Ristiretket (lat. expeditio cruciata) olivat paavin hyväksymiä, uskonnon avulla perusteltuja sotaretkiä, joita tehtiin keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, koska Egyptin fatimidit olivat estäneet pyhiinvaellukset sinne. Ristiretket alkoivat sen takia aseellisina ”pyhiinvaelluksina” Välimeren itärannikolle 1000-luvun lopussa. Ne eivät kuitenkaan kohdistuneet muslimeja, vaan seldzukkeja eli ”persialaisia” vastaan, sillä islamia pidettiin ainoastaan kristillisenä harhaoppina.Korpela, 2015, 253. Näiden ristiretkien merkittävä organisaatioperusta oli Temppeliherrojen ritarikunta, joka sai paavilta virallisen aseman uskonsodan käymiseen.
Ristiretkien sotilaallinen menestys johtui osaksi siitä, että vastavoimana olleessa seldzukkivaltakunnassa oli otettu käyttöön heimorakenteeseen perustuva appanaasi-järjestelmä. Sen tuloksena valtakunta oli hajonnut itsenäisten sotaherrojen hallitsemiin pieniin alueisiin, jotka kävivät omia sotiaan.
Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös Euroopassa olevia pakanallisia tai harhaoppisina pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa Itämeren etelärannikolle. Itämeren piirissä niillä ei aina ollut paavin virallista tukea, eivätkä aikalaisetkaan pitäneet niitä ristiretkinä. Nimitys saattoi syntyä vasta myöhemmässä historiankirjoituksessa.
Merkittäviä olivat myös kerettiläisiä vastaan tehdyt ristiretket, joihin kuuluivat sotaretket kataareja eli albigenssejä vastaan Etelä-Ranskassa ja hussilaisia vastaan Böömissä.
Ristiretkien taustaa
Paaviuden ja Euroopan uusi nouseminen
Länsi-Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen vuonna 476 läntinen Eurooppa oli ollut heikkouden tilassa. Ennen 1000-lukua Länsi-Eurooppa joutui kestämään siihen ulkopuolelta suuntautuneita hyökkäyksiä, jossa eri ilmansuunnista sitä ahdistelivat Skandinaviasta tulleet viikingit, Unkarin suunnalta tulleet madjaarit ja Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa valtaa pitäneet arabit. Tilanne helpottui lännessä ensimmäisen vuosituhannen päättymisen aikoihin, kun useat Länsi-Eurooppaa uhanneet kansat Espanjan Al-Andalusin maureja lukuun ottamatta kääntyivät kristinuskoon. Samalla väestönkasvu oli läntisessä Euroopassa voimakasta, minkä lisäksi myös talous koheni. Näin myös Länsi-Euroopasta tuli vakavasti otettava poliittinen tekijä Euroopan ja Lähi-idän alueella, missä se saattoi tasavertaisesti haastaa niin Bysantin kuin myös islamin valtapiiriin kuuluneet alueet.Madden 2005, s. 28.
Läntisen Euroopan vahvistuessa sisällissodat raastoivat islamilaista maailmaa. Espanjassa Còrdoban kalifaatti hajosi pikkuvaltioiksi vuoden 1000 tienoilla, ja Espanjan takaisinvalloitus eli reconquista eteni varmoin askelin. Myös paavius osoitti vahvistumistaan. Paavi Aleksanteri II ilmoitti synninpäästöistä kaikille Espanjaan lähteville ritareille. Paavien kuva tehtävistään ja vallastaan voimistui, ja Leo I:n aikaiset ajatukset paavillisesta ylivallasta voimistuivat. Esimerkiksi pyhä Gregorius VII katsoi paavinistuimelle kuuluvan täydellisen hallintovallan niin kirkossa kuin koko maailmassakin.Ihmistä suurempi. Paaviuden historia s. 35. Samoin kirkon sisällä alettiin ajatella, että maallisen vallan tuli olla hengellisen vallan ja siten kirkon alainen kaikissa asioissa, jotka koskisivat moraalia tai uskoa. Paavi Gregorius VII katsoi, että paavilla oli oikeus erottaa halutessaan keisareita viroistaan.Madden 2005, s. 29. Paavin valtavaatimuksen herättivät vastarintaa, minkä seurauksena paavinistuin kävi useita vuosikymmeniä kestäneen investituurariidan maallisten hallitsijoiden kanssa. Sen tuloksena lopulta tunnustettiin paavin muuttunut asema Euroopassa sekä maallisten hallitsijoiden valta.Madden 2005, s. 29 ja 30.
