thumb|Mao Zedongin kuvalla varustettu rintaneula. Suuri proletaarinen kulttuurivallankumous (, usein vain , ”suuri kulttuurivallankumous”, tai , ”kulttuurivallankumous”) oli Kiinan kansantasavallassa tulkinnasta riippuen vuosien 1966–1969 tai vuosien 1966–1976 välinen ajanjakso, joka käsitti valtataistelua Kiinan kommunistisen puolueen sisällä, muuttui suureen osaan Kiinan yhteiskunnasta ulottuneeksi laajamittaiseksi sosiaaliseksi, poliittiseksi ja taloudelliseksi väkivallaksi ja kaaokseksi, ja vei lopulta koko maan sisällissodan partaalle. Virallisesti kulttuurivallankumous oli kampanja, jonka tarkoitus oli vapauttaa Kiina ”liberaalista porvaristosta” ja jatkaa vallankumouksellista luokkataistelua. Se on kuitenkin laajalti nähty Mao Zedongin keinoksi saada puolue takaisin hallintaansa, sillä hän oli katastrofaalisen suuren harppauksen jälkeen menettänyt valtaa kilpailijoilleen Liu Shaoqille ja Deng Xiaopingille. Mao käytti kulttuurivallankumouksessa työkalunaan kansalaisten omaehtoista osallistumista ja varsinkin Kiinan koulutettua nuorisoa, jota kannustettiin muodostamaan niin sanottuja punakaarteja ja hyökkäämään kaikkia vastavallankumouksellisiksi julistettuja henkilöitä ja ilmiöitä vastaan.
Vuosien 1966–1969 väkivaltaisuuksissa sai surmansa satojatuhansia kiinalaisia. Perinteisen arvion mukaan kuolleita oli 400 000, mutta myöhemmissä tutkimuksissa on esitetty arvioita väliltä 900 000 – 1,8 miljoonaa. Vammautuneita oli vähintään yhtä paljon kuin kuolleita. Lisäksi ainakin 36 miljoonaa ihmistä joutui poliittisen vainon kohteeksi. Suurin osa kuolonuhreista syntyi kulttuurivallankumouksen myöhäisvaiheessa vuodesta 1968 alkaen, kun armeija palautti kuria maahan.Paltemaa & Vuori 2012, s. 203.
Mao lopetti kulttuurivallankumouksen virallisesti vuonna 1969, mikä on samalla aikalaiskäsitys asiasta, mutta Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 1981 hyväksymän virallisen määritelmän mukaan se päättyi vasta Maon kuolemaan ja niin sanotun neljän koplan pidätykseen vuonna 1976.Paltemaa & Vuori 2012, s. 167–169.
Myös Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko äityi pahimmilleen kulttuurivallankumouksen aikana.
Käsitteenä Mao Zedong oli käyttänyt nimitystä ”kulttuurivallankumous” puhuessaan vuoden 1919 toukokuun 4. päivän liikkeestä. Hän käytti sanaa yleiskäsitteenä ja uskoi, että kulttuurivallankumouksia tulisi aina uusia. Termi on lainattu V. I. Leninin viimeisten vuosien kirjoituksista. Lenin käytti sanaa yhden kerran eräässä Pravdassa tammikuussa 1923 julkaisemassaan artikkelissa. Leninin mukaan sosialismin rakentaminen edellytti kansan sivistystason nostamista ja aineellista kehitystä.Kastari 2001, s. 398–400, 413.
