Qing-dynastia (; ; vanhemmissa suomalaisissa teksteissä usein Tshing-dynastia), joka tunnetaan myös mantšudynastiana, hallitsi Kiinaa 1644–1911 ja jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Sen virallinen nimi oli Suuren Qingin keisarikunta (). Dynastian perusti mantšuperhe Aisin-Gioro (). pienoiskuva|vasen|Qing-armeijan upseeri 1700-luvulta.
Historia Mantšujen alkuperä Mantšut polveutuvat džurtšen-heimosta, joiden Jin-dynastia hallitsi Koillis-Kiinaa 1100-luvulla. Mongolit valloittivat Jin-dynastian vuonna 1234. Mongolien Yuan-dynastian kukistumisen jälkeen jürchenit jäivät 1400-luvulla Ming-dynastian alaisuuteen. Ming-vallan alla jürchenit järjestettiin sotilasosastoiksi kotiseuduillaan Mantšuriassa. Jürchenit eivät olleet yhtenäinen kansa, vaan he koostuivat monista heimoista. Hajanaiset ja keskenään kilpailevat heimot yhdistyivät 1520-luvulla Nurhaci-nimisen päällikön alaisena, ja he alkoivat kutsua itseään mantšuiksi.
1600-luvun alussa mantšut hallitsivat laajoja alueita Kiinan pohjoispuolella ja myös monet mongoliheimot olivat joutuneet tunnustamaan mantšujen ylivallan. Nurhaci järjesti hallitsemiensa alueiden asukkaat siviili-sotilaallisiin lippueisiin. Uusia lippueita muodostui sitä mukaa kun mantšuvalta levisi uusille alueille. Lippueet olivat käytännössä joukko-osastoja, mutta ne olivat myös hallinnollisia yksiköitä, jotka keräsivät veroja. Lippueet muodostivat näin mantšujen hallintorakenteen perustan. Mantšut vahvistuivat myös taloudellisesti tuottoisan ginsengjuuren viljelyn ja kaivostoiminnan ansiosta. Vuonna 1616 Nurhaci herätti henkiin vanhan dynastianimen Jin, ja ryhtyi valtakunnan keisariksi.
Mantšuvallan nousu Kiinaa hallinnutta Ming-dynastiaa heikensivät 1600-luvun alussa taistelut japanilaisia vastaan Korean niemimaalla ja ylenpalttinen valtion varojen tuhlailu. Menoja jouduttiin paikkaamaan veronkantoa tehostamalla, mikä osaltaan heikensi Ming-dynastian suosiota. Myös mantšut maksoivat Ming-dynastialle pakkoveroa, mutta vuonna 1618 mantšut hyökkäsivät Ming-valtakuntaan valloittaen Liaodongin alueen. Mantšut perustivat alueelle valtakeskuksensa Mukdeniin, nykyiseen Shenyangiin vuonna 1625. Nurhaci kuoli pian tämän jälkeen, mutta hänen poikansa Abahain johdolla mantšut jatkoivat sotaretkiä. Abahain johtamat mantšut alistivat valtansa alle Korean ja suurimman osan Mantšuriaa. Myös Sisä-Mongolian mongoliheimot joutuivat tunnustamaan mantšujen ylivallan. Mantšut onnistuivat tekemään ryöstöretken aina Ming-valtakunnan pääkaupunkiin Pekingiin asti, vuonna 1629. Abahai hylkäsi historiallisen dynastianimen Jin, ja hän alkoi nimittää mantšudynastiaa nimellä Qing. 1640-luvun alussa Mantšut hallitsivat jo kaikkia Kiinan muurin koillispuoleisia alueita. Abahai kuoli vuonna 1643, minkä jälkeen valta siirtyi hänen alaikäiselle pojalleen. Tämän johdosta todellista valtaa käytti sijaishallitsija Dorgon, alaikäisen hallitsijan setä ja Nurhachin poika.
Mantšujen vallan laajeneminen pohjoisessa osui samalle ajanjaksolle, jolloin heikosta hallinnosta ja sisäisistä kiistoista kärsinyttä Ming-dynastiaa koettelivat myös luonnonkatastrofit. Ming-valtakunta kärsi vuosien 1632 ja 1643 välillä toistuvista katokausista, nälänhädästä ja kulkutaudeista. Katastrofien vuoksi verotuloja ei enää kertynyt, eikä Ming-armeija saanut palkkaansa. Ming-valtakunnassa alkoi syttyä kapinoita. Merkittävimmäksi kapinajohtajaksi nousi Li Zicheng.