Pyhiinvaellukset sekä kolmen uskonnon Jerusalem Arabit olivat valloittaneet Jerusalemin Itä-Roomalta 600-luvulla, mutta kristittyjen pyhiinvaellukset sinne jatkuivat.Madden 2005, s. 22. Jerusalemin pyhiä paikkoja olivat muun muassa perimätietoon perustuvat paikat Jeesuksen kuolin- sekä hautapaikasta. Muutenkin ”Pyhänä maana” tunnettu Lähi-idän alue nykyisen Israelin alueella oli kristityille pyhää, koska Jeesuksen katsottiin eläneen juuri siellä. Egyptiä hallinneet fatimidit kiristivät suhtautumista kristittyihin alamaisiinsa 1000-luvun alussa. Vuonna 1009 he määräsivät Jerusalemin Pyhän haudan kirkkona tunnetun rakennuksen purettavaksi ja estivät kristittyjen pyhiinvaellukset. Myöhemmin kalifit rakennuttivat kirkon uudelleen Bysantin myöntämien avustusten turvin.Madden 2005, s. 23.
Jerusalemissa kohtasivat eri uskontojen väliset ristiriidat. Jerusalem oli juutalaisen uskonnon pyhä kaupunki. Kristityille Jerusalem oli pyhä paitsi Vanhan Testamentin kertomusten nojalla myös Kristuksen ristiinnaulitsemisen paikkana. Arabien uskonnossa Jerusalem nousi keskipisteeksi kalifi Abd al-Malikin aikana, jolloin sinne rakennettiin arabivaltion keskuspyhäköksi Kalliomoskeija.Popp, V.: The Early History of Islam, Following Insxriptional and Numismatic Testimony. Teoksessa
Paavi saarnaa ristiretken puolesta
Egyptin fatimidit olivat 1000-luvun alussa estäneet pyhiinvaellukset Pyhälle maalle, mikä herätti laajaa suuttumusta kristityssä Euroopassa. Normannikuningas Roger d'Hautevillen onnistunut Sisilian emiraatin valtaus 1060–1070 -luvuilla oli toisaalta osoittanut muslimivallassa olevia heikkouksia. 1000-luvulla Lähi-itään nousi uusi imperiumi, kun Keski-Aasiasta tulleet turkkilaiset seldzukit kukistivat buijidien vallan Bagdadissa ja valtasivat suuria alueita. Seldzukeista tuli uhka myös Bysantille, minkä johdosta Bysantin keisari Aleksios I Komnenos pyysi vuonna 1095 apua paavi Urbanus II:lta heitä vastaan.
Paavi Urbanus II piti (tai hänen luullaan pitäneen) Clermontin kirkolliskokouksessa vuonna 1095 puheen, jossa hän vaati pyhän haudan vapauttamista.Medieval Sourcebook: Urban II (1088–1099): Speech at Council of Clermont, 1095, Five versions of the Speech .Pernoud 1965, s. 23. Lisäksi paavi ”antoi Jumalan hänelle suomalla vallalla kaikkien ristiretkissä menehtyneiden synnit anteeksi”. Urbanus II myös lupasi jokaiselle taistelussa kuolleelle kristitylle ikuisen autuuden.Kristinuskon historia 2000 s. 142.pienoiskuva|Paavi Urbanus II saarnaa ristiretken puolesta Ranskan kuningas Filip I:n läsnäollessa. Todellisuudessa saarna ei tapahtunut rakennuksen sisätiloissa, vaan väenpaljouden takia se pidettiin ulkona. Kuvitus käsikirjoitukseen Grand Chronicle de France, Jean Fouquet, Tours, n. 1455–1460.Pitämässään puheessa paavi Urbanus II:n väitetään vedonneen kansaan, että se aseistautuisi ja lähtisi sotaan Pyhälle maalle. Urbanuksen mukaan Herran temppelistä oli tehty paholaisen istuin ja kaikkein pyhin oli häpäisty. Paavin puheen väitetään saaneen innostuneen vastaanoton, ja ihmisten kerrotaan huutaneen kuorossa ”Deus lo volt!” (). Varhaisissa lähteissä ei vielä puhuta ristiretkestä, vaan ”ristin ottamisesta” (ts. ristinmuotoisen merkin kiinnittämisestä päällysvaatteeseen) tai ”lähdöstä pyhiinvaellukselle”. Myös paavin puheen historiallisuus on epävarma ja siitä on olemassa kuusi eri versiota.Halsall, Paul: Urban II (1088-1099): Speech at Council of Clermont, 1095. Six Versions of the Speech. Medieval Sourcebook: sourcebooks.fordham.edu. December 1997. Fordham University.
Paavi valtuutti saarnaajia kiertämään ympäri Eurooppaa ja innostamaan ruhtinaita ja ritareita sotaan. Muutamat ruhtinaat myivät omaisuutensa ristiretken rahoittamiseksi. Juuri näiden ruhtinaiden ansiosta ensimmäinen ristiretki todella toteutui. Esimerkiksi Ala-Lothringenin herttua Godefroy de Bouillon panttasi linnansa ja myi kaksi omistamaansa maatilaa vuonna 1095 Liègen ja Verdunin piispoille, joiden tuotoilla hän varusti 1 000 ratsumiestä ja 7 000 jalkamiestä. Normandian herttua Robert II puolestaan panttasi koko herttuakuntansa veljelleen, Englannin kuningas Vilhelm II Punaiselle voidakseen varustaa tarpeeksi joukkoja ristiretkeä varten.Kristinuskon historia 2000 s. 143.
