Helmikuun vallankumous oli maaliskuussa 1917 Venäjällä tapahtunut vallankumous, jonka seurauksena keisarinvalta kukistui. Nikolai II luopui kruunusta veljensä Mikael Aleksandrovitš Romanovin hyväksi, joka luovutti vallan edelleen väliaikaiselle hallitukselle.
Vallankumouksen tärkeimmät syyt olivat Venäjän huono menestys ensimmäisessä maailmansodassa sekä Nikolai II:n henkilökohtainen epäsuosio hallitsijana. Vallankumouksen tapahtumat sijoittuivat lähinnä valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin, pääasiassa ajalle 8.–16. maaliskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 23. helmikuuta – 3. maaliskuuta) 1917. Helmikuun vallankumous nähdään osana laajempaa Venäjän vallankumousta, joka jatkui myöhemmin samana vuonna lokakuun vallankumouksessa.
Koska vallankumous alkoi Venäjällä tuolloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan helmikuussa, se nimettiin helmikuun vallankumoukseksi. Gregoriaanisen kalenterin mukaan tapahtumat ajoittuvat kokonaan maaliskuuhun. Tämän vuoksi Venäjän ulkopuolella on joskus käytetty myös nimeä maaliskuun vallankumous.
Helmikuun vallankumous vaikutti olennaisesti Suomen suuriruhtinaskunnan kehitykseen käynnistämällä prosessin, joka saman vuoden joulukuussa johti Suomen itsenäistymiseen. Ennen helmikuun vallankumousta Suomessa vallitsi toiseksi sortokaudeksi kutsuttu ajanjakso.
Helmikuun vallankumouksen tausta pienoiskuva|Tsaari Nikolai II ja kenraali Aleksei Brusilov vuonna 1916. Helmikuun vallankumoukseen oli monia syitä. Vanhempaa perua olivat tsaarin harjoittama itsevaltainen politiikka ja maanomistuksen epätasaisuus maaseudulla. Venäjän tsaarit uudistivat maata hyvin hitaasti. Vuoden 1905 vallankumouksen ansiosta maahan oli perustettu kansanedustuslaitos valtakunnanduuma, mutta tsaari hajotti duuman aina halutessaan. Lisäksi muuttamalla vaalilakeja vuonna 1907 duumasta tehtiin heikommin koko kansaa edustava, eikä Nikolai II suostunut nimittämään duumalle vastuullista hallitusta.Pipes 1990, s. 181–183.
Vallankumouksen laukaiseva tekijä oli hallituksen huono toiminta vuonna 1914 syttyneessä ensimmäisessä maailmansodassa, jossa Venäjä soti ympärysvaltojen puolella keskusvaltoja vastaan. Sodan aikana kävi selväksi, että Venäjä ei ollut enää samanlainen sotilasmahti kuin aiemmin. Maan sotaonni kääntyi selkeästi vuoden 1915 aikana, jolloin sen päävihollinen Saksa valloitti käytännössä koko Puolan ja rintama työntyi Baltiaan saakka.Pipes 1990, s. 217–219. Sota sai myös Venäjän talouden romahtamaan. Inflaatio kurjisti nimenomaan kaupunkiväestön elinoloja, kun taas omavaraisella maaseudulla hyödyttiin tilanteesta.Pipes 1990, s. 236–238.
Syyskuussa 1915 Nikolai II nimitti itsensä armeijan ylipäälliköksi, vaikka lähes kaikki valtiojohdossa pitivät sitä hyvin huonona ideana ja kaikki ministerit kahta lukuun ottamatta vetosivat tsaariin, jotta tämä luopuisi ajatuksesta. Ensinnäkään Nikolai II ei ymmärtänyt sotilasstrategisista kysymyksistä juuri mitään, toiseksi jokainen sotilaallinen vastoinkäyminen heijastui tästä alkaen suoraan hänen henkilökohtaiseen kansansuosioonsa ja kolmanneksi hän joutui laiminlyömään Venäjän sisäiset asiat keskittyessään sodan johtamiseen.Kotkin 2014, s. 157–163.Pipes 1990, s. 224–226. Nikolain oleskellessa enimmäkseen stavkassa eli armeijan päämajassa Mogiljovissa valta Pietarissa siirtyi yhä enemmän itsevaltiutta puolustaneelle keisarinna Aleksandra Fjodorovnalle, jota tuki keisariperheen lähipiiriin mystisillä parantajankyvyillään kohonnut, poliittisena juonittelijana ja irstailijana tunnettu munkki Grigori Rasputin. Keisarinna nimitti ja erotti ministereitä Rasputinin neuvojen mukaan. Lisäksi Venäjällä levisi sodan aikana hysteerinen pelko, että maan hallituksessa, armeijan johdossa tai hovissa olisi ollut saksalaismielisiä pettureita. Keisarinnan saksalainen syntyperä ei auttanut asiaa.