Taustaa Suuren harppauksen epäonnistumisen jälkeen Mao oli menettänyt otteensa Kiinan päivänpolitiikan johtamisesta, joka oli paljolti siirtynyt maltillista linjaa edustaneiden Liu Shaoqin, Zhou Enlain ja Deng Xiaopingin käsiin. Suhtautuminen suureen harppaukseen oli myös luonut kommunistisen puolueen johtoon piilevän jaon Maolle uskollisiin ja häneen kriittisesti suhtautuneisiin. Varsinkin Maon ja hänen seuraajakseen nimetyn Liun välille syntyi kasvava epäluottamus. Toisaalta Mao oli 1950-luvulta alkaen ollut huolissaan siitä, että kommunistisen puolueen johto ja kaaderit alkoivat ajautua ”porvarilliselle tielle”, mikä saattaisi johtaa Kiinan palaamiseen kapitalismiin. Tämä huoli korostui hänen ajattelussaan vuosien 1962 ja 1966 välillä. Vuonna 1964 Mao esitti niin sanotun ”Yksi jakautuu kahdeksi” -teorian. Sen mukaan kommunistisen puolueen sisälle olisi syntymässä haitallinen porvarillinen ryhmittymä.Paltemaa & Vuori 2012, s. 142–143, 147, 151, 161–162, 168. Deng ja Liu olivat tukeneet Neuvostoliiton mallin mukaista valtiojohtoista suunnitelmataloutta ja yksityispalstojen rajallista palauttamista, kun taas Mao oli suosinut suuren harppauksen aikana toteutettua työläisten ja talonpoikien mobilisointia ja oma-aloitteisuutta talouden kehittämisessä sekä maatalouden täyttä kollektivisointia.
Ennen kulttuurivallankumousta oli esiintynyt arvostelua Maoa kohtaan kulttuurin, erityisesti taiteen kysymyksissä. Maon uskollinen tukija Lin Biao toimi Kiinan kansan vapautusarmeijan johtajana ja aloitti uudistukset armeijan parissa. Hän korosti armeijan taistelua kommunistisen ideologian puolesta sekä poisti käytöstä neuvostomalliset arvonimet ja asepuvut. Niiden sijaan siirryttiin tasa-arvoa korostaviin toveri -nimityksiin ja uusiin asepukuihin vuonna 1965.
Lin Biaon vuonna 1963 käynnistämä ”Oppikaa kansan vapautusarmeijasta” -kampanja vahvisti Maon henkilökulttia Kiinassa. Lin julkaisi vuonna 1964 kuuluisan Pienen punaisen kirjan, johon oli koottu Maon poliittisia fraaseja ja mietelmiä. Kokoelma oli alun perin suunnattu sotilaille, mutta sitä ryhdyttiin hieman myöhemmin levittämään koko väestölle miljardin kappaleen painoksen voimin. Mao-kulttia tuettiin monin eri tavoin, muun muassa nuorison esikuvaksi kohotetun, vuonna 1962 kuolleen autosotamies Lei Fengin tarinalla.Paltemaa & Vuori 2012, s. 160–162, 173.
Sosialismin opetuskampanja (1962–1964) Maon tahdosta Kiinassa oli vuonna 1962 käynnistetty suuri sosialismin opetuskampanja, jonka tarkoitus oli kitkeä porvarillista ajattelua ja estää kapitalismiin palaaminen suuren harppauksen jälkeen varsinkin maaseudulla. Kampanjan johto annettiin Liu Shaoqille. Maon ja Liun välille syntyi vuonna 1964 periaatteellinen erimielisyys kampanjan toteuttamistavasta. Maon mielestä kansalaisia olisi pitänyt yllyttää nousemaan itse turmeltuneita puoluekaadereita vastaan, mutta Liu ajoi ”ihmismeritaktiikkaa”, jossa puhdistuksesta huolehtivat puoluekeskuksen maaseudulle lähettämät työryhmät. Tämä rajoitti puhdistuksen suuntaamista puolueeseen itseensä. Mao ei pitänyt myöskään siitä, että kampanjan johtaminen lisäsi Liun arvovaltaa. Joulukuun 1964 puoluejohdon kokouksessa Mao ajautui avoimeen riitaan Liun ja Deng Xiaopingin kanssa. Jälkeenpäin Mao kertoi tehneensä tuolloin päätöksen, että Liusta oli päästävä eroon. Sosialismin opetuskampanjalle hyväksyttiin tammikuussa 1965 Maon toivomat jyrkemmät ohjeet (niin sanotut 23 kohdan ohjeet), joissa korostettiin puolueen sisäistä luokkataistelua ”kapitalistisen tien kulkijoita” vastaan, mutta Mao menetti pian kiinnostuksensa kampanjaan, koska hän ei sen avulla päässyt käsiksi pääkohteisiinsa puoluejohdossa.Paltemaa & Vuori 2012, s. 150–152, 163–164.
