thumb|Vuoden 1917 kieltolain ensimmäinen sivu asetuskokoelmassa.
Kieltolaki (aluksi nimeltään asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta) oli Suomessa vuosina 1919–1932 voimassa ollut alkoholijuomia koskenut kieltolaki. Tänä aikana Suomessa ei saanut myydä tai itse valmistaa alkoholijuomia. Viinan kotipoltto oli kielletty jo aiemmin, vuonna 1866.
Kieltolain suora seuraus oli, että alkoholia alettiin salakuljettaa ulkomailta. Kieltolain voimaantulo liittyi yleiseen äänioikeuteen, sillä erityisesti naisäänestäjät kannattivat kieltolakia. Kieltolaki on usein nähty ”naisten lakina”.Eija Tikkanen, Naiset kieltolain puolesta ja vastaan, Kirja-arvostelu, Agricola.utu.fi Alkoholin kielto oli myös yksi SDP:n Forssan ohjelman sisältämistä vaatimuksista. Alkoholin saannin rajoittamisen kannalla ollut Santeri Alkio esitteli kieltolain vuonna 1919 ollessaan Castrénin hallituksen sosiaaliministerinä.
Suomalaiset keräsivät adressin kieltolain kumoamiseksi keväällä 1931. Kieltolaki päätettiin lopulta kumota: 29.–30. joulukuuta 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä yli 70 prosenttia äänestäneistä äänesti lain kumoamisen puolesta. Kieltolaki päättyi 5. huhtikuuta 1932 klo 10, jolloin ensimmäiset Oy Alkoholiliike Ab:n eli nykyisen Alkon myymälät avattiin.
Tausta Alkoholiongelmiin kiinnitetty huomio ennen 1800-luvun jälkipuolta Suomessa kiinnitettiin jo varhain huomiota alkoholin liialliseen käyttöön. Sen todettiin aiheuttavan köyhtymistä ja kurjuutta sekä järjestyshäiriöitä, pahoinpitelyjä ja murhia. Ruotsalainen historioitsija Olaus Magnus (1490–1557) mainitsee ylellisen juomisen olleen tämän maan tapana ja käytäntönä. Ranskalainen kirjailija Montesquieu (1689–1755) laski suomalaiset maailman suurimpien juomareiden joukkoon.Suomen raittiusliikkeen historia, s. 360–367, 405.
Vuonna 1756 julistettu niin sanottu hattujen kieltolaki oli yksi ensimmäisiä laajempia yrityksiä vähentää alkoholin käyttämistä. Säätyjen suostumuksella hallitus julisti viinanpolttokiellon ja asetti korkeat tullit ulkomaalaiselle alkoholille. Silloisten olojen kuvaaja Juhana Fischerström kertoi tuonaikaisen kieltolain vaikutuksista näin: ”Ei mitään rauhattomuuksia yleisillä maanteillä. Tuomarit näkivät tehtävänsä vähenevän; sillä tappelut, riidat ja useat järjestyshäiriöt hävisivät melkein kokonaan.” Juoppous väheni kieltolain aikana, mutta lisääntyi uudelleen kieltolain loputtua.Suomen raittiusliikkeen historia, s. 68–69, 71. 1850-luvulta lähtien todettiin alkoholin käytön jonkin verran vähentyneen. Vielä 1800-luvun alussa oli ollut tapana juottaa pappiloissa saatavien maksajia juovuksiin ja rauhoittaa rintalapsia viinalla.
Kieltolain tavoittelu 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina Kieltolaki kuului Suomessa raittiusliikkeen tavoitteisiin 1800-luvun lopulla. Jo vuonna 1866 annettu laki asetti alkoholijuomien valmistukselle ja myynnille rajoituksia. Vuoden 1885 valtiopäivillä tohtori Akseli Granfelt esitti anomusehdotuksen seuraaville valtiopäiville laadittavaksi esitykseksi; kaikenlaisia päihdyttäviä juomia koskevan kieltolain toteuttamiseksi kuntakohtaisena.Raittiuden Ystävät, s. 372. Vuonna 1883 voimaan tulleen asetuksen nojalla kunnat saivat kieltää oluen myynnin alueellaan kestikievareita ja matkailijaravintoloita lukuun ottamatta. Vuoden 1894 valtiopäivillä kunnat saivat oikeuden päättää kestikievareiden oluen anniskelusta.Raittiuden Ystävät, s. 375, 384.
