Loviisa (, vuoteen 1752 Degerby) on vuonna 1745 perustettu Suomen kaupunki, joka sijaitsee Uudenmaan maakunnan etelärannikolla. Loviisan väkiluku on henkilöä ja sen kokonaispinta-ala on km². Väestötiheys on asukasta/km². Kaupunki on kaksikielinen, ja sen asukkaista 55 prosenttia puhuu suomea ja 40 prosenttia ruotsia.
Loviisa tunnetaan erityisesti uusgoottilaisesta kaupunkiarkkitehtuurista. Kaupunki perustettiin Kuninkaantien varteen ja se sai nimensä kuningatar Loviisa Ulriikalta. Linnoituskaupungin tehtävänä oli vartioida Ruotsin ja Venäjän välistä uutta rajaa.
Loviisan naapurikunnat ovat Kouvola, Lapinjärvi, Myrskylä, Porvoo ja Pyhtää. Kaupunki kuuluu Loviisan seutukuntaan. Nykyinen kunta syntyi kun Pernaja, Liljendal ja Ruotsinpyhtää ja Loviisa liitettiin yhteen vuoden 2010 alussa ja perustettiin valtuuston toimesta uusi Loviisan kaupunki.
Historia 1700-luku Degerbyn kaupunki perustettiin Pernajan Degerbyn ratsutilan maille vuonna 1745 raja- ja linnoituskaupungiksi. Itäinen Suomi tarvitsi uutta tapulikaupunkia Turun rauhassa vuonna 1743 siirtyneen itärajan vuoksi. Rajan taakse jäi Itä-Suomen ainut tapulikaupunki Hamina. Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik vieraili Degerbyssä 1752 ja antoi kaupungille uuden nimen Loviisa puolisonsa, kuningatar Loviisa Ulriikan mukaan. Ensimmäisenä pormestarina (1747–1765) toimi Jakob Forsell, kauppias joka oli paennut Haminasta ja yhdessä ruukinpatruuna Anders Nohrströmin kanssa ostanut Petjärven (Strömforsin) ruukin.
Vasta perustettuun kaupunkiin ryhdyttiin vuonna 1748 rakentamaan Loviisan linnoituksena tunnettua rajalinnoitusta, jonka rakennustyöt jäivät kuitenkin kesken Ruotsin kuningaskunnan rahavaikeuksien vuoksi. Linnoituksesta ehti valmistua ainoastaan osa ulkovarustuksista. Linnoituskaupungin historiasta muistuttavat mm. nykyisen keskustan itäpuolella sijaitsevat bastionit Rosen ja Ungern. Samaan aikaan Loviisan linnoituksen kanssa ryhdyttiin kaupungin eteläpuolella rakentamaan Svartholman merilinnoitusta. Merilinnoituksen tarkoituksena oli suojata kaupunkia mereltä päin sekä tarjota suojasatama Ruotsin rannikkolaivastolle. Svartholman ruotsalainen aikakausi päättyi vuonna 1808, kun linnoitus antautui venäläisille lähes ilman vastarintaa.
1800-luku Vuosi 1855 Krimin sodan aikana oli dramaattinen Loviisassa. Myöhään illalla 5. heinäkuuta kaupungissa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan vanhoista keskustakortteleista. Noin 70 asuintalon ohella tuhoutui myös Loviisan silloinen (puu)kirkko. Tulipaloa edeltäneenä päivänä englantilainen laivasto-osasto oli alkanut tulittaa Svartholmaa, ja palon syttymispäivänä linnoitus oli räjäytetty raunioiksi. Sota-aluksien tulituksella ei ollut suoranaista yhteyttä kaupungin paloon, jonka syttymissyytä ei koskaan saatu selville. Kesän 1855 tapahtumat kuvataan Runar Schildtin novellissa Sateenkaari (Regnbågen 1916), tietyin taiteellisin vapauksin.
Palon jälkeen suunniteltiin kaupungin siirtämistä etelämmäksi, mutta keisarillinen senaatti päätti huhtikuussa 1856, että Loviisa rakennettaisiin uudelleen entiselle paikalleen. Uudelleenrakentamisessa noudatettiin Ernst Lohrmannin asemakaavaa, joka kuitenkin suurelta osin perustui G.T. Chiewitzin jo ennen paloa tekemään ehdotukseen. Samoihin aikoihin, 1860-luvun alussa, Loviisasta alettiin määrätietoisesti kehittää kylpyläkaupunkia. Vesihoitolaitoksen päärakennus valmistui vuonna 1865 nykyisen Kappelinpuiston tienoille. Samalle viheralueelle rakennettiin mm. ravintola, ja läheisiä "terveyslähteitä” alettiin taas hyödyntää.
