sai johtoonsa yksi kerrallaan Saksan osavaltioiden poliittiset poliisit, lopulta vuonna 1934 myös Gestapon, jonka jäseniä liitettiin SS:ään. Salaisen poliisin perustaminen sen alaisuuteen oli Hermann Göringin idea. Himmlerin käsissä oleva valta lisääntyi entisestään, kun hänestä tuli huhtikuussa 1934 Gestapon päällikkö ja sen toiminta laajeni koko maahan. Samana vuonna säädetty maanpetturuuslaki kielsi ihmisiä arvostelemasta natsipuoluetta. Himmler oli mukana juonittelemassa SA:n johtoa vastaan, ja puolueen sisällä tehtiinkin suurpuhdistus niin sanottuna pitkien puukkojen yönä. Hitlerin luvalla SS surmasi suuren osan SA:n johtohenkilöstöä, mukaan lukien Ernst Röhmin.
SA:n vallan hajottamisen jälkeen oli Himmlerin johtama SS eittämättä voimakkain natsi-Saksan turvallisuuselin. Vuonna 1940 Himmler järjesti SS:n aseelliseksi siiveksi Waffen-SS-joukot, jolloin jäsenmäärää kasvatettiin huomattavasti ja samalla tiukkaa sisäänottoseulaa löysennettiin.
SS:n vallan kasvu sodan aikana Toisen maailmansodan syttyessä vuonna 1939 SS:n Totenkopf-yksiköt olivat vastuussa keskitysleiri- ja vuodesta 1941 alkaen operaatio Reinhardin mukaisesta tuhoamisleirijärjestelmästä. SS:n tehtäviin kuului juutalaisten, romanien, homoseksuaalien, kommunistien, ”ali-ihmisten” ja muiden poliittisesti epäluotettavien ainesten seulominen väestöstä ja passittaminen leireille. Täten Himmler oli yksi natsi-Saksan kansanmurhakoneiston pääarkkitehdeista. Adolf Galland muistelee elämäkerrassaan lentäneensä Himmlerin ja Albert Speerin kanssa maaliskuussa 1942 itärintamalle. Koneen ikkunasta näkyi hetkellisesti tuhansien neuvostosotavankien leirit. Galland kertoi hämmentyneensä Himmlerin todetessa, että
Himmlerin vierailu Suomessa vuonna 1942 pienoiskuva|Himmler ja marsalkka Mannerheim heinäkuussa 1942. Ennen kesän 1942 vierailua Himmler oli käynyt Suomessa kahdesti. Ensimmäinen käynti tapahtui helmikuussa 1941, jolloin hän ehti Norjan Kirkkoniemessä vieraillessaan piipahtaa myös Suomen puolella Petsamon Kolttakönkäällä. Toisella käynnillään Lapissa alkuvuonna 1942 Himmler tapasi Lapin läänin maaherran Kaarlo Hillilän, jolle hän kertoi varsin avoimesti käynnissä olleesta juutalaisten ja romanien etnisistä puhdistuksista.
Kesällä 1942 Himmler vieraili Suomessa yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia, joista hänellä on nimilista. Suomalaisilla tiedusteluelimillä oli jo tuolloin kuva saksalaisten väkivallasta juutalaisvähemmistöä ja miehitettyjen venäläisalueiden siviiliväestöä kohtaan.
Suomen korkein valtio- ja sotilasjohto oli jo pitkään etukäteen ollut tietoinen Himmlerin vierailusta, mutta sen todelliset syyt olivat hämärän peitossa. Koska vierailuun epäiltiin liittyvän arkaluonteisia asioita, se pyrittiin pitämään salassa julkisuudelta. Himmlerin seurueeseen kuuluivat hänen henkilökohtainen hierojansa Felix Kersten, adjutantti sekä kaksi turvamiestä. Vierailu alkoi Himmlerin ja presidentti Risto Rytin tapaamisella presidentin vapaa-ajan asunnossa Tamminiemessä. Himmlerin ja Rytin keskustelujen sisällöstä ei ole varmuutta, mutta ne lienevät ainakin sivunneet juutalaiskysymystä, koska Ryti merkitsi päiväkirjaansa Himmlerin olevan ”äärimmäisen jyrkkä antisemitisti”. Toisena vierailupäivänä Himmler tapasi marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin Päämajassa Mikkelissä, josta matka jatkui saksalaisten joukkojen tarkastuskäynnille Rovaniemelle ja Kiestinkiin.Koikkalainen, Olli: Kesä koittaa Himmlerille. Aamulehti 30. heinäkuuta 2017, s. B2–B7. Alma Media Finland.
Himmlerin on kerrottu matkansa aikana ihailleen vaaleita suomalaispoikia, koska näiden piirteet sopivat hyvin yhteen natsien rotukäsitysten kanssa. Vaaleat "arjalaiset" olivat natsien käsityksen mukaan herrakansaa, johon kuuluivat esimerkiksi skandinaavit.
Hän oli kiinnostunut suomalaisesta kansanperinteestäkin. Hän muun muassa tilasi vuonna 1937 Suomesta kaikkiaan kymmenen kanteletta, joiden sävelkuluista Himmler oli löytävinään "ikivanhaa viisautta, joka puhutteli hyvin suoralla tavalla".Pietiläinen, Jari: Tämä natsijohtaja ihaili vaaleita suomalaispoikia, mutta oksensi teloituksissa – Mitä päiväkirjat paljastavat? Länsiväylä . 3.8.2016.