Innostusta ristiretkeen on hankala selittää. Historioitsijat ovat tarjonneet syyksi muun muassa sitä, että ristiretkiaatetta tuki varhaisten teologien ajatus ”pyhästä sodasta” pakanakansoja vastaan. Lisäksi useilla ritareilla syy lähteä ristiretkelle heidän sosiaalisten ja taloudellisten ongelmiensa takia, usein lähtivät nuorimmat pojat, jotka eivät olleet perineet maata. Myös paavin lupaukset ikuisesta autuudesta ja syntien anteeksiannosta olivat merkittäviä syitä.Kristinuskon historia 2000 s. 144. Anselm Luccalainen (k. 1086) oli kehittänyt ”pyhän sodan” juridista perustaa roomalaisen oikeuden pohjalta. Kyseessä piti aina olla oikeuden loukkaaminen, jolloin kysymys oli loukatun puolustautumisesta.
Sydänkeskiajan tärkeimpiä ristiretkiä Lähi-itään 1099 Ensimmäinen ristiretki, Jerusalem vallataan Vuoden 1101 ristiretki epäonnistunut sarja ristiretkiä, jolta vain harvat selvisivät Pyhään maahan asti. 1147–1149 Toinen ristiretki 1189–1191 Kolmas ristiretki, Saladin valtaa Jerusalemin 1202–1204 Neljäs ristiretki, Konstantinopoli vallataan 1219 Viides ristiretki, Egyptiin 1228 Kuudes ristiretki 1248–1254 Seitsemäs ristiretki 1270 Kahdeksas ristiretki, Tunisiaan 1271 Yhdeksäs ristiretki
Ensimmäinen ristiretki
Paavi Urbanus II:n vaikutus johti siihen, että alettiin koota armeijoita ristiretkeä varten. Tarkat luvut ristiretkeläisistä eivät ole tiedossa, mutta ainakin sadantuhannen ihmisen uskotaan valmistautuneen lähtemään sotaan. Joukot kuitenkin vähenivät ennen varsinaisen ristiretken alkua, sillä sekä menetyksiä että karkuruutta esiintyi. Vuonna 1097 Nikaiaan kokoontui suunnilleen 60 000 ristiretkeläistä valmiina käymään sotaan, ja heistä seitsemisen tuhatta oli ritareita.Madden 2005, s. 37. Ensimmäisen ristiretken sotilaat kuuluivat useisiin eri armeijoihin, jotka kaikki olivat valmiita hyökkäämään Jerusalemiin.
Heti alkuun syntyi erimielisyyttä siitä, kuka itse asiassa oli ristiretken johtaja. Paavi Urbanus II oli asettanut oman lähettiläänsä Adhemarin johtoon. Bysantin keisari Aleksios I oli myös hyvin huolestunut, kun suuri ristiretkiarmeija saapui Konstantinopolin ulkopuolelle. Hän vaati, että kaikki johtajat vannoisivat uskollisuuttaan keisaria kohtaan ja palauttaisivat takaisin kaikki seldžukkien Bysantilta valloittamat maat.Madden 2005, s. 40. Ristiretkiaatteen saarnaaminen oli lisännyt myös juutalaisvastaisuutta, koska juutalaiset nähtiin samalla tavalla vääräuskoiksi kuin muslimit. Matkalla Lähi-itään ristiretkijoukot pakottivat kohdalleen osuneet juutalaiset ottamaan kasteen kuoleman uhalla, ja ensimmäisen kuuden kuukauden aikana lähes 10 000 juutalaista surmattiin.
Ensimmäisen suuren voittonsa ristiretkeläiset saivat Nikaian piirityksen jälkeen, jolloin kaupunkia hallussaan pitäneet turkkilaiset antautuivat. Tosin virallisesti antautuminen koski juuri antautumista Bysantille, vaikka bysanttilaisia oli ollut mukana piirityksessä vain muutama tuhat. Nikaian voittoa seurasi takaisku joukkojen marssiessa kohti Dorylaeumin kaupunkia. Tällöin ristiretkeläisarmeija jakaantui ilmeisesti vahingon seurauksena kahteen joukkoon, joista toinen joutui kymmenen tuhannen turkkilaisen ratsumiehen väijytyksen kohteeksi. Ristiretkeläisarmeijan pääjoukko joutui perääntymään turkkilaisia, mutta myöhemmin turkkilaiset saatiin mukaan lähitaisteluun, jossa osallisena oli myös ristiretkeläisten pääjoukko. Dorylaeumin taistelussa turkkilaisjoukot kukistettiin.Madden 2005, s. 41.
pienoiskuva|Jerusalemin valloitus ensimmäisellä ristiretkellä. Keskiaikaisen käsikirjoituksen kuvitusta.