Serbia () eli Serbian tasavalta () on sisämaavaltio Balkanilla. Sen naapurimaita ovat Unkari pohjoisessa, Romania ja Bulgaria idässä, Pohjois-Makedonia, Kosovo ja Montenegro etelässä sekä Kroatia ja Bosnia ja Hertsegovina lännessä. Serbia pitää Kosovoa autonomisena osanaan, jonka kautta sillä olisi myös rajaa Albanian kanssa. Serbian pääkaupunki on miljoonakaupunki Belgrad, jossa oli 1,41 miljoonaa asukasta vuonna 2024.
Maantiede pienoiskuva|left|Serbian topografinen kartta. Maalla on yhteistä rajaa Romanian kanssa 537 kilometriä, Kosovon 365 kilometriä, Bosnian ja Hertzegovinan 345 kilometriä, Bulgarian 344 kilometriä, Kroatian 314 kilometriä, Unkarin 164 kilometriä, Montenegron 157 kilometriä ja Pohjois-Makedonian 101 kilometriä.
Serbian pohjoisosassa Vojvodina on pääosin matalaa sankoa, joka on 60–100 metriä merenpinnan yläpuolella. Fruška goran kukkulat Tonavan ja Savan välisellä alueella rikkovat maastoa ja nousevat korkeimmillaan 540 metriin.
Serbian keskivaiheilla maasto muuttuu vuoristoiseksi ja kukkulaiseksi. Lännessä kohoaa Dinaariset Alpit ja idässä Karpaatit. Näiden välissä on Šumadijan kukkula-alue, joka oli historiallisen Serbian ydintä. Dinaaristen Alppien alueella Serbian lounaisosissa on Kopaonikvuoret, jotka ovat korkeimmillaan 2 017 metrissä. Balkanvuoret Bulgarian rajalla kohoaa yli 2 100 metriin. Serbian ja Romanian rajalla on huomattava rotkomuodostelma Rautaportti, jossa Tonava virtaa Karpaattien halki.
Suurin osa Serbiasta kuuluu Tonavan valuma-alueeseen ja valuu jokea pitkin Mustaanmereen. Tonavan huomattavin sivujoki Vovjvodinassa on Unkarista virtaava Tisza. Tonavaan virtaa myös Sava, johon puolestaan tulee pieni virtoja Fruška gorasta. Suurin kokonaan Serbiassa oleva joki on 470 kilometrin pituinen on Tonavaan laskeva Velika Morava, jonka valuma-alueeseen kuuluu kaksi viidesosaa Serbiasta. Maan kaakkoisosassa virtaa Egeanmereen laskevan Vardarin sivujokia. Serbian luonnonjärvet ovat pieniä, ja suurin niistä on vajaan viiden neliökilometrin suuruinen Palićjärvi.
Serbian Pohjoisen ilmasto on mantereinen: kylmät talvet, kuumat kesät ja sadetta tasaisesti ympäri vuoden. Keskiosassa on mannerilmaston lisäksi välimerenilmastoa. Etelän vuorilla talvet ovat kylmiä, lumisateet ajoittain sakeita ja kesät puolestaan kuumia ja kuivia.
Serbian maapinta-alasta noin 58 prosenttia on maatalousmaata, 32 prosenttia metsää ja 10 prosenttia on muussa käytössä (Tilanne vuodelta 2011).
Historia
Serbit saapuivat nykyisille asuinsijoilleen kansainvaellusten aikana 600-luvulla. He olivat jakaantuneet kuuteen heimoon: Rascia/Raška, Bosnia, Neretva/Pagania, Zachumlie/Zahumlje.
Keskiaika Ensimmäinen serbien valtio muodostui Časlav Klonimirovićin johdolla 900-luvulla Raškassa. 1000-luvun puolessa välissä nousi valtaan Vojislavljević-suku Zetassa ja 1100-luvulla Raškassa Nemanjić-suku. Nemanjić-suvun valtakunnan perusti vuonna 1170 Stefan Nemanja, jonka pojasta Savasta tuli ensimmäinen Serbian ortodoksisen kirkon arkkipiispa ja pyhimys.
Stefan Nemanja laajensi vuonna 1180 Serbiaa valloittamalla Zetan (Montenegron). Myös kuningas Stefan Uroš II Milutin laajensi valtiota ja valloitti Makedonian Bysantilta. Hänen aikanaan rakennettiin merkittävimmät keskiaikaisen Serbian rakennukset. Hänen pojanpoikansa Stefan Dušanin (1331–1355) aikana valtakunnan mahti saavutti huippunsa ja hallitsi aluetta Tonavalta Kreikkaan. Serbian valtakunta (kutsuttu myös Serbian imperiumiksi, 1346–1371) heikkeni Stefanin kuoleman jälkeen ja Kosovo Poljen taistelussa vuonna 1389 turkkilaiset joukot löivät serbit. Ruhtinas Lazar Hrebeljanović kuoli taistelussa ja Serbia menetti Kosovon turkkilaisille. Taistelua seurasi epävakaa, mutta kulttuurisesti merkittävä aikakausi Lazarin pojan Stefan Lazarevićin johdolla. Vuonna 1402 Stefan sai Bysantilta arvonimen despootti ja jäljellä olevasta kuningaskunnasta muodostui Serbian despotaatti, joka oli Osmanien valtakunnan vasallivaltio. Vuoteen 1459 mennessä turkkilaiset ulottivat valtansa koko Serbiaan.