Virallisen osuuden päätyttyä Himmler oleskeli vierailunsa loppuajan puolustusvoimien ylilääkärin, lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden huvilalla Tyrvännössä. Himmlerin lomanviettopaikalle oli asetettu tiukat vaatimukset: sen oli oltava eristettävissä ympäristöstään ja sieltä oli pystyttävä järjestämään suora puhelinyhteys Hitlerin päämajaan Saksaan.
Pääosin Suomi onnistui torjumaan koko loppusodan toistuvat vaatimukset juutalaisten luovuttamisesta Saksaan. Kuuluisan juutalaiskeskustelunsa pääministeri Jukka Rangellin kanssa Himmler kävi automatkalla Kangasalan Vehoniemeltä Rangellin kesähuvilalle Luopioisiin.
Tarina Himmlerin salkun sisällön kuvaamisesta Eri lähteissä on väitetty, että Himmlerin illastaessa suomalaisten isäntiensä kanssa Suomen sotilastiedustelu murtautui Himmlerin huoneeseen ja valokuvasi Himmlerin listan luovutettavista juutalaisista. Salkun sisällön kuvaamisen todenperäisyyttä ei ole kyetty todistamaan. Kertomukseen kriittisesti suhtautuva tutkimus on kiinnittänyt huomiota mm. seuraaviin tarinaan ja sen esiintymiseen liittyviin heikkouksiin:
Uusi Kuvalehti julkaisi vuonna 1954 Kustaa Vilkunan muistelmasarjan, jonka 7. osan otsikkona on ”Suomen juutalaiset ja Himmlerin salkku”. Tutkija Mikko Tyni kiinnittää huomion siihen, että tarina esitetään vasta tässä yhteydessä, vaikka Vilkuna oli sivunnut niin sanottuja turvapaikkajuutalaisia Suomessa jo aiemmin, Suomen kuvalehden artikkelissa vuonna 1947. Uudella Kuvalehdellä oli myös journalistisen profiilinsa kannalta tarvetta löytää juttuihin skandaaliaineksia. Vilkunalla puolestaan oli motiivi korostaa suomalaisten kriittistä asennetta saksalaisten tarkoitusperiä kohtaan. Tarinan esitti uusia yksityiskohtia lisäten Kalle Lehmus kirjassaan Tuntematon Mannerheim ja omana versionaan edellisten pohjalta alatoimiston lähettinä väitettyyn tapahtuma-aikaan toiminut tuolloinen sotilaspoika Sotaveteraani-lehdessä vuonna 1994.Tyni 2022, s. 226–228 Lehmus väitti kuvauksen onnistuneen siten, että salkkua vartioinut Himmlerin saksalainen turvamies houkuteltiin tervetuliaisseremonioiden aikana grogille.
Vilkuna nimeää salkun kuvaajiksi sotilaat (ei siis Suomen Valtiollista poliisia). Tällöin kysymykseen olisi tullut Päämajan valvontaosasto ja sen Helsingin alatoimisto. Yksikössä palvellut Otto Kumenius mainitsee muistelmissaan useita muita Valvontaosaston onnistumisia, mutta ei salkkuepisodia. Samoin on laita Valpon osalta vuonna 1964 tehdyssä päällikkönä toimineen Paavo Kastarin haastattelussa.Tyni 2022, s. 227–228
Seikkaperäisimmän kuvauksen Himmlerin Suomen-vierailusta kirjoitti hänen käyttöupseerikseen vierailun ajaksi asetettu reservin luutnantti Eino E. Suolahti. Kun tarinaa on tarkistettu, siitä on kysytty myös valvontaosastoa johtaneelta Kustaa Rautsuota, joka myöskään ei vahvistanut kuvaamista tai kopiointia tapahtuneen.Tyni 2022, s. 228 Poliittisen historian professori Timo Soikkasen mukaan tarina ”Himmlerin listan” valokuvaamisesta vaikuttaa epäuskottavalta eikä siitä ole ensikäden dokumentteja.
Himmler sodanjohdossa vuosina 1944–1945 pienoiskuva|vasen|Himmler ja neuvostoliittolaisia sotavankeja itärintamalla. pienoiskuva|vasen|Himmler ja Waffen-SS-sotilaita länsirintamalla syksyllä 1944.
Himmleriä miellytti ajatus päästä sotilasjohtajaksi, joten hän pyrki sodan loppupuolella suurten sotatoimiyhtymien komentajan tehtäviin. Sotilasjohtajan tehtävään Himmler oli kuitenkin kokematon ja epäpätevä, millä oli negatiivinen vaikutus Saksan jo ennestään kehnoon sotamenestykseen länsirintamalla vuosina 1944–1945. Himmlerin sopimattomuudesta tehtävissä järkyttynyt panssarikenraali Heinz Guderian uskoi, että Himmlerin ainoa motiivi oli kunnian haaliminen itselleen.
Loppuvuonna 1944 Himmler pääsi armeijaryhmä Oberrheinin komentajaksi. Armeijaryhmää vastassa oli Yhdysvaltain maavoimien 7. armeija ja Ranskan maavoimien 1. armeija Alsacessa Reinin länsirannan puolella. Yhdysvaltalaisten komentaja oli kenraali Alexander Patch ja ranskalaisten komentaja kenraali Jean de Lattre de Tassigny. 1. tammikuuta 1945 Himmlerin armeijaryhmä käynnisti operaatio Nordwindin keventääkseen tyrehtyvän Ardennien hyökkäyksen tilannetta. Tammikuun lopulla Himmler siirrettiin itään sotilaallisen alkumenestyksen jälkeen. 24. tammikuuta armeijaryhmä Oberrheinin toiminnot lakkasivat, ja 25. tammikuuta operaatio Nordwind päättyi virallisesti.