thumb|Leopard 2A5, nykyaikainen saksalainen taistelupanssarivaunu. thumb|Panssarivaunujoukkojen taktinen merkki. Panssarivaunu (arkikielessä usein tankki, vanh. hyökkäysvaunu) on telaketjuilla kulkeva panssaroitu moottoriajoneuvo. Panssarivaunuja on moniin erilaisiin käyttötarkoituksiin. Panssarivaunun nimitys suomen kielessä on saksan kielestä peräisin. Saksan kielessä panssarivaunu on Panzerkampfwagen eli panssaritaisteluvaunu, jolla tarkoitetaan varsinaisesti taistelupanssarivaunua niin kuin suomen kielessäkin.
Kuitenkin panssarointia on ensimmäisen maailmansodan jälkeen laajennettu koskemaan myös muita taisteluajoneuvoja kuin panssarivaunuja, joten on olemassa muitakin kuin panssarivaunuja muun muassa panssariautoja, panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja sekä jalkaväen taisteluajoneuvoja, joissa on panssarointi suojan tarjoamiseksi miehistölle.
thumb|Brittiläinen panssarivaunu - peitenimeltään Mesopotamian vesitankki Puhekielessä sekä englannin- ja venäjänkielissä käytetty sanonta tankki on alun perin peitenimitys, jolla britit ensimmäisen maailmansodan aikana laivasivat panssarivaunut manner-Eurooppaan taisteluita varten. Suuret, puiset kuljetuslaatikot kerrotaan varustetun tekstillä Watertanks for Mesopotamia (”Vesisäiliöitä Mesopotamiaan”).
Taistelupanssarivaunut
Raskaimmin panssaroidut ja aseistetut taistelupanssarivaunut on tarkoitettu tuhoamaan vihollisen elävää voimaa ja kalustoa pääasiallisesti suorasuuntaustulella.
Rynnäkköpanssarivaunut ja jalkaväen taisteluajoneuvot
Kevyemmät rynnäkköpanssarivaunut kuljettavat jalkaväkeä taisteluun ja tukevat jalkaväen taistelua jalkautumisen jälkeen. Rynnäkköpanssarivaunuja käytetään myös tiedustelutehtävissä.
Käyttötarkoitus
Panssarivaunu on nykyisen taistelukentän monipuolisimpia aseita: sillä on kyky hyökätä lukuisia erilaisia kohteita, kuten toisia panssarivaunuja, jalkaväkeä ja asemia sekä pesäkkeitä vastaan. Jalkaväkeä vastaan käytettynä sillä on erityinen pelotevaikutus. Panssarivaunu voi kulkea suhteellisen rikkonaisessa maastossa suurella nopeudella, mutta vaatii vahvan ammus- ja polttoainehuollon tuekseen.
Vaikka taistelupanssarivaunun suojaus on parempi kuin muilla panssaroiduilla ajoneuvoilla, se on haavoittuvainen taisteluhelikoptereita ja rynnäkkölentokoneita vastaan, minkä lisäksi jalkaväki voi hyökätä vaunua vastaan erityisillä panssarintorjunta-aseilla ja miinoilla.
Perinteisesti panssarivaunun pahin vihollinen ja tehokkain ase sitä vastaan on ollut toinen panssarivaunu, mutta nykyään sen rinnalle on tullut ilma-ase (taisteluhelikopterit ja rynnäkkökoneet) ja ohjukset.
Panssarivaunusotatoimiyhtymiä vastaan voidaan yrittää käyttää perinteistä kenttätykistöä ja liitopommeja etäältä.