Vuoden 1965 aikana Mao esiintyi poikkeuksellisen vähän julkisuudessa ja valmisteli seuraava suurta kampanjaansa, kulttuurivallankumousta, yhdessä luotettujen tukijoidensa kanssa. Näitä olivat muun muassa hänen vaimonsa Jiang Qing sekä Chen Boda ja Kang Sheng. Yleisen käsityksen mukaan Maon keskeinen motiivi kulttuurivallankumouksen käynnistämisessä oli halu päästä eroon hänen epäluotettavana pitämästään Liu Shaoqista ja tätä tukeneista maltillisista puoluejohtajista. Samalla hän näki tilaisuuden puhdistaa kansan avulla koko puolue ”porvarillistuneista” kaadereista, joista hän oli saanut jatkuvasti raportteja sosialismin opetuskampanjan aikana.Paltemaa & Vuori 201, s. 164–165, 168.
Alku Ensiaskeleet (1965 – kevät 1966) Mao päätti aloittaa puhdistuksen kulttuurin alalta, jossa porvarillinen vaikutus oli hänen mukaansa erityisen vahva. Aloittamalla sivupolulta hän pystyi myös etenemään alkuvaiheessa huomaamattomammin, jolloin kampanjan todelliset pääkohteet eivät aavistaisi ajoissa tulevaa kehitystä. Ensimmäinen kohde oli korkeimpiin puoluejohtajiin kuulunut Pekingin alueen puoluesihteeri ja Liu Shaoqin liittolainen Peng Zhen, mutta häntäkään vastaan ei aluksi hyökätty suoraan. Kampanja aloitettiin arvostelemalla Pengin alaista, Pekingin varapormestarina toiminutta historioitsija Wu Hania, jonka vuonna 1959 kirjoittaman artikkelin pohjalta oli tehty suosittu näytelmä Hai Rui erotetaan virastaan. Tositapahtumiin perustuva näytelmä kuvasi Ming-dynastian aikaista virkamiestä Hai Ruita, oikeamielisyyden perikuvaa, joka oli erotettu hänen arvosteltuaan keisaria. Näytelmä oli mahdollista tulkita vertauskuvalliseksi kuvaukseksi siitä, miten Maoa suuren harppauksen aikana arvostellut puolustusministeri Peng Dehuai oli erotettu vuonna 1959.Paltemaa & Vuori 2012, s. 169–.
Maon puolisolla Jiang Qingillä oli yhteyksiä vasemmistolaisiin älymystöpiireihin. Jiang kannusti Yao Wenyuan -nimistä nuorta shanghailaista kirjoittamaan Wu Hania arvostelleen sanomalehtiartikkelin, jonka Mao itse salaa hyväksyi. Artikkelissa näytelmän julistettiin olevan ”puolueenvastainen, sosialisminvastainen ja Mao Zedongin ajattelun vastainen myrkyllinen rikkaruoho”. Se julkaistiin 10. marraskuuta 1965Kastari 2001, s. 24. Shanghain valtalehdessä Wenhui baossa ilman puolueen propagandaosaston hyväksyntää. Kyseessä oli Peng Zhenille viritetty ansa, sillä hänet olisi voitu järjestää vaikeuksiin sekä ilman propagandaosaston hyväksyntää julkaistun artikkelin tukemisesta että Maon hyväksymän tekstin huomiotta jättämisestä. Peng ei antanut lupaa julkaista artikkelia Kansan päivälehdessä, mutta Lin Biao julkaisi sen Kansan vapautusarmeijan lehdessä. Lin määritteli Maon ajattelun periaatteeksi, että massat, eivät ”tekopyhät” intellektuellit, ovat historiallisen ja yhteiskunnallisen muutoksen perusvoima. Lopulta myös Kansan päivälehti julkaisi artikkelin 30. marraskuuta ja kuukautta myöhemmin myös Wu Hanin itsekritiikin.Kastari 2001, s. 32–35.
