Maakotka eli kotka (Aquila chrysaetos) on haukkojen heimoon kuuluva päiväpetolintu. Muita paikallisia suomalaisia rinnakkaisnimityksiä linnulle ovat mm. kokko, maakokko ja isokokko.
Maakotka painaa keskimäärin 3–5 kiloa ja sen siipien kärkiväli on 190–225 cm, mikä tekee siitä Suomen suurimpia petolintuja merikotkan ohella. Sen väritys on ruskea, ja naaras on koirasta vaaleampi. Merikotkasta sen erottaa pitkän pyrstön perusteella. Maakotkan ravinto koostuu enimmäkseen linnuista ja nisäkkäistä, mutta se saattaa pyydystää myös kaloja ja käärmeitä.
Maakotkat pariutuvat eliniäksi ja saavat 1–2 poikasta kerrallaan, joista 2 poikasen pesue on selvästi harvinaisempi. Maakotka on levinnyt laajalle ja sitä tavataan suurimmassa osassa Pohjois-Amerikkaa ja Euraasiaa. Se on kuitenkin paikoitellen kadonnut kaupunkien ja asutusalueiden kasvun myötä.
Tuntomerkit Maakotka on suurikokoinen, pitkäsiipinen ja pitkäpyrstöinen kotka. Sen siipien leveys on suunnilleen sama kuin pyrstön pituus. Maakotkan ja merikotkan erottaakin helposti pyrstöstä, joka merikotkalla on huomattavasti lyhyempi. Siivet kapenevat hieman ruumista kohti ja käsisiiven sisäosasta, minkä vuoksi siiven takareuna on loivasti s-kirjaimen muotoinen ja lentosiluetti lajityypillinen. Selvimmin tämä piirre näkyy nuorilla kotkilla.
Maakotkan pituus on 80–93 cm ja siipien kärkiväli 190–225 cm. Naaraat ovat koiraita kookkaampia. Koiras painaa 2,1–4,8 kg (keskimäärin 3,5 kg) ja naaras 3,3–6,7 kg (keskimäärin 5,2 kg).
Kolme vanhinta suomalaista rengastettua maakotkaa ovat olleet 27–34-vuotiaita, mutta ne saattavat elää pidempäänkin. Kotkien todellista elinikää ei toistaiseksi ole selvitetty kovinkaan tarkasti siitäkin syystä, että 1970-luvulle asti käytössä olleet renkaat olivat niin heikkoja, että kotkat repivät ne irti jalastaan. Tammikuussa 2019 tavattiin Pohjois-Savossa 34 vuotta, 6 kuukautta ja 27 päivää aiemmin rengastettu maakotka, joka on Euroopan vanhin.Veli-Pekka Hämäläinen, Luontokuvaaja ikuisti komean maakotkan – kun hän katsoi kuvaa tarkemmin, paljastui yllätys: lintu on tiettävästi Euroopan vanhin, Yle.fi, uutiset 22.2.2019, viitattu 22.2.2019 Se löytyi 34 vuoden, 8 kuukauden ja 28 päivän ikäisenä kuolleena maaliskuussa 2019. Kuolinsyytä selvitetään, sillä linnussa oli hauleja, mutta syy ei välttämättä selviä.
Lentäminen Lento on voimakasta, jossa vuorottelevat usein 6–8 melko syvää siiveniskua ja 1–2 sekunnin kestoinen liito. Lentorata on suora. Kotkan kaarrellessa ja usein liitäessäkin siivet ovat tyypillisesti loivassa V-asennossa. Toisinaan se liitää myös siivet suorempina tai antaa niiden jopa hieman roikkua.
Puku ja väritys Maakotkan puvussa on hyvin tummanruskea pohjaväri, josta kellanruskea tai vaalean punaruskea niska erottuu selvästi. Niskan värityksessä esiintyy jonkin verran muuntelua, eikä ikä ole sen perusteella yleensä kovinkaan hyvin pääteltävissä. Naaras on perusväriltään vaaleamman ruskea kuin koiras.