Panssarivaunujen historia
Panssarivaunujen historia alkaa vuodesta 1915, kun Iso-Britannia alkoi suunnitella uudenlaisia aseita länsirintaman asemasotavaiheen purkamiseksi. Britannian Mark-sarjan panssarivaunut olivat kömpelöjä ja vika-alttiita, mutta siitä huolimatta ensimmäisen maailmansodan käytetyimpiä. Ensimmäinen tykkitornia hyödyntänyt panssarivaunu oli ranskalainen FT-17, joka erottui myös ketteryytensä takia edukseen. Panssarivaunut olivat ennen Christie M1930 -vaunussa esiteltyä jousitusta kulkeneet todella hitaasti, sillä kovilla nopeuksilla ajaminen heitteli miehistöä ja irrotti osia vaunuista. Yhdysvaltalaisessa Christie M1930:ssa esitelty jousitus oli pohjana monille toisen maailmansodan menestyksekkäimmille vaunuille. Toisen maailmansodan alussa oli vielä käytössä paljon maailmansotien välisenä aikana ja jopa ensimmäisessä maailmansodassa kehitettyjä vaunuja, mutta ne jäivät pian uudempien mallien jalkoihin. Toisessa maailmansodassa panssarivaunujen kehitys olikin huomattavan nopeaa ja toisen maailmansodan alussa kehitetyt vaunut olivat sodan lopussa täysin vanhentuneita. Toisen maailmansodan parhaita panssarivaunuja paranneltiin sekä uusittiin ja niitä käytettiin laajalti vielä kylmän sodan aikana, koska kiinnostus uusien mallien kehittämiseen hiipui.
Panssarivaunut osana sodankäyntiä
Käyttö ensimmäisessä maailmansodassa Ensimmäisen maailmansodan aikana panssarivaunujen käyttö oli vähäistä ja niiden hyöty oli kyseenalainen. Ensimmäiset vaunut olivat hitaita, suhteellisen massiivisia ja raskaasti aseistettuja. Vaunujen nopeudella ei ollut niin suurta merkitystä kuin nykyään, koska vaunuja käytettiin jalkaväen tukemiseen. Vaunujen tarkoitus oli siis kulkea jalkaväen mukana ja antaa samalla jalkaväelle sen kaipaamaa suojatulta.
Käyttö toisessa maailmansodassa Maailmansotien välisenä aikana panssarivaunut yleistyivät. Niiden yleistyminen johti niiden jatkuvaan kehittämiseen. Toisaalta uusien mallien tulo teki niistä houkuttelevampia hankintoja eri maiden asevoimille.
Sodan alussa panssarivaunut olivat kevyitä ja nopeita. Aseistus oli kevyttä ja panssarointi ohutta. Ensimmäisen kerran panssarivaunut osoittivat kykynsä Puolan offensiivissa. Seuraavan kerran laajamittaisesti panssarivaunut osallistuivat sotaan Ranskassa. Saksan käyttämä salamasota, nopea etenemien vihollisen alueelle, perustuikin juuri panssarijoukkojen käyttöön.
Vaikka sodan alussa Ranskalla ja Yhdistyneellä kuningaskunnalla olikin enemmän panssarivaunuja kuin saksalaisilla, saksalaisten toiminta oli liittoutuneita tehokkaampaa. Liittoutuneiden panssarivaunut olivat hajautettu ja niiden polttoainehuolto oli heikompi. Saksalaisilla panssarivaunut toimivat erillisinä yksiköinä jalkaväen tukena. Saksalaiset keskittivät panssarivaunut yhtenäisiksi yksiköiksi, jotka tekivät läpimurron hyökkäyksen painopisteessä (Schwerpunkt). Jalkaväki seurasi panssareiden perässä. Tämä osoittautui toimivaksi taktiikaksi, ja on yhä tänäänkin panssarisodan perustaktiikka. Tämä on pohjimmiltaan sama taktiikka kuin keskiajalla ritariyksiköiden käyttämä doktriini.