Li Zichengin johtamat kapinalliset valtasivat helposti Ming-valtakunnan pääkaupungin Pekingin vuonna 1644, sillä Ming-armeija oli maan rajoilla taistelemassa mantšuja vastaan. Viimeinen Ming-keisari Chongzhen hirttäytyi välttääkseen kapinallisjoukkojen vangiksi jäämisen. Ming-dynastian koillisen armeijaosaston päällikkö Wu Sangui liittoutui mantšujen kanssa kapinallisten pois ajamiseksi Pekingistä. Yhdistyneet joukot kukistivat Li Zichengin kapinallisjoukot Shanhaiguanin taistelussa, mutta voittoisan taistelun jälkeen mantšuilla ei ollut halua poistua Pekingistä, vaan nostivat itsensä valtakunnan uusiksi hallitsijoiksi. Kaikkialla valtakunnassa mantšujen Qing-dynastian valtaa ei hyväksytty. Etelä-Kiinassa oltiin yhä uskollisia Ming-dynastialle ja Nanjingissa nostettiin valtaan uusi Eteläisen Ming-dynastian keisari. Hänet kuitenkin petettiin ja vangittiin ja hän teki vankilassa itsemurhan. Valtansa vahvistamiseksi myös etelässä, mantšut turvautuivat Ming-armeijan päälliköiden lahjontaan ja äärimmäisiin väkivaltaisuuksiin. Mantšut uhkasivat surmata kaikkien vastarintaan nousseiden kaupunkien asukkaat, jotka eivät suostu alistumaan Qing-valtaan. Mantšut toteuttivat uhkauksensa Nanchangissa vuonna 1646, missä piirityksen päätteeksi surmattiin satojatuhansia siviilejä.
Toisin kuin aiemmat Kiinan vieraat valloittajat jürchenit ja mongolit, mantšut poikkesivat heistä siinä, että he tunsivat jo maan kielen ja kulttuurin ja alkoivat myös hallita maata kiinalaisin tavoin. Qing-dynastian valtaannousussa merkittävä tekijä oli myös epäsuosituksi tullut Ming-valta ja Li Zichengin kapina, jota ilman mantšut eivät ehkä olisi kyenneet valloittamaan Kiinaa.
Qing-keisarikunnan todellinen hallitsija sen alkuvuosina oli valtionhoitaja Dorgon. Hän säilytti Ming-kauden hallinnolliset käytännöt ja kannusti kiinalaisia virkamiehiä palvelemaan Qing-dynastiaa. Tyytymättömyyttä maanomistajaluokan keskuudessa herätti se, että heidän tilojaan takavarikoitiin ja jaettiin mantšuylimystölle. Dorgonin käskystä myös kaikkien kiinalaisten miesten oli alistumisen merkiksi käytettävä hiuspalmikkoa, mikä aiheutti vastustusta ja monet valitsivat ennemmin kuoleman, mutta ajan myötä monet alistuivat.
Dorgon kuoli vuonna 1650 ja valta siirtyi Abahain pojalle, Shunzille. Keisari Shunzin valtakausi jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli isorokkoon vuonna 1661. Hänen seuraajakseen valittiin hänen kolmas poikansa Kangxi, siitä syystä että tämä oli jo sairastanut isorokon ja jäänyt henkiin. Valtaan noustessaan Kangxi oli alaikäinen, mutta hänestä tuli yksi Kiinan historian merkittävimmistä keisareista.
Suurten keisarien aikakausi Kangxin valtakausi Kangxin alaikäisyyden aikana valtaa piti neljä sijaishallitsijaa, joista voimakkaimmaksi noussut Oboi syrjäytti muut sijaishallitsijat. Tullessaan täysi-ikäiseksi Kangxi vangitutti Oboin, ja tämä kuoli pian vankilassa. Kangxin aikakauden alussa sisäisen uhan Qing-valtakunnalle muodostivat heidän aiemmat liittolaisensa, joille oli jaettu maa-alueita vastineeksi tuesta Qing-dynastialle. Kolme feodaalihallitsijaa toimivat alueillaan puoli-itsenäisesti, eikä Qing-valta kyennyt kontrolloimaan heidän toimintaansa. Qing-vallan alussa heidän toimintaansa ei puututtu, sillä tilanteen ei haluttu johtavan sisällissotaan. Kangxi halusi poistaa heidän valtansa ja tilanne johti kolmen vasallin kapinaan, missä kahdeksan vuoden taistelujen jälkeen Qing-dynastian joukot onnistuivat kukistamaan kapinan vuonna 1681. Samalla hävisivät viimeisetkin piirteet kiinalaisesta feodaalisesta maanomistuksesta.
Keisari Kangxi hallitsi Qing-dynastiaa vuodesta 1661 vuoteen 1722. Tänä aikana alkoi Qing-valtakunnan loistokkain aikakausi. Qing-dynastia laajensi valtaansa muiden kansojen kustannuksella ja myös sisäisesti valtakunta menestyi, yhtenä syynä tähän oli dynastian alkuaikojen vahvat keisarit.
Qing-dynastia laajensi valtaansa Keski-Aasian Turkestaniin, ja Tiibet alistettiin vasallivaltion asemaan. Vähäksi aikaa kiinalaisvalta ylettyi Nepaliin asti. Tiibetissä kiinalaisvaltaa ei tunnustettu ja tiibetiläiset liittoutuivat mongolien kanssa Qing-dynastiaa vastaan. Taiwanilla kukistettiin viimeiset Qing-valtaa vastustaneet vuonna 1685.
