Seiskari (, ) on itäisen Suomenlahden ulkosaari, joka kuuluu nykyisin Venäjän Leningradin alueen Jaaman piiriin. Ennen sotia Seiskari kuului Suomeen, mutta saari luovutettiin Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 1940.
Seiskari oli vuodesta 1903 Viipurin lääniin kuulunut Suomen kunta. Sitä ennen Seiskari kuului Koiviston maalaiskuntaan. Työläisten ja talonpoikien puna-armeija valtasi Seiskarin Suomelta 30. marraskuuta 1939 talvisodassa.
Seiskari oli Suomen tiheimmin asuttuja kuntia: vuonna 1921 Seiskarissa oli kirkonkirjojen mukaan 848 asukasta, 212 ihmistä neliökilometrillä.Anttila 2006, s. 74 Nykyisin saarella asuu vain yksi henkilö, majakan vartija.
Maantiede Seiskarin etäisyys Koivistolta on 35 kilometriä, eteläiseltä Inkerin rannikolta 22 kilometriä ja Lavansaaresta 28 kilometriä. Muihin Suomenlahden ulappasaariin verrattuna Seiskari on matala. Sen saariryhmään kuului 1900-luvun yleiskartan mukaan 33 saarta.Anttila 2006, s. 74 Tarkemmassa kartassa saaria, luotoja ja karikkoja on nimetty ainakin 50: Vaskoluoto, Kiusoorit (2 saarta), Herrarivi, Viikarluoto, Kiisrivi, Lipit (3 saarta), Kukkouri (Koukouri), Korvarivi, Vilmarivi, Umpirivi, Lounatrivi, Linturivi, Hailirivi, Keskaarit (2 saarta), Kilkuttajat, Sisarukset, Veljesluodot, Vasikkaluoto, Peijaluoto, Hylkyluoto, Pitkärivi, Kaisarivi, Ruohikkoluoto, Lehmäluoto, Hiekkaluoto, Pienluoto, Laukkaluoto, Pitkäkari, Jäännostama, Hepoluoto, Ankeriasrivi, Tiiraluoto, Leviäluoto, Viroluoto, Pohjaluoto, Ruokorivi, Leppäluoto, Säämeluoto, Sikoluoto, Tynnyriluoto, Häntärivi, Kiirrivi, Saavarivi, Kaasoori, Korkialuoto, Pohjarivi, Laivarivi, Karvoori ja Matorivi. Koska saarta ympäröivät sorasärkät, siellä ei ole luonnonsatamia. Saaren satama sijaitsi länsirannalla. Saaren korkein paikka on pohjoisrannan Sysimäki, jonne johti kirkonkylästä Sysimäentie.Hamari 1996, s. 117–125. Saaren ainoa majakka sijaitsi pohjoiskärjessä, Majakkaniemellä, jonne johti kirkonkylästä Majakkatie. Kirkonkylä muodostui länsirannan 3 yhteenkasvaneesta asutuskeskittymästä: Lounatkylä eli Seiskarinkylä, Välikylä eli Kuussalonkylä ja Pohjakylä. Lampia tai järviä on saarella muutama: Peräjärvi, Hytykkälampi ja Vonkalammet (2 kpl). Luonto Seiskari on hiekkakankainen saari. Ennen sotia saaresta oli noin 60 prosenttia metsää, lähinnä mäntykangasta ja kuusikkoa. Saaren itärannalla on laaja hiekkadyynialue, pohjoisempana nimeltään Isohieta ja etelämpänä Pienhieta. Seiskarissa kasvavista kasvilajeista erityisiä ovat vanukehirvenjuuri (Inula britannica) ja rantalitukka, jota tutkijat pitävät saariston jääkaudenjälkeisenä pioneerilajina.Hamari, s. 44
Etymologia Seiskarin nimi on mitä ilmeisimmin lyhentymä nimestä Seitsenkari, joka viittaa mahdollisesti sen ympärillä oleviin kareihin ja särkkiin tai taikauskoiseen käsitykseen seitsemästä onnea tuottavana lukuna.