Maakotkan jalat ovat keltaiset ja nilkat höyhenpeitteiset. Nuorena nokka on mustahko, mutta muuttuu vanhemmiten keltaisemmaksi. Silmän värikalvo on nuorella linnulla ruskea ja vanhalla kellanpunainen.
Vanhan maakotkan puku Vanhan maakotkan puku on nuoreen verrattuna vaaleamman ruskea ja sen pää ja niska ovat väritykseltään kullankeltaiset. Harmaatyvisissä siipi- ja pyrstösulissa on 3–5 leveää ja tummaa poikkijuovaa ja leveä musta kärki. Kyynärsiipien yläpinnalla on epäsäännöllinen ja kooltaan vaihteleva vaalea lautuma, joka muodostuu kuluneista ja haalistuneista keskimmäisistä ja sisimmistä isoista peitinhöyhenistä. Vanhan kotkan rintalaikku sekä keskimmäiset alapeitinhöyhenet ovat yleensä vaaleamman punaruskeat. Vaikka maakotka muuttuu jokaisen sulkasadon jälkeen yhä enemmän aikuisen näköiseksi, saa se varsinaisen aikuisen puvun vasta viidennen sulkasadon jälkeen.
pienoiskuva|left|Nuoren maakotkan tunnistaa varsinkin siipien alapuolella ja pyrstön tyvessä olevista valkoisista alueista. Linnun vanhetessa valkoinen väri hiljattain katoaa sulkasatojen yhteydessä.
Nuoruuspuku Maakotkan ensimmäinen nuoruuspuku on hyvin tumman ruskea, joka lennossa saattaa näyttää jopa lähes mustalta. Nuoren maakotkan käsisulat ja uloimmat kyynärsulat ovat valkotyviset, mistä johtuen siiven keskellä näyttää olevan laaja valkoinen alue. Poikkeuksellisesti tämä valkoinen alue on saattanut kutistua vain pieneksi laikuksi, eikä valkoisen värin määrä siten aina riipu iästä. Nuoren linnun valkoisessa pyrstössä on musta kärkivyö (vertaa piekanaan). Vanhoista yksilöistä poiketen siipien yläpeitinhöyhenet ovat yhtenäisen ruskeat eikä niissä ole vaaleaa lautumaa. Nuorilla kotkilla siiven takareuna on selvemmin S:n muotoinen kuin vanhoilla, ja kaikki siipisulat ovat yhtä tuoreita tai kuluneita.
Toinen nuoruuspuku Maakotkan toinen nuoruuspuku ajoittuu ensimmäiselle tai toiselle kesälle. Toinen nuoruuspuku on muuten samankaltainen kuin ensimmäinen, mutta vaalea lautuma on ilmestynyt siipien yläpeitinhöyheniin, eikä höyhenys ole enää yhtenäisen tuore tai kulunut.
Kolmas nuoruuspuku Kolmas nuoruuspuku ajoittuu kolmannesta viidenteen kesään, jolloin se on muuten samankaltainen kuin toinen nuoruuspuku, mutta sulkien seassa ilmenee vaihteleva määrä harmaatyvisiä ja poikkijuovaisia, vanhan linnun kaltaisia sulkia. Maakotkan pyrstön tyvi säilyy pitkään valkoisena, joskus jopa vielä silloin kun siivet ovat jo muuttuneet saman värisiksi kuin vanhalla.
Ääntely Maakotka ääntelee vähän. Joskus se viheltelee valittavan kuuloisesti ”klyyh”, päästää kilahtavan kuuloisen äänen ”kjak” tai kaklattaa hieman lokkimaisesti. Nuoret yksilöt ja naaraat saattavat piipittää ja kerjätä kaksitavuisella ”pi-tjulp” -äänellä.
Kanta Levinneisyys Maakotka on kaikista kotkista laajimmalle levinnyt laji, jota tavataan niin Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Afrikassa kuin Pohjois-Amerikassa. Levinneisyysalueen eri osilta on erotettu yhteensä kuusi eri alalajia.
Tarkemmin alalajeista ja niiden esiintymisestä kohdassa: Alalajit
Alue Tilanne Euraasia Maakotkaa on aiemmin tavattu koko Euroopassa, mutta nyt se on monin paikoin kadonnut. Muiden mantereiden tapaan kotka on joko hävinnyt tai häviämässä alavammilta mailta ja rannikoilta, mutta on toistaiseksi säilynyt vuoristoissa ja syrjäisillä seuduilla. Koko Euroopan kannan suuruus on arvioiden mukaan 8 400–11 000 paria. Arvioon on sisällytetty myös entisen itäblokin maat sekä Euroopan puoleinen Venäjä.
Pohjois-Euroopassa maakotkia esiintyy syrjäisillä alueilla Fennoskandiassa, Virossa ja esimerkiksi Skotlannin erämaissa. Vaikka Suomessa maakotka on melko pohjoinen lintu, pesii se Ruotsissa myös etelässä, kuten Skånessa, Smoolannissa ja Gotlannissa.
Alpeilla on arvioitu elävän noin 1 200 lisääntyvää maakotkapariskuntaa. Lisäksi Alpeilla on pariutumattomia ja nuoria maakotkia, joiden määrästä ei ole tietoa. Paikallisten maakotkapopulaatioiden on arveltu olevan vakaita. On myös oletettu, että kaikki kotkille soveliaat elinpiirit Alpeilla ovat jo niiden asuttamia. Tilanne saattaisi kuitenkin muuttua nopeasti, mikäli reviireillä sattuisi häiriöitä, tai kotkien metsästäminen sallittaisiin uudelleen. Yksityiskohtaisen populaatioiden seurannan on katsottu olevan eräs tärkeimmistä edellytyksistä maakotkakannan suojelussa Alpeilla.
Etelämpänä Euroopassa maakotkia tavataan lisäksi koko Espanjassa, Sardiniassa sekä Balkanin niemimaalla, kuten paikoitellen Kreikassa.
Levinneisyysalue jatkuu Venäjällä ja idässä koko Aasian halki Tyynenmeren rannikoille saakka. Aasiassa levinneisyys ulottuu vielä Mantšuriasta Kiinan kaakkoisosiin ja Altain vuoristolta Keski-Aasiaan, minkä lisäksi maakotkia tavataan myös Turkestanissa, Lähi-idässä, Japanissa ja Koreassa. Pohjois-Afrikka Maakotkia esiintyy myös paikoin Pohjois-Afrikassa. Pohjois-Amerikka Maakotkia elää myös suuressa osassa Pohjois-Amerikan mannerta. Levinneisyysalue ulottuu siellä Kanadan eteläosista ja Yhdysvalloista Keski-Meksikoon saakka. Maakotkakanta Suomessa Suomessa maakotkan kanta on vahva Lapissa, Maanselällä ja Suomenselällä.
Vielä 1800-luvun puolivälissä maakotka pesi koko Suomessa. Kanta oli alimmillaan 1970-luvulla, jolloin niitä oli vain runsaat 100 paria. Aktiiviset suojelutoimet ovat kuitenkin hitaasti elvyttäneet kantaa. Vuonna 2018 Metsähallitus raportoi parimääräksi 330-464, joista eteläisimmät asustivat Varsinais-Suomessa ja Etelä-Pohjanmaalla. Talvisella haaskaruokinnalla on saatu vaarallisille vaelluksille herkästi ajautuvia nuoria kotkia pysymään kotimaassa ja niille tutuilla alueilla. Vanhoja kotkia on kuitenkin nähty entistä useammin talvella Etelä-Suomessa, mikä saattaa johtua niiden nuoruuden tottumuksesta saada siellä valmis ateria vähäisellä vaivannäöllä.
Elinympäristö Maakotka elää ja pesii vuoristoissa ja laajoissa ylänkömetsissä, erämaissa. Suotuisia ympäristöjä ovat vanhat metsät ja tunturialueet, jotka ovat mahdollisimman erillään ihmisasutuksesta. Joskus maakotka pesii myös pienemmissä metsissä alangoilla ja rannikkoseuduilla. Vaatii avoimen maaston.
Kotkan reviiri on 150–300 neliökilometrin kokoinen alue, jossa sillä on tavallisesti 2–3 vaihtopesää. Kotkat koristelevat niitä tuoreilla havuilla, vaikka naaras ei kykenisikään munimaan johtuen jänis- tai lintukadosta. Maakotka on paikkalintu etenkin etelässä, mutta pohjoisen nuorilla ja pesimättömillä yksilöillä on välillä tapana muuttaa. pienoiskuva|right|Maakotka Johann Andreas Naumannin teoksessa Naturgeschichte der Vögel Mitteleuropas vuodelta 1899.
Uhat Nykyisin pahin uhka Suomen maakotkille on lähinnä kaikenlainen häirintä pesäpaikoilla. Niiden vaino on vähentynyt, mutta sopivien pesäpuiden puute, kanalintujen vähentyminen sekä kemikalisoituminen saattavat myös olla kasvava uhka lajille.
Pesintöjen tahallinen häirintä ja kotkien vaino on nykyisin niin harvinaista, ettei sen ole katsottu olevan enää varsinainen uhka maakotkakannalle poronhoitoalueella tai muuallakaan Suomessa. Suuremman ongelman muodostanee tahaton häirintä, jota esiintyy lähinnä kannan levinneisyysalueen eteläisimmissä osissa. Kovinkaan varmasti ei kuitenkaan vielä tiedetä, kuinka herkästi pesintä keskeytyy, vaikka pesää olisi tarkoitus vain käydä vilkaisemassa. Viime vuosina häirintä on kuitenkin ollut niin vähäistä, ettei tapauksilla ole katsottu olevan vaikutusta Suomen maakotkien kokonaiskantaan.
Suojelu Suomen uhanalaisten lajien luettelossa maakotka on vaarantunut (VU), rauhoitettu ja erityisesti suojeltava laji. Sille on laadittu myös erityinen suojeluohjelma. Pesistä 44 prosenttia sijaitsee erilaisilla suojelukohteilla.
Maakotkien vaino on vähentynyt, sillä kotkien reviiriperusteinen korvausjärjestelmä on koettu melko toimivaksi. Korvausjärjestelmässä porovahingot maksetaan paliskunnille kotkien pesintätilanteen ja pesien poikastuoton perusteella laskettujen reviirikohtaisten kertoimien avulla. Aikaisemmin korvaukset olivat perustuneet löydettyihin raatoihin ja jäänteisiin. Tuolloin järjestelmä sai osakseen tyytymättömyyttä, koska kaikkia saaliiksi joutuneita vasoja ei kyetä aina löytämään.
Suomessa Metsähallitus vastaa maakotkan valtakunnallisesta seurannasta sekä niiden porotaloudelle aiheuttamien vahinkojen reviiriperusteisen korvausjärjestelmän vaatimista töistä. Metsähallitus osallistuu lajin suojelutoimiin yhteistyössä myös muiden ympäristöviranomaisten kanssa. Ohjeita pesimäympäristöjen säästämisestä on laadittu 1960-luvulta alkaen, ja Metsähallituksen metsätalousalueille on tehty pesäkohtaisia suojelurajauksia. Aluetta koskevista rajauksista riippuen metsätaloustoimet on joko saatettu kieltää kokonaan tai niitä on pesintäaikana rajoitettu. Metsähallitus on ilmaissut tavoitteekseen säilyttää pohjoinen maakotkakanta vakaana ja edistää lajin paluuta eteläiseen Suomeen.
Lintuharrastajilla on seurannassa merkittävä rooli ja ovat mm. rakentaneet tekopesiä etenkin maakotkien levinneisyysalueen eteläosissa.
Ympäristöministeriön asetuksella (nro 9/2002) lähes kaikille Suomen pesimälintulintulajeille on määritelty ohjeellinen arvo. Kotkan ohjeellinen arvo on 4877 €.
Elintavat