Qing-dynastian laajeneminen länteen toi kiinalaiset ensimmäistä kertaa konfliktiin venäläisten kanssa, jotka olivat laajentamassa elinalueitaan itään. Venäläiset olivat asettuneet Amurjoen alueelle 1600-luvun puolivälissä ja he lähettivät lähetystön Pekingiin Qing-keisarin luokse. Venäläiset olivat kiinnostuneita solmimaan kauppasopimuksia kiinalaisten kanssa, mutta venäläiset eivät hyväksyneet sitä että suurlähettilään olisi noudatettava Qing-hovin etikettiä ja että tsaarin lahjoja pidettäisiin alistumisen eleenä. Tilanne alkoi kiristyä Amurjoen ympärillä keisari Kangxin yrittäessä ajaa venäläiset pois, mutta lukumäärältään pienemmät kasakkajoukot onnistuivat pitämään puolensa tarpeeksi pitkään. Samoihin aikoihin mongolit olivat järjestäytymässä sotilaallisesti ja Qing-dynastia pelkäsi, että venäläiset olisivat saattaneet liittoutua mongolien kanssa ja he halusivat näin solmia nopeasti rauhan. Qing-dynastia ja Moskovan Venäjä solmivat vuonna 1689 Nertšinskin rauhansopimuksen, jossa valtakuntien rajat määritettiin ja venäläiset saivat myös perustaa kirkollisen lähetystön Beijingiin.
Venäläisten kanssa tehdyn rauhan jälkeen, vuonna 1696, Qing-armeija kukisti mongoliarmeijat, ja tähän katsotaan päättyneen mongolien kiinalaisille muodostaneen uhan. Myös venäläiset laajensivat valtaansa Keski-Aasiassa vanhojen paimentolaisheimojen kustannuksella. Qing-valtakunta miehitti myös Tiibetin vuonna 1720 ja perusti alueelle oman hallintonsa.
Yksi merkittävimmistä tekijöistä, joka vauhditti Qing-dynastian menestystä oli maanviljelyn kehitys, minkä ansiosta sadot olivat runsaampia, sekä suuri väestönkasvu. Vuosien 1750–1850 välillä Kiinan väestön lukumäärä kaksinkertaistui 200 miljoonasta 400 miljoonaan. Tämän mahdollistivat paremmat lannoitteet, uudet nopeasti kypsyvät lajikkeet ja pääosin uudesta maailmasta tulleet uudet satokasvit, joihin kuuluivat maissi, bataatti, maapähkinä ja peruna. Viljelymaan raivaus alkoi muodostaa myös ongelmia, sillä paljaaksi raivatuilta kukkuloilta valunut sadevesi aiheutti eroosiota ja tulvavaaraa laaksoissa. Sama kehitys on jatkunut meidän päiviimme saakka.
Qianlongin valtakausi Kangxi kuoli vuonna 1722 hallittuaan valtakuntaa 61 vuoden ajan. Hänen jälkeensä valtaan nousi hänen poikansa Yongzheng, joka nousi valtaan kiistanalaisesti. Hänen hallintotapansa oli hyvin itsevaltainen ja mikäli hän ei olisi kuollut yllättäen vuonna 1735, valtakuntassa olisi saattanut herätä levottomuuksia. Yongzhengia seurasi keisarina hänen poikansa Qianlong. Qianlong oli isoisänsä Kangxin tavoin yksi Kiinan historian suurimmista keisareista. Hän hallitsi maata aina vuoteen 1795 asti, jolloin hän luopui kruunusta kunnioituksesta isoisäänsä Kangxia kohtaan, koska ei halunnut hallita tätä kauemmin. pienoiskuva|Lordi Macartneyn lähetystö keisarin luona. pienoiskuva|Maalaus keisari Qianlongista. Giuseppe Castiglionen maalaus vuodelta 1750. Qianlongin valtakaudella Qing-dynastian valta laajeni Kiinan nykyisille rajoille asti. Qing-dynastia valloitti vuonna 1769 ison osan Keski-Aasiasta, jolle annettiin nimeksi Xinjiang. Vaikka alue liitettiin muodollisesti Qing-valtakuntaan, sen hallinta vaati paljon sotilaallisia resursseja, sillä alueen muslimiväestö nousi toisinaan jihadiin kiinalaisia vastaan. Myös muualla valtakunnassa vähemmistökansat nousivat paikoitellen kapinaan, merkittävin Qianlongin valtakauden kapina oli miao-kapina vuonna 1795. Miaot tarkoittivat tuohon aikaan kaikkia ei han-kiinalaisia vähemmistöjä Etelä-Kiinassa, mutta nykyisin miaoilla viitataan vain miao-kansaan.