Historia Ruotsi ja Venäjä 1395–1812 Seiskari on ensimmäinen Suomenlahden ulkosaarista, joka mainitaan asiakirjoissa. Vuonna 1395 tallinnalaiset kauppiaat ajautuivat vahingossa Seiskariin, josta he jatkoivat matkaa Retusaareen (nykyiseen Kronstadtiin). Koska heillä ei ollut asianmukaista lupaa kaupantekoon, heidät otettiin kiinni luvattomasta idänkaupasta Viipurin linnanisännän Erengisle Niilonpojan vartioalukselle ja heidän lastinsa takavarikoitiin. Ruusuvuori, s. 45 Tapahtumasta on säilynyt selonteko, jonka Niilonpoika laati Tallinnan raadille.Hamari, s. 69–80
Talvella 1556 Ruotsi ja Venäjä kävivät lyhyen sodan. Tällöin Iivana Julman sotajoukot tekivät hävitysretken Seiskariin tehden laajaa tuhoa saarellaPiispa, s. 20–21.
Vuosina 1570–1595 käyty pitkä viha autioitti Suomenlahden ulkosaaret. Venäjä hyökkäsi sotatalvena 1571 Seiskarin ja Lavansaaren kautta Suomeen, Pernajasta Karjalankannakselle ulottuvalle rannikolle. Kostoretket seurasivat toisiaan ja Seiskari autioitui ilmeisesti jo heti sodan alussa. Tämä katkaisi hetkellisesti saarten 300-vuotisen asutushistorian.
Suuri pohjan sota ja sitä seurannut isoviha (1700–1721) pakotti seiskarilaiset pakenemaan kotisaarestaan. Levottoman ajan vuoksi ulkosaarien henkikirjoissa on yli parin vuosikymmenen aukko. Osa seiskarilaisista muutti rauhallisempaan Tytärsaareen, osa muualle. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Kaakkois-Suomi liitettiin Venäjään. Tilanteen rauhoituttua kesti vuosia, ennen kuin väkiluku palautui ennalleen.Hamari, s. 78–116 Asutus 1550–1818
Perhekuntien määrä Seiskarissa {| class="wikitable" style="text-align:center" |- ! 1551 !! 1560 !! 1565 !! 1570 !! 1571 !! 1649 !! 1654 !! 1656-1658 !! 1662 !! 1673 !! 1680 !! 1690 !! 1700 !! 1705 !! 1713-1721 !! 1728 !! 1741 !! 1758 !! 1768 !! 1780 !! 1818 |- | 4 || 5 || 7 || 8 || 9 || 5 || 6 || Ruptuuri-sota || 7 || 8 || 9 || 7 || 6 || 7 || Iso-viha || 4 || 7 || 11 || 16 || 20 || 37 |} Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa ennen isovihaa {| class="wikitable" style="text-align:center" |- ! 1656 !! 1662 !! 1673 !! 1680 !! 1690 !! 1700 !! 1705 |- | 34 || 39 || 41 || 44 || 34 || 25 || 43 |} Henkikirjoitettujen aikuisten määrä Seiskarissa isonvihan jälkeen {| class="wikitable" style="text-align:center" |- ! 1728 !! 1741 !! 1747 !! 1750 !! 1757 !! 1758 !! 1764 !! 1766 !! 1768 !! 1770 !! 1776 !! 1778 !! 1780 |- | 16 || 23 || 37 || 32 || 38 || 36 || 40 || 49 || 49 || 49 || 55 || 59 || 62
Krimin sota 1854–1855 Sekä Krimin sodan ensimmäisenä että toisena vuotena kesä-heinäkuussa englantilais-ranskalainen laivasto piiritti Pietaria Seiskarin lähivesillä uskaltamatta hyökätä kaupunkiin Kronstadtin linnoitussaaren ohiPiispa, s. 44–46. Kronstadtia vahvistettiin Kannakselta louhituilla kiviaineksella ja englantilaiset tyytyivät häiritsemään louhinta- ja kuljetustyötä.Hirn, s. 117 Sodan jälkeen Pietarin kaupunki jatkoi kasvuaan ja loi osaltaan kasvavat markkinat talviselle verkko- ja rysäkalastukselle Seiskarilaisille. Talvinen hylkeenpyynti alkoikin taantua Seiskarissa talvikalastuksen vuoksiHamari, s. 345–348 . Kalan ohella saarelta vietiin Pietariin myös naisten ja lasten ympäröivästä meren pohjasta poimimia kiviä, jotka käytettiin katukiviksi.