Puolueen keskuskomitean alaisuudessa oli vuodenvaihteesta 1964–1965 alkaen toiminut kulttuurityön pienryhmä eli niin sanottu viiden miehen ryhmä, jota johti juuri Peng Zhen. Ryhmän muut jäsenet olivat puolueen propagandaosaston johtaja Lu Dingyi, Xu Liqun, Wu Lengxi ja Kang Sheng. Peng ei halunnut alkamassa olleen kulttuurielämää koskevan porvarillisuuden vastaisen kampanjan kääntyvän poliittiseksi hyökkäykseksi häntä itseään vastaan, joten hänen työryhmänsä julkaisi helmikuussa 1966 ohjeen, jonka mukaan kyseessä olisi vain ”akateeminen” kampanja. Maaliskuun lopussa Mao kuitenkin julisti puolueen politbyroon kokouksessa tämän niin sanotun helmikuun ohjeen virheelliseksi ja tuomitsi samalla myös Lu Dingyin johtaman propagandaosaston. Puoluekoneisto yhtyi tämän jälkeen Maon arvosteluun. Liu Shaoqi oli tuolloin ulkomaanmatkalla.Paltemaa & Vuori 2012, s. 171–172.
Keväällä 1966 Mao syrjäytti myös kaksi vaikutusvaltaista miestä, puolueen yleisosaston puheenjohtajan Yang Shangkunin ja kenraali Luo Ruiqingin.
Kiina ilmoitti tiedotusvälineille 16. helmikuuta 1966, että 160 000 kirjallisuus- ja taidetyöntekijää oli lähtenyt tehtaisiin, maataloustyöhön ja puolustusvoimiin ”uudistamaan ajatteluaan”.
Keskeisten elinten perustaminen (toukokuu 1966) Toukokuussa 1966 ”viiden miehen ryhmä” lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin kulttuurivallankumouksen pienryhmä, joka oli suoraan politbyroon pysyvän komitean alainen ja siten riippumaton Kiinan virallisesta valtajärjestelmästä. Tämä ryhmä muodostui kulttuurivallankumouksen aikana erittäin vaikutusvaltaiseksi, sillä se saattoi vedota suoraan Maon auktoriteettiin. ”Helmikuun ohje” korvattiin Maon ohjeiden mukaisella, paljon radikaalimmalla ”toukokuun 16. päivän direktiivillä”, jossa edellisen ohjeen kirjoittajat leimattiin ”kommunistista puoluetta ja kansaa vastustaviksi vastavallankumouksellisiksi” ja kehotettiin taisteluun puolueensisäisiä porvariston edustajia vastaan. Tämän ohjeen on sanottu ensimmäisen kerran julkistaneen kulttuurivallankumouksen tavoitteet eli vastavallankumouksellisten puhdistamisen kulttuurielämästä, puolueesta ja armeijasta. Kaksi päivää myöhemmin Lin Biao julisti puheessaan puolueen päävihollisiksi ”Pengin–Luon–Lun–Yangin klikin”, ja syrjäytetyt miehet korvattiin Maolle uskollisilla henkilöillä. Juttua tutkimaan perustettiin Kang Shengin johtama salainen ”puoluekeskuksen erityistapausten tutkimusryhmä”, josta tuli myös vaikutusvaltainen ja pelätty turvallisuuselin.Kastari 2001, s. 35–38. Juuri se piti myöhemmin vankeudessa muun muassa Liu Shaoqita. Samaan aikaan propagandakoneisto siirrettiin Jiang Qingin klikin valvontaan ja Chen Bodasta tehtiin Kansan päivälehden päätoimittaja.