Maailmansodan syttymisen ja helmikuun vallankumouksen välisenä kahden ja puolen vuoden aikana Venäjällä ehti olla neljä pääministeriä, joista kaikkia pidettiin täysin kyvyttöminä. Duuman oppositiossa olleet liberaalit ja maltilliset konservatiivit muodostivat vuonna 1915 edistyksellisenä blokkina tunnetun liittouman, joka vaati parlamentaarista luottamusta nauttivan hallituksen nimittämistä. Edistyksellisen blokin johtoon kohosi perustuslaillisdemokraattien eli kadettipuolueen johtaja Pavel Miljukov.Siobhan Peeling: Duma 1914-1918-online. International Encyclopedia of the First World War. Viitattu 7.12.2016. Kun enemmistö vuonna 1912 valitun neljännen duuman edustajista oli liittynyt oppositioon ja julkaissut ehdotuksen uudistusohjelmaksi, Nikolai II keskeytti syyskuussa 1915 duuman istuntokauden.Pipes 1990, s. 223, 226–227, 247–250.
pienoiskuva|Oppositiojohtaja Pavel Miljukov vuoden 1917 alussa. Nikolai II näytti pyrkivän kompromissiin nimittäessään syksyllä 1916 editykselliseen blokkiin kuuluneen duuman varapuhemiehen Aleksandr Protopopovin sisäministeriksi, mutta vanhan hallinnon politiikkaa jatkanut Protopopov menetti välittömästi opposition myötätunnon. Hän oli myös taikauskoinen ja keisarinnan johdateltavissa.Beevor 2022, s. 31. Kun duuma kokoontui 14. (1.) marraskuuta 1916 uudelle istuntokaudelle, oppositio hyökkäsi silloista Boris Stürmerin hallitusta vastaan kovemmin kuin koskaan. Miljukov piti duumassa kuuluisan puheen, jossa hän luetteli hallituksen ja sodanjohdon epäonnistumisia kysyen jokaisen kohdalla: ”Onko tämä typeryyttä vai maanpetosta?” Miljoonia kopioita puheesta levitettiin ympäri maata, ja se vahvisti epäluottamusta tsaarin hallintoon.Pipes 1990, s. 252–255.
Nikolai II erotti marraskuussa 1916 maanpetturiksi leimatun pääministeri Stürmerin, ja joulukuussa joukko vanhoillisia monarkian tukijoita murhasi vihatun Rasputinin, mutta mikään ei enää palauttanut tsaarin tai hänen hallituksensa uskottavuutta.Pipes 1990, s. 257–267. Lopulta kaikki oppositiopuolueet äärivasemmalta äärioikealle yhdistyivät vastustamaan Nikolai II:n valtaa. Vuoden 1916 lopulla jopa pääesikunnan kenraalit alkoivat pohtia mahdollisuutta pakottaa epäsuosittu tsaari luopumaan kruunusta jonkun lähisukulaisensa hyväksi.Kotkin 2014, s. 164–173, 178–182, 761–764. Venäjän liittolaisillakaan ei ollut enää luottamusta maan johdon kykyihin.
Normaalia kylmempänä talvena 1916–1917 Pietaria vaivasi pula lämmityspolttoaineesta ja elintarvikkeista. Rautateiden ylikuormituksen ja ankaran talven vuoksi junilla tapahtuneet kuljetukset takkuilivat pahasti, ja ruoan ja polttoaineen hinnat nousivat. Viljan hinnan romahtamisen ja muiden hyödykkeiden hintojen nousun vuoksi Venäjän talonpojat eivät olleet halukkaita myymään viljaansa kaupunkeihin, joten Pietariin ei saatu tarpeeksi leipää. Hallitus ilmoitti 4. maaliskuuta (19. helmikuuta) ottavansa säännöstelyn käyttöön kymmenen päivän kuluttua, mikä johti Pietarissa paniikinomaiseen elintarvikkeiden hamstraukseen, kätkemiseen ja varasteluun. Varsinaista nälänhätää ei vielä vallinnut, mutta sitä pelättiin. Pietarissa oli myös suuri hallituksenvastainen lakko vuoden 1905 verisunnuntain muistopäivänä 22. (9.) tammikuuta ja sen jälkeen tiheään tahtiin toistuneita poliittisia lakkoja. Lisää mielenosoituksia odotettiin, kun duuma kokoontui uudelle istuntokaudelle 27. (14.) helmikuuta.Pipes 1990, s. 270–271.