1900-luvun alku Talollinen Vilho Eskola perusti 1914 Seiskariin työväenyhdistyksen jossa oli perustamisvuonna 29 jäsentä.Työväenyhdistyksen toiminta ja jäsenmäärä hiipui kuitenkin jo seuraavana vuonna. Anttila, s. 32
Marraskuussa Seiskarin kansakoulunopettaja Juho Leppälä perusti Lavansaaren opettajan Ilo Jalmari Kaupin kehotuksesta Seiskariin suojeluskunnan. Seiskarissa ei ollut venäläisiä sotilaita tai vierastyövoimaa mantereelta, joten sen toiminta ei herättänyt vastaavaa närää kuin Lavansaaren suojeluskunta. Suojeluskuntaan liittyi kuutisenkymmentä miestä, myös työväenyhdistyksen pääosa. Anttila, s. 37
Itsenäistyminen ja sisällissota Suomen itsenäisyysjulistus 6. joulukuuta 1917 ei herättänyt Suomenlahden ulkosaaristolaisissa liikehdintää. Yhä useammat venäläiset karkasivat asemapaikoiltaan ennen kelirikkoa. 23. joulukuuta kelirikko alkoi ja Seiskari jäi eristyksiin muusta maailmasta. Työväenyhdistyksen puheenjohtaja, joka oli valittu Seiskarin poliisikonstaapeliksi, toimi maltillisesti eikä halunnut lietsoa eripuraa saarelaisten kesken. Hän ei halunnut muuttaa työväenyhdistystä punakaartiksi ja muutenkin pyrki pitämään saaren olot rauhallisina. Hän ehdotti myös Seiskarin suojeluskunnan nimen muuttamista urheiluseuraksi, mikä tyrmättiin suojeluskunnan taholta. Anttila, s. 73–81
Seiskarilainen kalastaja Juho Herrala (1898–1918) saapui Seiskariin 14. maaliskuuta Koivistolta hevosella ja reellä punaisen lipun kanssa. Hän uhkasi perässään tulevan Koivistolta 200 punakaartilaista, jotka pakottaisivat seiskarilaiset liittymään punakaartiin ja sitten valloittamaan Lavansaaren. Hän lisäsi Venäjän sotalaivaston olevan matkalla Helsingistä Lavansaareen punakaartia tukemaan. Venäjän Helsingissä oleva laivasto olikin liikkeellä, mutta ei Lavansaarta valloittamaan vaan pakenemassa Kronstadtiin. Herralan uhkausten seurauksena Seiskarin miehet lähtivät pakoon Inkerinmaan Soikkolaan. Kun he parissa päivässä näkivät Venäjän sotalaivaston olevan pakosalla, he palasivat Seiskariin. Juho Herrala pakotti pari pakolaista kyyditsemään itsensä takaisin mantereelle. Matkalla nämä surmasivat Herralan ja kätkivät hänet jään alle. Kuultuaan Seiskarin "kuohunnasta" Lavansaaren suojeluskunta lähetti Seiskariin noin 50-miehisen joukon Väinö Ruokosen johdolla. Kymmenkunta työväenyhdistyksen miestä vangittiin, mutta suurin osa vapautettiin jo seuraavana päivänä. Työväen yhdistyksen puheenjohtaja Eskola pakeni suojeluskuntalaisia Inkerinmaalle. Seiskarilla määrättiin yleinen liikekannallepano ja miehet velvoitettiin liittymään suojeluskuntaan. Seiskarin suojeluskunnalla oli 21. maaliskuuta 1918 vain 44 toimivaa kivääriä 178 suojeluskuntalaisen käytössä. Lavansaaren suojeluskuntalaiset eivät kuitenkaan liiemmin luottaneet seiskarilaisiin ja epäröivät aseiden jakamista näille. 27. maaliskuuta Lavansaaren ylipäällikkö Hjalmar Lempiäinen kävi viimein Seiskarissa ja salli sikäläisille toimitettavan 125 kivääriä, ampumatarvikkeita sekä muonavaroja. Näillä seiskarilaiset suojeluskuntalaiset suorittivat vartiopalvelusta, kunnes olot rauhoittuivat.