Vuonna 1882 Akseli Granfelt kirjoitti Uudessa Suomettaressa: ”Väkevät juomat lain pakolla kiellettävät.” Hän kirjoitti sivistyksellä olevan juoppoutta poistavana voimana merkitystä vain sikäli, että sydämen sivistys saa suuren joukon ihmisiä rakkaudesta heikkoa veljeä ja isänmaata kohtaan esimerkin vuoksi luopumaan väkijuomista. Mutta tätä tietä ei juoppoutta saada loppumaan. Sen sijaan väkijuomien valmistus ja kauppa oli julistettava rikokseksi ja rangaistava kuten muutkin rikokset. Näin saataisiin tuhannet perheet pelastetuksi köyhyydestä ja kurjuudesta. Jokaisen, joka pitää tällaisen lain aikaansaamista maalle siunauksena, olisi pitänyt ryhtyä kasvattamaan yleistä mielipidettä vaatimaan väkijuomien poistamista lain voimalla, ryhtyköön toimeen innolla ja luottamuksella.Akseli August Granfelt Elämä ja toiminta, s. 266–267.
Valtakunnallisen kieltolain aikaansaamiseksi raittiusliike järjesti muun muassa juomalakkoja, joista laajin alkoi 1. toukokuuta 1898.Suomen raittiusliikkeen historia, s. 216–217. Juomalakkoliike toimitti vuoden 1900 valtiopäiville kieltolakiadressin, joka toi ilmi työväestön ja maalaiskuntien talonpoikaisväestön yleisen halun taistella raittiusliikkeen päämäärien puolesta.Raittiuden Ystävät, s. 113. Erityisen innokkaasti kieltolakia kannatti 1900-luvun alussa muun muassa Matti Helenius-Seppälä.
thumb|350px|Velikulta-pilalehdessä elokuussa 1907 ilmestynyt Alex Federleyn pilapiirros kieltolakia kannattaneesta työväestä. Kieltolakia kannatti myös 1899 perustettu Suomen työväenpuolue, joka oli ottanut sen ohjelmaansa.Raittiuden Ystävät, s. 108 Raittiusseura Raittiuden Ystävät oli perustanut erityisen kieltolakikomitean 21. tammikuuta 1906. Komitean puheenjohtajana toimi Matti Helenius-Seppälä ja jäseninä kirkkoherra K. V. Hurmerinta, lakitieteen kandidaatti Lauri af Heurlin, toimittaja Edvard Valpas ja kemian lehtori Severi Alanne. Komiteaan liittyivät päätoimikunnan kokouksessa 10. joulukuuta 1906 professori Allan Serlachius ja maisteri Samuli Sario ja tohtori Väinö Voionmaa sekä toimittaja J. Klockars ja asemapäällikkö Tuure Blässär. Komitea oli katsonut välttämättömäksi hankkia kaiken mahdollisen selvityksen Yhdysvaltojen kieltolakioloista. Komitea pyysi valtion varoista puheenjohtajalleen 3 000 markan suuruisen matkarahan tutkimusmatkaan Yhdysvaltain kieltolakivaltioihin. Amerikkalaiset kieltolait eivät kelvanneet esikuvaksi komitean laatimalle kieltolakiehdotukselle.Raittiuden Ystävien kieltolakikomitean mietintö, s. 7.
Kieltolaki säädetään Säätyvaltiopäivät eivät kieltolakia koskaan hyväksyneet.Suomen raittiusliikkeen historia, s. 211–212, 252, 260. Sitä vastoin vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen Suomen ensimmäinen yksikamarinen eduskunta hyväksyi yleisen kieltolain yksimielisesti 31. lokakuuta 1907, mutta keisari ja suuriruhtinas Nikolai II ei sitä vahvistanut.Suomen raittiusliikkeen historia, s. 266–267.Raittiuden Ystävät, s. 154, 157, 400, 403.
Uusi kieltolakiehdotus annettiin 15. maaliskuuta 1909,Raittiuden Ystävät, s. 406 ja sen vahvisti vasta 29. toukokuuta 1917 ruhtinas Lvovin johtama Venäjän väliaikainen hallitus,Raittiuden Ystävät, s. 414.Suomen raittiusliikkeen historia, s. 311. joka määräsi sen astumaan voimaan kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1919,Raittiuden Ystävät, s. 417. mikä myös toteutui välillä tapahtuneista suurista poliittisista muutoksista huolimatta.
Lakia kutsuttiin alusta lähtien yleisesti nimellä kieltolaki, mutta sen virallinen nimike oli aluksi asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta (29/1917). Nimikkeestään huolimatta se oli nykyisen terminologian mukaan laki, koska se oli eduskunnan säätämä, mutta ennen vuoden 1919 hallitusmuotoa ei ero käsitteiden laki ja asetus välillä ollut yhtä selvä kuin nykyisin. Vuonna 1922 lakiin tehtiin erinäisiä muutoksia, jolloin muun muassa rangaistuksia sen rikkomisesta kovennettiin. Samalla se sai myös virallisesti nimen kieltolaki (158/1922).Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Kemi–Kreikka), art. Kieltolaki. (2. painos.) Otava 1979.