Brittien vastaisku tapahtui Pohjois-Afrikassa vuonna 1941, missä brittien nopeat risteilijävaunut hallitsivat avomaastoa. Suljetussa maastossa puolestaan brittien raskas Matilda-vaunu osoittautui puolestaan ylivoimaiseksi italialaisia panssarintorjunta-aseita ja italialaisvaunuja vastaan. Vasta Saksan Afrika Korps ja sen panssarijoukot sekä 88 mm:n ilmatorjuntatykit pelastivat akselivallat Afrikassa. Saksalaisvaunut olivat nopeampia kuin brittien raskaat vaunut Matilda ja Valentine, mutta toisaalta paremmin panssaroituja kuin risteilijävaunut Covenanter ja Crusader. Lisäksi saksalaisten taktiikka poisti risteilijävaunujen liikkuvuusedun. Matildan ja Valentinen ongelmana oli alitehoinen 40 mm:n tykki, joka ei enää purrut Panzer IV:n myöhempiin versioihin. Saksalaisvaunuista Panzerkampfwagen III oli suunniteltu taistelemaan toisia vaunuja vastaan, ja siinä oli 50 mm panssarikanuuna, kun taas Panzerkampfwagen IV oli suunniteltu jalkaväen tukivaunuksi, ja siinä oli aluksi 75 mm haupitsi. Myöhemmin Panzer IV:n pääaseeksi vaihdettiin 75 mm panssarikanuuna.
Liittoutuneet voittivat kuitenkin Afrikassa iskemällä saksalaisten huoltoreitteihin. Panssarisodankäynti on riippuvainen polttoainehuollosta, ja brittien sukellusveneet sekä tukialusilmavoimat tuhosivat akselivaltojen säiliöalukset. Lisäksi uusien yhdysvaltalaisvaunujen, kuten Leen, Grantin ja Shermanin, ilmestyminen rintamalle muutti tilannetta. Britit myös uudistivat taktiikkaansa.
Itärintaman sota oli Afrikan tavoin liikuntasotaa, ja neuvostoliittolaiset panssarivaunut olivat vuonna 1941 ylivoimaisia saksalaisvaunuja vastaan. Saksalaisten onneksi venäläisten taktiikat olivat saksalaisia kehittymättömämpiä ja huonompia. Lisäksi saksalaiset saivat paikallisen edun turvin yliotteen. Vasta 1943 saksalaisvaunujen panssarointi ja tulivoima veti vertoja T-34:lle, joka jäi laadulliseen alakynteen. Maailman suurin panssaritaistelu käytiin vuonna 1943 Kurskissa. Saksalaiset kärsivät sodan loppupuolella jatkuvaa polttoainepulaa, ja pyrkivät korvaamaan vaunujen määrän laadulla. Sodan lopussa saksalaisvaunut olivat laadullisesti täysin ylivoimaisia venäläisiin verrattuna, mutta niiden tekninen luotettavuus jätti toivomisen varaa.
Länsirintamalla vuodesta 1943 lähtien saksalaiset olivat jatkuvasti puolustuskannalla. He tuottivat enenevässä määrin tornittomia rynnäkkötykkejä ja panssarintorjuntavaunuja, jotka sopivat puolustussodankäyntiin. Panssarintorjuntavaunu ajettiin asemaan ja naamioitiin. Se odotti vihollisen hyökkäyskiiloja ja pyrki tuhoamaan vihollisen vaunut. Vihollisen hyökkäyksen tyrehtyessä vaunut ajettiin uusiin asemiin.
Yhdysvaltalaisessa doktriinissa panssarivaunu oli suunniteltu täysin jalkaväkeä vastaan käytettäväksi, ja panssarintorjunnan hoitaisivat erilliset tankintuhoojavaunut, kuten M10 Wolverine ja M36 Jackson. Alkupään Shermaneissa olikin heikko panssarointi ja sen 75 mm tykki oli Panzer IV:n tavoin suunniteltu elävää voimaa vastaan. Alkupään Shermanien suunnitteluvirheiden takia se syttyi helposti tuleen ja sai saksalaisilta nimen tommy cooker (brittiläinen 1MS aikainen kenttäkeitin). Viat kuitenkin tiedostettiin nopeasti, ja Shermaneita parannettiin jatkuvasti. Pahin puute, alitehoinen tykki, ratkaistiin 1944 asentamalla vaunuun 76 mm:n ilmatorjuntatykki, jolloin vaunu kykeni tasaveroiseen taisteluun saksalaisvaunuja vastaan.