pienoiskuva|vasen|Loviisan satama (Laivasilta) Gavril Sergejevin ikuistamana vuonna 1808. Hoitolaitoksen ylilääkäri Georg Öhman suositteli 1880-luvulla Myllyharjua sopivaksi kävelypaikaksi kylpylävieraille. 1890-luvun alussa harjulle rakennettiin näköalapaviljonki (paikalle, johon viimeinen tuulimylly siirrettiin 1920-luvulla). Vuosikymmenen lopussa Kukkukiven läheisyyteen rakennettiin Mossebackenin pensionaatti ja kesäravintola Casino, molemmat suunnitteli Lars Sonck. Kukkukiven puinen paviljonki korvattiin vuonna 1906 (nykyisellä) valurautatornilla. Loviisa oli suosittu kylpyläkaupunki vielä ensimmäisen maailmansodan aikana. Kylpylätoiminnalla oli merkittävä vaikutus paikkakunnan talouteen, ja kaupunkiin kehittyi myös rikas kulttuurielämä erityisesti musiikin saralla.
1880-luvulle saakka Loviisan tärkeimmät elinkeinot olivat kaupankäynti ja käsityöläisyys. Vähäinen teollisuus liittyi merenkulkuun (veneveistämöjä ym.) ja nautintoaineisiin. Loviisassa oli tupakkatehdas jo 1750-luvulla, ja 1770-luvun lopussa kruunun viinanpolttimo aloitti toimintansa (Kustaa III oli kieltänyt kotipolton). Vuonna 1858 kreivi Carl Magnus Creutz perusti kaupunkiin olutpanimon. Creutzin tulo alalle selittyy historioitsija Olle Sirénin mukaan osin pyrkimyksellä turvata Malmgårdin kartanon ohran menekki. Vuonna 1874 panimo siirtyi baijerilaisen Heinrich Lehmannin omistukseen, ja oluen valmistus jatkui hänen suvussaan lähes sadan vuoden ajan.
Kaupungin teollistuminen alkoi toden teolla vuonna 1882, kun kauppias Arseni Terichoff rakennutti nykyiseen Sahaniemeen höyrysahan. 1890-luvulla sahalla oli jo viitisenkymmentä työntekijää, ja 1900-luvun alussa yli sata. Vuonna 1912 toimintansa aloitti kartonkitehdas, josta pian tuli kaupungin työntekijämäärältään toiseksi suurin teollisuuslaitos. Vuosisadan vaihteessa rautatie Loviisasta Lahteen (Vesijärvelle) oli valmistunut, ja kartonkitehdas oli ensimmäinen merkittävä rautatien hyödyntämiseksi perustettu teollisuusyritys. Laivasillan väylä ei ollut tarpeeksi syvä höyrylaivoille, joten satamatoiminta siirtyi ensin Tullisiltaan ja rautatien valmistuttua Valkoon.
1900–1950 Ensimmäinen maailmansota heijastui Loviisaan työttömyytenä ja nousevina elintarvikehintoina. Sahan toiminta pysähtyi jo 1914, ja toiminta satamissa väheni. Keväällä 1917 Loviisan työväenyhdistys esitti vaatimuksia tärkeän elintarvikekomitean (myöhemmin -lautakunnan) paikkajaosta. Kaupunginvaltuuston myönnytyksistä huolimatta elokuussa alkoi poliittinen lakko. Sosialistiset työläiset vaativat mm. kunnolla palkattua työtä kaikille loviisalaisille, ja vähintään puolet elintarvikelautakunnan paikoista. Kaupunginvaltuusto suostui kokouksessaan 18. elokuuta vain ensin mainittuun vaatimukseen. Samana päivänä työläiset julistivat "täydellisen lakkotilan", katkaisivat teleliikenteen ja miehittivät rautatieaseman. Illalla pidettiin kaupunginvaltuuston kokous, jossa päätettiin perustaa suojeluskunta.
19. elokuuta 150 loviisalaista ilmoittautui suojeluskuntaan. He saivat valkoiset käsivarsinauhat ja marssivat torille. Lakkoilijat vetäytyivät Uuteenkaupunkiin. Sosialistit yrittivät turhaan saada (venäläistä) sotilasapua Helsingistä, ja vielä samana iltana Työväentalolla päätettiin julistaa lakko päättyneeksi. Mutta Venäjän vallankumouksen innoittamana Loviisassa alkoi uusi suurlakko 15. marraskuuta, ja vain kolme päivää myöhemmin sosialistit kutsuivat venäläissotilaita apuun. Heidän lisäksi Valkoon saapui punakaartilaisia Kotkasta, ja 19. marraskuuta 200–300 aseistautunutta miestä marssi Valkosta Loviisaan. Poliisikamari, puhelinkeskus ja rautatieasema vallattiin. Punalippu vedettiin salkoon raatihuoneella, ja 20–30 kaupungin johtohenkilöä vietiin vangittuina Uuteenkaupunkiin. Vuoden lopussa päästiin kompromissiin poliisilaitoksesta, ja tilanne rauhoittui.