Tarton rauha 1920 14. lokakuuta vuonna 1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus jätti Suomenlahden ulkosaaret Suomelle, mutta siinä oli määrätty saarten demilitarisoinnista tietyin ehdoin ja takuin. Käytännössä takuita ei koskaan saatu eikä niin ollen kyseisiä artikloja ratifioitu. Anttila, s. 146
Itsenäinen Suomi 1920–1939 Sotien välinen aika koetteli Seiskaria. Varsinkin talvikalastus kärsi merkittävästi, sillä talvinuotta-alueet olivat suurelta osin jääneet Neuvostoliiton rajan puolelle ja talviverkkokalastusalueetkin olivat merkittävästi vähentyneet. Suurin isku talvikalastukselle oli kuitenkin Pietarin seudun markkinoiden sulkeutuminen suomalaisilta kalastajilta.Hamari, s. 348–353 Myös merenkulku kärsi, ja ylimääräistä aluskantaa jouduttiin myymään pois rahtipurjehduksen vähentyessä oleellisesti.
Kesämatkailu Suomesta nousi merkittäväksi tulonlähteeksi Seiskarissa 1930-luvun alussa. Saaren teki tunnetuksi erityisesti Seiskari-valssi, jonka Georg Malmstén sävelsi Seiskarin kirkkoherran pyynnöstä.
Maailmansota 1939–1945 Seiskarin väestö evakuoitiin meriteitse Kotkaan jo lokakuussa 1939, talvisotaa edeltäneiden neuvottelujen alkuvaiheessa. Saareen jäi kuitenkin majakkamestari Toivo Rytkölä yhden majakanvartijan kanssa. Venäläiset ottivat heidät sotavangeiksi ja he pääsivät palaamaan Suomeen vasta välirauhan tultua.Laurell, Suomen majakat, 1999, s. 304–306.. Kaikki saarelaiset joutuivat evakkoon (436 henkikirjoilla ollutta ihmistä) Talvisota väestösiirrot, Tuomikoski Pekka, 2010, s. 71–75 ja heistä suurin osa sijoitettiin lounaissaaristoon, Rymättylään, Merimaskuun ja Kustaviin. Rymättylään muutti kymmeniä perheitä. Yksi seiskarilainen kaatui talvisodassa.
Seiskari jäi lopullisesti Neuvostoliiton haltuun talvisodan evakuoinnin jälkeen. Jatkosodassa Seiskaria ja Lavansaarta ei yritettykään vallata takaisin, toisin kuin Suursaarta ja Tytärsaarta.Piispa, s. 9
Keväällä 1943 venäläiset rakensivat Seiskariin lounais-koillissuuntaisen kiitotien. Tämä vaatimaton lentokenttä sijaitsi Sysimäen eteläpuolella, ent. kirkosta itään päin. Saarella oli tuohon aikaan myös IT-tykistöä kentältä operoivien ja sinne sijoitettujen koneiden suojana. Tuomo Soiri: Iskulaivue (Kymin torjuntahävittäjät Etelä-suomen ja meririntaman puolustuksessa 1943-1944), WSOY 1991
Toisen maailmansodan jälkeen Saari on pysynyt käytännössä suljettuna toisen maailmansodan jälkeen. Sinne rakennettiin varuskunta, mutta se on nykyisin hylätty.