Britit puolestaan hylkäsivät vaunujen jaottelun kevyisiin risteilijävaunuihin ja raskaisiin jalkaväkivaunuihin, ja kehittivät main battle tank -konseptin; se oli yleisvaunu, jossa olisi toisaalta riittävä panssarointi ja suojaus jalkaväen tukemiseen, yleiskanuuna joka toimisi niin maamaaleja kuin toisia vaunujakin kohtaan, että riittävän tehokas moottori ja voimansiirto, jotta sillä saataisiin riittävä liikkuvuus. Ensimmäinen tällainen yleisvaunu oli Cromwell (virallisesti vielä ”cruiser tank”), jota seurasi Comet sodan loppuvaiheessa.
Tyynenmeren sodassa liittoutuneilla oli täydellinen panssariylivoima niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Sotanäyttämön maantieteestä johtuen panssarivaunulla oli kuitenkin vain toissijainen merkitys, ja niitä käytettiin jalkaväen tukemiseen.
Aseistus thumb|T-55 panssarivaunu. Panssarivaunun tykki asetetaan tehtävänsä mukaisesti. Taistelupanssarivaunun pääase on yksittäinen suurikaliiperinen panssarikanuuna. Nykyvaunuissa psv-kanuunan kaliiperi on 120 millimetriä (Nato) tai 125 millimetriä (Venäjä, Ukraina). Tehokas ampumaetäisyys ulottuu kolmesta viiteen kilometriin. Toissijaisena aseena on ainakin yksi konekivääri, usein myös ilmatorjuntakonekivääri.
Aseistuksen historia Vielä toisen maailmansodan lopussa pääosa saksalaisista panssarivaunuista käytti 75 millimetrin tykkiä. Esimerkiksi saksalainen PzKpfw V Panther -vaunussa käytetty 7,5 cm KwK 42 -kanuuna oli yksi sodan tehokkaimmista panssarivaunutykeistä.
Neuvostoliitossa oli tuolloin käytössä useita eri kaliiperisia psv-kanuunoita, kuten 76 mm F-34, 85 mm ZiS-S-53, 100 mm D-10 ja 122 mm D-25. D-10-tykin uudemmat kehitysversiot vakiintuivat T-54/T-55-sarjan vaunujen pääaseeksi.
Tästä seuraava kehitysaskel oli T-62:n 115 mm 2A20, joka oli Neuvostoliiton ensimmäinen palveluskäyttöön tullut sileäputkinen panssarivaunukanuuna. Tästä seuraava askel oli T-64:n 2A26, jota seurasi 2A46, jota eri versioineen käytetään T-72-, T-80- ja T-90-vaunuissa.
Liittoutuneiden tykeistä paras läpäisy saavutettiin brittiläisellä 76,2 millimetrin O.Q.F 17-pdr-kanuunalla, jonka alikaliiperiammus läpäisi joidenkin lähteiden mukaan sadan metrin päästä yli 240 millimetriä panssariterästä. Tätä tykkiä käytettiin esimerkiksi Sherman Firefly -panssarivaunussa.
Yhdysvalloissa panssarivaunukanuunojen kehitys hiipui sodan lopun jälkeen. Yhdysvalloissa ei ole kehitetty toisen maailmansodan jälkeen yhtään täysin uutta palveluskäyttöön asti päässyttä panssarivaunukanuunaa. M60- ja M1-vaunuissa oli yhdysvaltalaisella lukolla varustettu brittiläinen 105 millimetrin L7-kanuuna. Yhdysvallat siirtyi saksalaisen Rheinmetallin suunnittelemaan 120 millimetrin tykkiin 1980-luvun puolivälissä M1A1 Abrams -vaunun myötä.