Osmanien valtakunnan alaisena 1400–1600 -luku Kolmensadan vuoden ajan Serbia oli Osmanien valtakunnan alaisuudessa ja serbiasutus levisi myös Vojvodinaan ja Kroatiaan. Kun Itävallan Habsburgien joukot työnsivät turkkilaiset Tonavan eteläpuolelle Suuren Turkin sodan päättäneen Karlowitzin rauhan jälkeen vuonna 1699, ja saivat takaisin Unkarin, osa serbeistä vapautui turkkilaisten vallasta.Chronology for Serbs in Bosnia Ref World
Itsenäisyysliike 1800-luku Serbian itsenäisyysliike alkoi 1800-luvun alussa Karađorđe Petrovićin (1804–1813) ja Miloš Obrenovićin (1815–1817) myötävaikutuksella. Serbia sai ruhtinaskuntana itsehallinnon turkkilaisten alaisuudessa vuosien 1804 ja 1815 kansannousujen jälkeen 1817, vaikkakin turkkilaisten joukot pysyivät pääkaupungissa Belgradissa vuoteen 1867. Venäjän–Turkin vuosien 1828–1829 sodan jälkeen Serbia tunnustettiin ruhtinaskunnaksi osmanien vallan alla ja Venäjän keisarikunnan suojeluksessa. Bosnian vuoden 1875 kapinan jälkeen Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla Turkin sodan 1877–1878 heikentyvää Turkkia vastaan, mikä toi Serbialle suurvaltojen tunnustaman täyden itsenäisyyden ja suuria maa-alueita etelässä ja idässä.
Vuonna 1908 Itävalta liitti Bosnian itseensä ja rohkaisi Serbiaa Montenegron, Bulgarian ja Kreikan rinnalla Osmanien valtakuntaa vastaan. Ensimmäisessä Balkanin sodassa Serbia sai Pohjois- ja Keski-Makedonian, mutta Itävalta painosti sitä luopumaan albaanien maista, jotka olisivat tuoneet sille pääsyn merelle. Serbian ja Itävallan suhteet huononivat nationalistien pyrkiessä liittämään Itävallan vallan alle jääneet maat Serbiaan. Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 Itävalta-Unkarin hyökkäyksellä Serbiaan serbinationalistisen Gavrilo Principin tekemän arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen. Itävallan ja Bulgarian joukot miehittivät ympärysvaltojen puolella taistelleen Serbian pian sodan alettua. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaatui 1,26 miljoonaa serbiä – yli puolet maan miespuolisesta väestöstä.
Jugoslavian johdossa 1900-luku Kun Itävalta-Unkari hajosi sodan lopuksi, Serbiaan yhdistyivät Itävalta-Unkarin serbien ja muiden slaavien asuttama alue Baanaatti, Bačka ja Baranja (epävirallisesti Vojvodina), Montenegro sekä Itävalta-Unkarin eteläslaavien asuttamista alueista muodostetusta lyhytikäisestä Sloveenien, Kroaattien ja Serbien valtiosta eronnut Sremin alue marraskuussa 1918. Serbia yhdistyi tuon valtion kanssa nimellä Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta joulukuussa 1918. Valtaosin serbien hallitsemassa valtiossa ilmeni kansallisuuksien välisiä erimielisyyksiä, joten kuningas Aleksanteri I hajotti perinteiset alueet ja muodosti yhdeksän hallinnollista maakuntaa. Vuonna 1929 kuningas teki vallankaappauksen ja muutti maan nimen Jugoslaviaksi.
Toisessa maailmansodassa Saksa ja Italia miehittivät Jugoslavian vuonna 1941. Serbian johtoon asetettiin Milan Nedićin johtama "Kansallisen pelastuksen hallitus". Maassa syntyi vastarintaliike, jonka muodostivat aluksi kuninkaallisen armeijan sotilaat, četnikit, mutta kommunistiset partisaanit Neuvostoliiton, Britannian ja Yhdysvaltain tuella vapauttivat koko maan 1944. Sodan aikana muodostettiin Demokraattinen federatiivinen Jugoslavia. Välttääkseen serbien hallitsevan aseman valtiossa Bosnia ja Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro saivat yhtäläisen tasavallan aseman sosialistisessa Jugoslaviassa. Kosovosta ja Vojvodinasta tuli sen autonomisia maakuntia. Serbian kommunisteilla oli kuitenkin johtava asema maassa neljä vuosikymmentä. Entinen partisaanijohtaja Josip Broz Tito hallitsi maata aina vuoteen 1980. Tito katkaisi välinsä Staliniin, ja Jugoslavia pysyi Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella sekä merkittävänä vaikuttajana sitoutumattomien maiden liikkeessä. Kommunistivallassa Jugoslavia kehittyi maatalousyhteiskunnasta teollisuusvaltioksi. Titon kuoleman 1980 jälkeen nationalistiset ja separatistiset mielialat voimistuivat Jugoslaviassa.