Helmikuun vallankumouksen tapahtumat Lakot, mielenosoitukset ja sotilaskapina Pietarissa Vallankumoukseen johtanut tapahtumaketju sai alkunsa Pietarin Putilovin tehtaalla käynnistyneestä lakosta. Kun tehtaanjohto vastasi lakkoon 7. maaliskuuta (22. helmikuuta) työsululla, työläiset siirtyivät kaduille ja ryhtyivät levittämään lakkoa muihin tehtaisiin. Lakkoliike levisi alkuun varsinkin Pietarin pohjoisella ”Viipurin puolella”, ja ensimmäisten joukossa mukaan liittyivät Parviaisen tehtaat.A. M. Kulegin: February Revolution of 1917 Saint Petersburg Ecyclopaedia. Viitattu 2.12.2016. Seuraava päivä sattui olemaan kansainvälinen naistenpäivä, jolloin tuhannet Pietarin tekstiilitehtaiden naistyöntekijät marssivat kaduille vaatimaan hallituksen vaihtamista, sodan lopettamista ja leipää. Lakot ja mielenosoitukset kiihtyivät. Pietarissa puhkesi 9.–10. maaliskuuta (24.–25. helmikuuta) spontaani paikallinen yleislakko, johon liittyi noin puolet pääkaupungin työvoimasta. Lakossa oli noin 305 000 työläistä ja 421 tehdasta. Mielenosoitukset siirtyivät kaupungin keskustaan, muun muassa Znamenskaja-aukiolle. Poliisi ja kasakkaosastot tukkivat Nevan ylittävät sillat, mutta paljon mielenosoittajia pääsi silti joen pohjoispuolelta keskustaan kävelemällä jään yli tai livahtamalla suoraan vartioiden läpi, sillä kasakat olivat tavallista haluttomampia käyttämään väkivaltaa. Mielenosoittajia marssi pitkin katuja laulaen Marseljeesia, kantaen punalippuja ja huutaen ”Alas tsaari!”. Leipomoita ryöstettiin.Beevor 2022, s. 34–35.
Myöhemmän neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen mukaan ”Viipurin puolen” lakkoliikettä olisi johtanut bolševikkipuolue, jonka Pietarin-edustajana oli tuolloin Aleksandr Šljapnikov. Nykykäsityksen mukaan osaa liikehdinnästä organisoivat yhteisvoimin bolševikkien, mežraiontsy-ryhmän sekä menševikkien ja sosialistivallankumouksellisten vasemmistosiipien kannattajat, mutta nämä ammattivallankumoukselliset eivät aloittaneet liikehdintää vaan lähinnä liittyivät siihen mukaan.Hasegawa 1997, s. 52–53.
Lakkoliikkeen puhjetessa pääkaupungin järjestyksestä vastasivat sisäministeri Protopopov, Pietarin sotilaspiirin komentaja, kenraalimajuri Sergei Habalov, Pietarin varuskunnan komendantti, kenraalimajuri Aleksandr Balk, ja sotaministeri, jalkaväenkenraali Mihail Beljajev, jotka olivat kaikki aloitekyvyttömiä ja päässeet asemiinsa lähinnä keisariparin ja Rasputinin suosikkeina. Ensimmäisenä toimenpiteenä poliisi suoritti vallankumouksellisina tunnettujen henkilöiden joukkopidätyksiä. Kasakkajoukkojen kieltäydyttyä hajottamasta mielenosoituksia Habalov määräsi reservissä olleet henkikaartin rykmentit turvaamaan pääkaupungin strategisia kohteita. Ensimmäiset kuolonuhrit syntyivät 10. maaliskuuta, kun eräät 9. ratsuväkirykmentin sotilaat avasivat paniikissa tulen Nevski prospektilla. Samana iltana viranomaiset menettivät ”Viipurin puolen” hallinnan, ja poliisiasemia piiritettiin ja tuhopoltettiin.Beevor 2022, s. 36–37.
Nikolai II oli matkustanut Mogiljoviin 7. maaliskuuta. Kuultuaan Pietarin levottomuuksista hän määräsi illalla 10. maaliskuuta kenraali Habalovin tukahduttamaan mielenosoitukset armeijan avulla. Sotilaat avasivat tulen väkijoukkoja vastaan 11. maaliskuuta (26. helmikuuta), paikoin konekivääreillä. Ainakin 50 ihmistä kuoli, heistä pääosa Znamenskaja-aukiolla. Jopa eliittijoukkoina pidetyt keisarillisen henkikaartin joukot epäröivät käskyjen toteuttamista. Kaartinrykmenttien pääjoukot olivat rintamalla, joten Pietarin varuskunnassa oli vain niiden reservipataljoonia,Tuomas Hoppu: Historian unohtamat: Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918, s. 207. Bibliotheca Historica 100. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005. joiden sotilaat olivat enimmäkseen maaseudun talonpoikaistaustaisia reserviläisiä ja äskettäin värvättyjä alokkaita ja samaistuivat enemmän mielenosoittajiin kuin armeijaan. Sata miestä henkikaartin Paavalin rykmentin neljännestä komppaniasta ryhtyikin tulittamaan poliiseja estääkseen siviilien verilöylyn, jolloin komppania jouduttiin riisumaan aseista.Pipes 1990, s. 278–279, 281.