pienoiskuva|vasen|Loviisan rautatieasema (1920) Loviisa kuului paikkakuntiin, joita vuoden 1918 taistelut koskivat läheisesti. Alussa valkoiset kävivät vapaussotaa Venäjää vastaan: kaupungin läheisyydessä oli väkivaltaisesti käyttäytyviä venäläisjoukkoja. Mutta Loviisassa oli alusta alkaen kyse myös sisällissodasta: osa kaupunkilaisista oli sosialistisen vallankumouksen kannalla. Agitaatiolla oli osansa, mutta Loviisassa elintarvikepula ja työttömyys olivat Sirénin mukaan tärkeämmässä roolissa. Vapaussodan valmisteluihin kuului jääkäreiden koulutus Saksassa, ja ensimmäinen sinne lähtenyt suomalainen oli loviisalainen lääkärinpoika Georg Öhman, "Jäger Eins". Muista jääkäreistä mainittakoon tullinvartijanpoika Ragnar Nordström. Loviisanseudun suojeluskunnat organisoitiin uutenavuotena ja tammikuun lopussa miehistön vahvuus oli jo lähes 200. Heidän aseistuksensa oli kuitenkin hyvin puutteellinen.
Loviisan punakaartin vahvuus oli helmikuun alussa lähes sata miestä. Aseita oli saatu Kotkan punakaartilaisista ja venäläissotilailta. Sisällissota alkoi 27. tammikuuta, ja vielä runsas viikko sen jälkeen valkoiset hallitsivat itäistä Uuttamaata Sipoosta Loviisaan. Valkoisten näkökulmasta oli tärkeää, että Uudenmaan suojeluskunnat pystyivät pitämään asemansa. Ne olivat kaukana päärintamasta, mutta sitoivat punaisten joukkoja. 6. helmikuuta punaiset hyökkäsivät Loviisaan Kotkan suunnasta. Hyökkääjiä oli lähes 550, joista noin 50 oli Loviisan seudun punakaartilaisia. Saatuaan tiedon punaisten joukkojen etenemisestä Loviisan valkoiset siirtyivät kolmisen kilometriä keskustasta itään. Siellä käytiin laukaustenvaihtoa, jonka jälkeen valkoiset – saarron uhatessa – vetäytyivät linnakkeille Rosen ja Ungern. Illansuussa käytiin tulitaistelu, jossa valkoiset menettivät 10 miestä (punaisten tappioista ei ole tarkkaa tietoa). Valkoisten ammusvarastot lähes tyhjenivät, ja he päättivät vetäytyä länteen. Punaiset puolestaan siirtyivät Pyhtäälle.
Seuraavana päivänä, 7. helmikuuta, punaiset marssivat Loviisaan, nostivat punaisen lipun raatihuoneen salkoon ja perustivat päämajansa Seurahuoneelle. Punavalta pani toimeen väkivaltaisuuksia, joiden myötä valkoisia kuoli enemmän kuin tulitaistelussa 6. helmikuuta. Punaisten vallankumoustuomioistuin ehti julistaa yli 70 tuomiota vangituille suojeluskuntalaisille ja muille "vastavallankumouksellisille". Monet tuomittiin työpalveluun ja/tai sakkoihin, jotta punainen hallinto hyötyisi taloudellisesti. Huhtikuun alussa Mannerheimin joukot valtasivat Tampereen, ja Valkossa nousi maihin 3000 miehen saksalainen osasto Brandenstein, joka eteni Uuteenkylään ja Lahteen saakka. Se poistui Loviisasta 16. joulukuuta 1918 Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan.Saksalaiset kaatuneet ja muistomerkit Suomessa 1918, sivu 59, Seppo Vainio, 2009, , YKL 92.71
pienoiskuva|vasen |Kylpylärakennus 1880-luvulla Vesihoitolaitos avasi jälleen ovensa vuonna 1919. Venäläiset olivat jääneet pois vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen, mutta siitä huolimatta hoitolaitoksella oli 250–400 vuotuista kävijää 1920-luvun alkupuolella. Vuonna 1926 mahdollistettiin ajanmukainen rantaelämä kuljettamalla suuria määriä hiekkaa Plagenin uimarannalle. Kävijämäärät kuitenkin taas laskivat 1920-luvun loppupuolella. Vuonna 1929 oltiin jo ehditty tiedottaa hoitolaitoksen lopettamisesta, kun kaupunki päätti ottaa toiminnan hoitaakseen. Loviisa ei saanut palautettua vuosisadanvaihteen mainettaan, kylpylärakennus oli rapistunut ja kilpailutilanne koventunut (Hanko). Vuonna 1931 kävijämäärä laski alle sadan, ja lopulta kaupunginvaltuusto tammikuussa 1935 päätti, ettei hoitolaitosta enää avattaisi alkavalla kaudella. Kylvettäjättäret protestoivat, ja saivat luvan jatkaa toimintaa omalla vastuullaan. Vuoden 1935 kylpyläkausi onnistui hyvin, mutta tammikuussa 1936 päärakennus tuhoutui täysin tulipalossa. Kylpylää ei rakennettu uudelleen.