Hajoamissodat 1980-luku Vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević otti autonomiset Kosovon ja Vojvodinan suoraan hallintoon, mikä sai albaanit ryhtymään vaatimaan eroa Serbiasta. Vuosina 1991–1992 Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta, johon jäljelle jääneet osavaltiot Serbia ja Montenegro julistivat uuden valtion, Jugoslavian liittotasavallan. Bosnian sota päättyi vuonna 1995 Daytonin sopimukseen. Miloševićista tuli vuonna 1997 Jugoslavian presidentti ja hän pysyi vallassa huolimatta siitä että hänen Serbian sosialistisella puolueellaan ei ollut enemmistöä liittovaltion- tai Serbian parlamenteissa, mutta se piti silti hallussaan kaikki merkittävät tehtävät.
Vuonna 1997 syntyi separatistinen Kosovon vapautusarmeija (KLA), joka pyrki Kosovon itsenäisyyteen ja aloitti Kosovon serbiväestöön kohdistuneet vainoamiset ja murhat. Milošević aloitti loppuvuodesta 1998 poliisi- ja sotilaskampanjan KLA:ta vastaan, johon liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia ja noin 13 000 kuolonuhria eri puolilla.Serbia: 13,000 killed and missing from Kosovo war - rights group Vuonna 2004 oikeuslääkäri Helena Rannan Berliner Zeitungille antama haastattelu nosti esille paljon kysymyksiä, sillä Ranta antoi ymmärtää että Račakissa Serbien tekemä joukkomurha olisi lavastettu Etyjissä antaen Natolle syyn Serbian kansan kuin Miloševićin pommittamiseen.
Nato pommitti Serbiaa maaliskuusta kesäkuuhun 1999. Milošević luovutti 79 päivän vastarinna jälkeen ja Naton johtamat joukot ottivat Kosovon haltuunsa, vaikka se jäi virallisesti Serbian osaksi. Pommituksissa kuoli 500–1500 siviiliä.http://www.hrw.org/reports/2000/nato/Natbm200-01.htm
Miloševićin jälkeen 2000-luku Syyskuussa 2000 pidettiin vaalit, joissa virallisten tulosten mukaan Miloševićin hallituskoalitio sai niukan voiton. Välittömästi sen jälkeen kaupungit täyttyivät mielenosoittajista, jotka tukivat demokraattisen opposition Vojislav Koštunicaa. Slobodan Milošević luopui vallasta 5. lokakuuta 2000, jonka jälkeen hallitusvaltaa piti kahdeksantoista puolueen demokraattinen oppositio (ДОС; DOS), jonka edustaja Koštunica nimitettiin presidentiksi. Koalitio voitti parlamenttivaalit joulukuussa 2000 ja pääministeriksi tuli Demokraattisen puolueen Zoran Đinđić. Milošević pidätettiin huhtikuussa 2001 ja Đinđić luovutti hänet tuomittavaksi Haagiin sotarikostuomioistuimeen. DOSin hallitus oli vallassa joulukuuhun 2003 asti. Koalition välit huononivat muun muassa Miloševićin luovutuksesta johtuen ja Koštunican Serbian demokraattinen puolue lähti hallituksesta loppuvuodesta 2001, jonka jälkeen hallitusvastuussa olivat Demokraattinen puolue (DS) ja G17+. Pääministeri Zoran Đinđić salamurhattiin 12. maaliskuuta 2003.
Liittovaltion parlamentti hyväksyi 4. helmikuuta 2003 uuden perustuslain, joka muodosti Serbian ja Montenegron valtioliiton. Parlamenttivaalit pidettiin 16. marraskuuta 2003, jotka uusittiin 28. joulukuuta liian matalan (< 50 %) äänestysaktiivisuuden vuoksi. Maaliskuussa 2004 Demokraattinen puolue sai tarpeeksi kannatusta uuden hallituksen muodostamiseen G17+:n, monarkistien ja Nova Serbijan kanssa sosialistien tuella. Vojislav Koštunicasta tuli pääministeri. Demokraattisen puolueen Boris Tadić valittiin presidentiksi 27. kesäkuuta 2004 kahden vuoden 2002 epäonnistuneen äänestyksen jälkeen äänestysprosentin jäätyä liian alhaiseksi.
Montenegro piti 21. toukokuuta 2006 kansanäänestyksen itsenäisyydestä, joka sai 55,5 prosentin kannatuksen, 0,5 prosenttiyksikköä yli vaaditun, ja maa julistautui 3. kesäkuuta itsenäiseksi. Serbia julistautui Serbia ja Montenegron seuraajavaltioksi.
Euroopan unioni keskeytti lähentymisneuvottelut Serbian kanssa 2006 ja ilmoitti, että niitä jatketaan vasta kun kansanmurhasta Bosniassa syytetty kenraali Ratko Mladić luovutetaan sotarikosoikeudenkäyntiin Haagiin. Nato sen sijaan hyväksyi Serbian joulukuussa 2006 rauhankumppanuusohjelmansa esijäseneksi.