Lain sisältö Laki koski kaikkia aineita, jotka sisälsivät enemmän kuin kaksi tilavuusprosenttia etyylialkoholia eivätkä olleet denaturoituja. Sellaisten aineiden valmistus, maahantuonti, myynti, kuljetus ja varastointi oli sallittua vain lääkinnällisiin, tieteellisiin ja teknisiin tarkoituksiin. Yksinoikeus alkoholin valmistukseen, myyntiin ja maahantuontiin näitä laillisia tarkoituksia varten kuului valtiolliselle monopolille, Valtion Alkoholiliikkeelle. Myös kirkkoviini oli sallittu, ja sen maahantuonnista vastasi Valtion Alkoholiliike.
Seuraukset
Raittiusväen suurin toivein odottama laki osoittautui välittömästi epäonnistuneeksi. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi – seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 37. Helsinki: Otava, 1987. Kun laillisia alkoholijuomia ei ollut saatavilla, kansalaiset ostivat alkoholinsa laittomilta markkinoilta, useimmiten väkevinä alkoholijuomina. Kieltolaki saikin Suomessa aikaan ennennäkemättömän viinan salakuljetuksen aikakauden, jota on kutsuttu myös pirtuajaksi. Alkoholia salakuljetettiin Suomeen alkuvuosina etupäässä Virosta, myöhemmin myös Saksasta ja Danzigista. Takavarikoidun alkoholin määrä kasvoi vuosi vuodelta ja ylitti vuonna 1930 jo miljoonan litran rajan. Yksi ainoa laiva saattoi tuoda maahan kerralla yhtä paljon väkiviinaa kuin poliisi sai koko vuoden aikana takavarikoiduksi. Tunnettuja salakuljettajia olivat muun muassa Algoth Niska ja Hjalmar Mäkelä. Maaseudulla kieltolain noudattamista oli lähes mahdotonta valvoa. Kuohuvat vuodet: Suomen Kuvalehti 1916–1986 (Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986), s. 62–63. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet. Kotipoltto eli viinan omatoiminen tislaaminen yleistyi. Kotipolttoa harjoitettiin saaristoissa ja muilla syrjäisillä seuduilla. Viinan kotipoltto-oikeus oli viety kansalaisilta vuonna 1866Kotipolton aika, Virtuaali AMK (Archive.org), mutta vanha valmistustapa osattiin edelleen.
Suomen itsenäisyyden alussa oli voimassa alkoholin maahantuontia, myyntiä, kuljetusta ja varastointia koskeva asetus vuodelta 1917. Sen mukaan tavara, kuljetusneuvo, juhta ja alus oli tuomittava menetetyksi valtiolle, jos pääasiallisena lastina oli alkoholipitoista ainetta. Lainkohtaa ei kuitenkaan sovellettu, jos rikoksen oli tehnyt ”muu kuin kuljetusneuvon, juhdan tai aluksen omistaja eikä viimeksi mainittu ole rikokseen osallistunut”, eli vain aktiivinen osallistuminen aiheutti rangaistusseuraamuksen. Kieltolaki suhtautui asiaan huomattavasti ankarammin: sen mukaan pirtun salakuljetukseen käytetty ajoneuvo, astia tai alus oli aina tuomittava menetetyksi valtiolle, ellei omistaja pystynyt todistamaan, että ne olivat häneltä ”rikoksen kautta poisjoutuneet” tai ettei hänellä ollut ”syytä varoa niitä käytettävän puheenalaisella tavalla”. Lain mukaan jo pirtun noutoon meno oli rikos. Tätä lainkohtaa tulkittaessa jouduttiin äärimmillään tilanteisiin, joissa auton vähittäismaksulla myynyt autoliike menetti sen olematta millään tavoin osallinen itse rikokseen. Vuoteen 1927 mennessä oli arviolta jo 200 autoa tuomittu menetetyiksi valtiolle. Syksyllä 1927 Tannerin hallitus antoi eduskunnalle esityksen kyseisen lainkohdan muuttamiseksi siten, että ajoneuvo voitiin tuomita valtiolle omistussuhteista tai teon tietämättömyydestä riippumatta, mutta eduskunta ei hyväksynyt esitystä.U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1983, s. 114. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. .
Aikaisempi suuri salakuljetuksen ja salapolton aikakausi oli 1850-luvulla, jolloin rikottiin vuonna 1811 säädettyä viinantuontikieltoa, salakuljettamalla maahan eräinä ajanjaksoina vuosittain miljoonia litroja virolaista spriitä.Suomen raittiusliikkeen historia, s. 382–388.
Laiton ja valvomaton viinantuotanto aiheutti salakuljetuksen lisäksi lukuisia muita ongelmia. Väkeviin siirtyminen ja spriin nauttiminen aiheutti monia terveydellisiä ongelmia. Hämäräperäisissä olosuhteissa huolimattomasti valmistettu viina saattoi sisältää metanolia, joka voi aiheuttaa jo pieninä annoksina juojalleen sokeuden tai kuoleman.