Hiirihaukka (Buteo buteo) on keskikokoinen päiväpetolintu.
Koko ja ulkonäkö Hiirihaukka on 48–56 cm pitkä ja sen siipien kärkiväli on 110–130 cm. Sillä on leveät siivet, paksu, lyhyt kaula sekä keskipitkä pyrstö. Rinta on keskiruskea, kainaloissa vaaleat laikut, muuten lintu on tummanruskea. Suomessa tavataan kahta alalajia. Läntinen buteo on kookkaampi ja tummempi. Itäinen vulpinus on hieman pienempi. Itäisen alalajin hiirihaukoilla on punertavan ruskea pyrstö ja muutoinkin väritys on vaaleamman tai punertavamman sävyinen. Alalajit risteytyvät keskenään ja välimuotoisia yksilöitä tavataan paljon. Sekä alapuolen valkoisen määrässä on muutoinkin paljon yksilökohtaista vaihtelua. Naaras on koirasta kookkaampi. Ne kaartelevat ja liitävät siivet loivassa V-asennossa.
Hiirihaukka on petolinnuksi äänekäs, ja se ääntelee erityisesti keväällä. Sen tavallisin ääni on naukuva "piijäh", jota kuulee enimmäkseen lennossa.
Vanhin suomalainen rengastettu hiirihaukka on ollut 26 vuotta 10 päivää vanha. Euroopan vanhin oli tanskalainen 28 vuotta 9 kuukautta vanha hiirihaukka.
Levinneisyys Hiirihaukkaa tavataan pesivänä suuressa osassa Eurooppaa sekä Keski-Aasiassa. Talvehtivana sitä esiintyy lisäksi Lähi-idässä, Etelä-Intiassa, osissa Pohjois- ja Länsi-Afrikkaa sekä laajalla alueella Eteläisessä ja Itäisessä Afrikassa.
Suomessa hiirihaukan alalajia buteo tavataan maan etelä- ja länsiosissa ja alalajia vulpinus itä- ja keskiosissa. Suomessa hiirihaukkoja pesii 3 800 – 4 800 paria. Vuodesta 2010 alkaen hiirihaukka on luokiteltu Suomessa vaarantuneeksi lajiksi, koska sen kanta on taantunut merkittävästi 1980-luvulta lähtien. Suomessa pesivät vulpinus-alalajin hiirihaukat talvehtivat trooppisessa Afrikassa ja buteo-alalajin hiirihaukat Länsi- ja Itä-Euroopan välisellä vyöhykkeellä. Ahvenanmaalle jää säännöllisesti talvehtimaan joitakin buteo-alalajin yksilöitä, ja hyvinä myyrätalvina niitä talvehtii muuallakin Etelä-Suomessa.
Elinympäristö Hiirihaukka viihtyy vaihtelevassa maastossa, jossa on sekä aukeita peltoja tai soita että metsää. Rannikolla se suosii etenkin laajojen merenlahtien ja rehevien järvien tuntumassa olevia alueita.
Lisääntyminen Hiirihaukan pesä on tyypillisesti isossa puussa pellon tai suon laidassa, keskimäärin 10 metrin korkeudessa. Yleisin puulaji on kuusi, seuraavana mänty. Muninta voi alkaa jo huhtikuussa, tavallisesti toukokuussa. Munia on tavallisesti 2 tai 3, joskus jopa 5. Hyvinä myyrävuosina poikueet ovat isoja. Myyräkatovuonna pesintä saattaa jäädä väliinkin. Naaras hautoo noin 5 viikkoa. Poikaset oppivat lentämään noin 6 viikon ikäisinä. Haudonta-aikana linnut ovat arkoja, ja saattavat hylätä pesän ihmisen häirinnän takia.
Ravinto Hiirihaukan pääravintoa ovat pienet jyrsijät, mutta se syö myös matelijoita, sammakoita, linnunpoikasia, hyönteisiä ja jopa kastematoja.
Lähteet
Aiheesta muualla Saurola, Pertti 1977: Suomalaisten hiirihaukkojen muuttoreitit. – Lintumies 2.1977 s. 45–53. LYL. Solonen, Tapio 1982: Hiirihaukan pesäpaikoista. – Ornis Fennica 59:191–192.
LuontoPortti: Hiirihaukka (Buteo buteo) ITIS: Buteo buteo
Luokka:Hiirihaukat Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit