thumb|300px|Maxim-konekivääri asemissa. Näitä aseita oli myös 4. divisioonan joukkojen käytössä. 4. divisioona oli talvisodan aikainen Suomen armeijan divisioona, joka taisteli sodan aikana Karjalankannaksella ja Viipurinlahdella. Divisioona oli osa II armeijakuntaa. Sodan alussa divisioona taisteli Viipurin eteläpuolella. Sodan lopulla divisioona puolusti Viipurinlahtea neuvostohyökkäykseltä Viipurinlahden taistelussa.
Varustaminen 4. divisioona perustettiin Uudenmaan sotilasläänissä YH:n julistamisen jälkeen 14. lokakuuta 1939.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s.115 4. divisioona pyrittiin varustamaan määrävahvuuksien mukaan, mutta puolustusvoimien kalustopulasta johtuen niihin ei varsinkaan kaluston osalta päästy.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 34
Yksiköt JR 12 JR 11, ”Ässärykmentti” JR 10 KTR 4 KevOs 4 8. PionK 7. PionK 5. VK 5. LRakK
Komentaja(t) Eversti Oscar Bjarne Hugo Nordenswan 6. joulukuuta 1939 asti Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 423 Eversti Auno Antero Kaila 6. joulukuuta 1939 – 1. maaliskuuta 1940 Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 420 Eversti Johan Arajuuri 1. maaliskuuta 1940 alkaen Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 417
Keskittäminen
4. divisioona keskitettiin kaikkiaan 36 junalla tulevalle toiminta-alueelleen (Makslahti-Johannes) pääosin 16.–19. lokakuuta 1939 välisenä aikana, joskin viimeiset yksiköt saapuivat alueelle 22. lokakuuta 1939.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 115
4. divisioona liitettiin kenraaliluutnantti H. Öhquistin komentamaan II armeijakuntaanSotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 111
Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalan kannaksella talvisodassa thumb|left|300px|Neuvostoliiton 7. armeijan joukkoja etenemässä Karjalan Kannaksella joulukuun 1939 alussa Puna-armeijan Karjalan kannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s.50
Talvisodan alkaessa Karjalan kannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi sodan alussa 2. luokan armeijankomentaja Vsevolod Fjodorovitš Jakovlev, joka joutui väistymään kumminkin jo 9. joulukuuta, jolloin armeijan komentajuuden sai 2. luokan armeijankomentaja Kirill Afanasjevitš Meretskov. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.
Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 50-51
Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalan kannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. Armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. Armeijan Oikea Ryhmä, jonka komentajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.Itsenäisyyden puolustajat, Talvisota, s. 29, 59 (teksti Juri Kilin)
Divisioonan tehtävä ja ryhmitys sodan alkaessa Vahvennetun 4. divisioonan tehtävänä oli talvisodan alkaessa pysäyttää neuvostojoukkojen hyökkäys pääaseman eteläisessä osassa noin 25 kilometriä leveällä lohkolla (pääasemaa ryhdyttiin myöhemmin kutsumaan Mannerheim-linjaksi), varmistaa Suomenlahden rannikkoa ja sen edustalla olevia saaria sekä valmistautua vastahyökkäyksellä tukemaan pohjoisen naapuridivisioonansa (5. D:n) puolustustaistelua Summan kylän alueella.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.21-22
Divisioonan vastuualue pääasemassa oli jaettu kahteen lohkoon, jotka olivat Inkilän ja Hatjalahden lohko. Eteläisemmän Inkilän lohkon (Suomenlahti-Kuolemajärvi) puolustamisesta vastasi vajaa JR 12 ja pohjoisemman Hatjalahden lohkon puolustuksesta vastasi JR 11, jota oli vahvistettu aiemmin mainitun rykmentin yhdellä pataljoonalla. Divisioonan reservinä, noin kymmenen kilometriä pääasemasta, oli JR 10 (ryhmittyneenä Närjänjärven-Koskijärven alueelle). Reservirykmentin yhtenä tehtävänä oli siis valmistautua vastahyökkäykseen Summan kylän alueelle. Divisioonaan kuuluva KevOs 4 oli saamansa viivytystehtävän vuoksi ryhmittyneenä noin kymmenen kilometriä pääaseman etupuolella Halolanjärven alueella.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.22
Suomenlahden rannikon puolustuksessa pääaseman ja rannikkoalueen saumassa oli ErP 7. Divisioonan puolustusalueeseen kuului myös alkuaan Meripuolustuksen esikunnan alaisuuteen suunniteltu Koiviston alalohko, jonka tehtävänä oli puolustaa muun muassa Koiviston- ja Tiurinsaarta. Mainittujen saarten puolustukseen oli varattu rannikkotykistön linnakkeita (Saarenpään linnake ja Humaljoen linnake) sekä PPP 5. Rannikkotykistön linnakkeiden suunniteltiin osallistuvan myös maarintaman taisteluiden tukemiseen muun muassa aiemmin mainitulla Inkilän lohkolla.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.20 ja 22
Linnoittamistilanne 4. divisioonan lohkolla sodan alkaessa Pääasemassa (jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan nimellä Mannerheim-linja) 4. divisioonan lohkolla linnoittamistoimenpiteet olivat vielä pahoin kesken : Inkilän lohkolla oli yhteensä seitsemän betonista konekiväärikorsua, yhtenäinen panssarivaunueste ja piikkilankaeste (joka oli osin rakenteellisesti sangen heikko). Valmiina oli lisäksi taisteluhaudat ja osa yhteyshaudoista. Hatjalahden lohkolla ei ollut betonisia kestolaitteita lainkaan, panssarivaunueste oli keskeneräinen ja piikkilankaesteessä oli useita aukkoja. Taisteluhaudat olivat kuitenkin pääosin valmiina ja osa yhteyshaudoista oli myös rakennettu. Pääaseman taakse suunniteltu tukilinja oli kokonaan linnoittamatta.
Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista Joulukuun 1939 taistelut thumb|left|350px|Divisioonan puolustusalue joulukuussa näkyy kartasta Suomenlahteen rajoittuvana. 4. divisioonan osalta varsinaiset taistelutoimet alkoivat vasta 7. joulukuuta neuvostojoukkojen hyökättyä Halolanjärven ja Kaukjärven välisellä kannaksella olleita Kevyt osasto 4:n joukkoja vastaan. Seuraavan päivän kuluessa puna-armeijan joukot pakottivat suomalaisjoukot vetäytymään pääaseman suojiin. 9. joulukuuta joutui divisioonalle alistetun ErP 7:n yksi komppania taisteluun Suomenlahden rannikkoa seuraavan tien varrella Sortavalan kylässä (noin 12 kilometriä pääaseman etupuolella) joutuen vetäytymään hieman. Myös divisioonan vastuualueen pohjoisosassa, pääaseman edessä käytiin taisteluita mainittuna päivänä, joiden seurauksena joukot vetäytyivät Hatjalahden lohkolla pääaseman suojiin. Viivytystaistelut jatkuivat muualla vielä muutaman päivän ajan vetäytymisen merkeissä. Aivan Suomenlahden rannikolla päästiin pääasemassa taistelukosketukseen vasta 11. joulukuuta.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.46 ja 52 Saavutettuaan pääaseman kauttaaltaan pysähtyivät neuvostojoukot linjan eteen. Tämän jälkeen seurasi noin viikon mittainen hiljaisempi vaihe, jonka aikana osapuolet lähinnä tunnustelivat vastustajiensa asemia ja aikeita. 16. joulukuuta divisioonan esikunnan käskystä kavennettiin Hatjalahden lohkoa, koska puna-armeijan todettiin keskittävän lisää joukkoja divisioonan vastuualueen pohjoisosaan ja ryhmitystä oli tarpeen tiivistää.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.53
19. joulukuuta aloitti puna-armeija laajemman hyökkäyksen länsi-Kannaksella. Suurin paine kohdistui divisioonan vastuualueen pohjoisosaan (kavennettu Hatjalahden lohko) neuvostojoukkojen tyytyessä etelämpänä vain tulittamaan suomalaisasemia. Mainitun päivän aamuna hyökkääjän onnistui saada haltuunsa pääaseman etummaisia asemia Marjapellonmäen alueella, joita yritettiin tuloksetta vallata takaisin illan ja seuraavan päivän aikana. 20. joulukuuta joutuivat suomalaiset luopumaan etuvartioasemastaan hieman etelämpänä Hanhiojansuon alueella. Tukikohta vallattiin kuitenkin seuraavana päivänä takaisin. 23. joulukuuta tukikohta menetettiin jälleen, mutta iltaan mennessä rintamavastuussa ollut pataljoona (II/JR 11) onnistui saamaan asemat takaisin haltuunsa.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.53-54
Divisioonaa vastaan tehtyjen todennäköisenä tarkoituksena oli vain Summan alueella tehdyn läpimurtoyrityksen suojaaminen sivustalta ja 4. divisioonalla ei ollut suuria vaikeuksia hyökkäysten torjumisessa. Divisioonalle esikunnalle oli kuitenkin annettu jo ohje valmistautua tilanteeseen, jossa asemista olisi vetäydyttävä.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.54
Koko joulukuun ajan divisioonan vastuualueeseen kuuluneet merialueen puolustuksesta vastanneet rannikkotykistön linnakkeet joutuivat toistuvien laivasto-osastojen ja ilmavoimien hyökkäysten kohteeksi. Merisivustan suojaamiseksi mahdolliselta maihinnousulta alueelle keskitettiin lisäjoukkoja. Merkittävimmät suomalaisen rannikkotykistön ja punalaivaston väliset taistelut käytiin 18. ja 19. joulukuuta, jolloin Saarenpään linnake joutui taisteluun suurehkon laivasto-osaston kanssa. Jälkimmäisen päivän aikana Neuvostoliiton laivaston taistelulaiva Marat sai todennäköisesti osuman peräosaansa. Rannikkotykistön yksiköt osallistuivat myös 23. joulukuuta tehdyn vastahyökkäyksen tukemiseen antamalla tykistötukea etenemään pyrkiville joukoille, mutta vastahyökkäys jouduttiin keskeyttämään alempana mainituista syistä. Kiivaista ilmapommityksista huolimatta rannikkopuolustuksen linnakkeet (Saarenpää ja Humaljoki) eivät kärsineet merkittävämpiä vauruioita, vaikka esimerkiksi kiivaimpana pommituspäivänä 27. joulukuuta linnakkeita vastaan laskettiin toimineen yhteensä 129 neuvostoilmavoimien lentokonetta.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s.54, 80 ja 105
19.–23. joulukuuta käytyjen torjuntataisteluiden aikana divisioonan esikunta joutui keskittymään torjunnan johtamisen ohella myös 23. joulukuuta alkavaksi käsketyn laajan vastahyökkäyksen suunnitteluun. Divisioona sai uuden naapurin päämajan keskittäessä omasta reservistään 6. divisioonan vastahyökkäystä varten 4. ja 5. divisioonan väliin. Keskittämisen myötä 4. divisioonan kaistaa kavennettiin noin seitsemällä kilometrillä. 6. divisioonan lohko nimettiin Karhulan lohkoksi.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 ss.70-71 ja 76