Helsingin yliopisto (lyhenne HY; ) on Suomen suurin ja vanhin tiedekorkeakoulu.
Helsingin yliopistossa on noin 31 000 opiskelijaa, joista noin 26 000 on perustutkinto-opiskelijoita. Tohtoriopiskelijoita on yli 4800. Opetus- ja tutkimushenkilöstöä on yhteensä 4 968 henkilöä (vuonna 2023). Tohtoreita Helsingin yliopistosta valmistuu vuosittain noin 450.
Yliopiston toimintaa on 1990-luvulta lähtien keskitetty neljälle kampukselle: keskustaan, Kumpulaan, Meilahteen ja Viikkiin. Lisäksi yliopistoon kuuluu useita tutkimuslaitoksia ja yksiköitä ympäri maan. Helsingin yliopisto on Suomen ainut kaksikielinen tiedeyliopisto, eli sen tutkintokielet ovat suomi ja ruotsi.Yliopistolaki (558/2009). 11 §.
Kansainvälisessä Shanghain yliopistovertailussa Helsingin yliopisto sijoittui vuonna 2024 sijalle 99. Times Higher Education -luokituksessa Helsingin yliopisto ylsi vuonna 2024 Euroopan 41. parhaaksi yliopistoksi.
Helsingin yliopisto kuuluu ainoana suomalaisyliopistona kansainväliseen Euroopan tutkimusyliopistojen liittoon.
Historia
Kuninkaallinen Turun Akatemia 1640–1828
pienoiskuva|Turun akatemia vuoden 1827 tulipalon jälkeen.
Yliopiston suora edeltäjä on 26. maaliskuuta 1640 perustettu, vain latinaksi opettanut Regia Academia Aboensis, Kuninkaallinen Turun Akatemia, jonka perustamissanat lausui kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Akatemia oli Ruotsin valtakunnan kolmas yliopisto Uppsalan yliopiston ja Tarton Academia Gustavianan (nykyinen Tarton yliopisto) jälkeen, ja se jatkoi 1276 perustetun Turun katedraalikoulun ja kymnaasin tehtävää maan korkeimpana opetuslaitoksena. Oppilaitosten perustamisen taustalla oli kasvavan Ruotsin suurvallan halu nousta vanhojen eurooppalaisten maiden rinnalle myös sivistyksessä. Oman yliopiston saaminen valtakunnan itäiseen osaan eli Suomeen oli pitkälti kenraalikuvernööri Brahen ansiota.
Akatemia järjestettiin eurooppalaisen mallin mukaan. Siinä oli neljä tiedekuntaa: filosofinen, teologinen, oikeustieteellinen ja lääketieteellinen. Opiskelijan oli ensin suoritettava monialaiset perusopinnot filosofisessa tiedekunnassa, minkä jälkeen hän sai erikoistua teologiaan, lakiin tai lääketieteeseen. Suurin osa ylioppilaista valmistui papeiksi, ja akatemian toimintaa säätelikin luterilainen puhdasoppisuus. Varsinaista tieteellistä tutkimusta ei ensimmäisen vuosisadan aikana juuri harjoitettu, vaan akatemia oli leimallisesti opetuslaitos. Eurooppalaisessa mittakaavassa Turun Akatemia oli pieni: perustamisvuonna 1640 siinä aloitti työnsä 250 opiskelijaa ja yksitoista professoria, eikä määrä kasvanut merkittävästi ennen 1800-lukua.
Turun akatemian ensimmäisenä kanslerina toimi Pietari Brahe, ja myös hänen jälkeensä virkaan valittiin ruotsalaisia ylimyksiä. Koska nämä vierailivat Turussa vain harvoin, yliopiston todellisena johtajana toimi varakansleri. Turun piispat toimivat yliopiston varakanslereina vuoteen 1817, jolloin yliopiston hallinto erotettiin kirkosta. Varakanslerin virka nimettiin sijaiskansleriksi vuonna 1821.
Valistuksen ja hyötyajattelun aikakaudella 1700-luvulla akatemiassa ryhdyttiin harjoittamaan teologian ja klassisten aineiden rinnalla myös käytännönläheisempää tutkimusta. Lääketieteen sekä maatalous- ja metsätieteen kaltaisilla aloilla ryhdyttiin harrastamaan tutkimus- ja valistustyötä, tarkoituksena levittää uusia oppeja maakuntiin akatemiasta valmistuvien pappien ja virkamiesten mukana. Esimerkiksi ensimmäinen talousopin professori Pehr Kalm perusti yliopistoon kasvitieteellisen puutarhan ja teki uraauurtavaa tutkimusta viljelytalouden alalla. Kaunopuheisuuden professorin Henrik Gabriel Porthanin historiallisten tutkimusten ansiosta syntyi 1700–1800-luvun taitteessa ns. Turun romantiikka, jonka edustajat tutkivat suomen kieltä ja kansallista kulttuuria.
Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, Kuninkaallinen Turun Akatemia muuttui Keisarilliseksi Turun Akatemiaksi. Keisari Aleksanteri I laajensi akatemiaa kaksinkertaistamalla sen budjetin ja perustamalla kuusi uutta professuuria sekä lukuisia muita opetusvirkoja. Muutos oli niin dramaattinen, että keisaria alettiin nopeasti kunnioittaa akatemian toisena perustajana. Vuonna 1815 valmistui uusi muhkea Akatemiatalo, jonka juhlasalin kunniapaikalle sijoitettiin Aleksanteri I:n rintakuva.
Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto 1828–1919
pienoiskuva|Carl Ludvig Engelin 1832 suunnittelema yliopiston päärakennus Senaatintorin laidalla. Vuonna 1827 Turun palon jälkeen akatemia määrättiin siirtymään suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Yliopisto sai uudet statuutit vuonna 1828, ja samalla sen nimeksi tuli Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto Suomessa () keisari Aleksanteri I:n mukaan.
Yliopisto aloitti toimintansa tilapäisissä tiloissa Helsingissä lokakuun alussa 1828, ja Carl Ludvig Engelin suunnittelema uusi päärakennus vihittiin käyttöön 19. kesäkuuta 1832. Helsingissä yliopisto sai käyttöönsä aikansa mittapuulla modernit tilat: opetussairaalan (1832), kasvitieteellisen puutarhan (1832), tähtitieteellisen observatorion (1834) ja kirjastorakennuksen (1840). Helsingissä yliopiston uudeksi tehtäväksi tuli kouluttaa virkamiehiä Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinnon tarpeisiin.
Yliopisto oli hallinnollisesti suoraan Venäjän keisarin alainen, eikä Suomen senaatilla tai kenraalikuvernöörillä ollut valtaa sen asioihin. Ensimmäisinä autonomian ajan kanslereina toimivat Mihail Speranski 1809–1812 ja hänen jälkeensä G. M. Armfelt. Vuonna 1816 Aleksanteri I nimitti veljensä ja kruununperijänsä Nikolain yliopiston kansleriksi, ja siitä lähtien Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston kanslerina toimi kulloisenkin keisarin kruununperijä. Arvonimi oli tosin vain muodollisuus ja kanslerin virkatehtäviä hoiti Pietarissa ministerivaltiosihteeri vt. kanslerin ominaisuudessa. Käytännön tehtäviä Helsingissä hoiti sijaiskansleri. Sijaiskanslereiksi nimitettiin alkuun ansioituneita upseereita, mutta 1870-luvulta alkaen yliopiston omia professoreita. Varsinainen kanslerin virka oli vuodesta 1894 alkaen kokonaan täyttämättä, sillä Nikolai II:n tullessa hallitsijaksi hänellä ei ollut lainkaan poikaa. Kun kruununperijä Aleksei vuonna 1904 syntyi, yliopisto pyysi häntä entiseen tapaan kansleriksi, mutta tsaari ei enää halunnut suoda Suomelle sellaista kunnianosoitusta.Klinge, Matti (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 816. Otava, Helsinki 1989. Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 myös vt. kanslerin tehtävät siirrettiin toistaiseksi sijaiskanslerille ja yliopiston johto siirtyi näin kokonaan Pietarista Helsinkiin.Klinge (toim) 1989, s. 931. Suomen itsenäistyttyä luotiin uusi kanslerinvirka, joka vastasi aiempaa sijaiskansleria.
Turun romantiikan nationalistista aateperintöä jatkoi Helsingissä Lauantaiseura, jonka muodosti 1830-luvulla joukko yliopiston opiskelijoita ja opettajia. Seuran johtohahmo oli runoilija J. L. Runeberg. Lukuisista seuran jäsenistä tuli myöhemmin kansallisen heräämisen ajan suurmiehiä ja yliopistollisia vaikuttajia: siveysopin professori J. V. Snellman, historian professori ja yliopiston rehtori Zachris Topelius, suomen kielen professori Elias Lönnrot, estetiikan professori Fredrik Cygnaeus, fysiikan professori J. J. Nervander. Lauantaiseuralaisten ja heidän hengenheimolaistensa ansiosta suomen kieli alkoi tunkeutua vanhastaan latinankieliseen yliopistoon: vuonna 1858 sallittiin väitöskirjan julkaiseminen latinan ja ruotsin lisäksi myös suomeksi, ja samoihin aikoihin alkoivat ensimmäiset suomenkieliset luennot. Opetus säilyi kuitenkin pääosin ruotsinkielisenä pitkälle 1900-luvulle.
1800-luvun aikana Keisarillinen Aleksanterin-Yliopisto alkoi kehittyä pois vanhasta keskiaikaisesta yliopistomallista, kohti modernia tiedeyliopistoa. Tässä kehityksessä seurattiin eurooppalaisia esikuvia, erityisesti saksalaisen Wilhelm von Humboldtin sivistysyliopistoajattelua. Opiskelijoilta ei enää edellytetty monitieteisiä perusopintoja filosofisessa tiedekunnassa, vaan heidän tuli alusta asti perehtyä tiettyyn oppiaineeseen. Tieteenalat alkoivat eriytyä toisistaan ja tutkimustyö kehittyä. Merkkipaalu tässä kehityksessä oli filosofisen tiedekunnan jakaminen 1852 historiallis-kielitieteelliseen ja fyysis-matemaattiseen osastoon, siis humanististen tieteiden ja luonnontieteiden erottaminen toisistaan.
Euroopan hullun vuoden seurauksena yliopisto joutui erityisen valvonnan kohteeksi. Vuonna 1850 annetussa asetuksessa lisättiin yliopiston sijaiskanslerin rankaisuvaltuuksia, univormupakko otettiin jälleen käyttöön, ja yliopiston vahtimestarit, pedellit, saivat tehtäväkseen ylioppilaiden kurinpidollisen valvonnan. Ylioppilaiden osakuntapohjainen itsehallinto lakkautettiin vuonna 1852, ylioppilaiden kokoontuminen sallittiin vain opettajien valvonnan alaisissa tiedekuntakokouksissa, ja keskustelunaiheet saivat olla vain puhtaasti tieteeseen liittyviä. Valtiovallan määräämät rajoitukset ymmärrettiin ylioppilaiden piirissä akateemisen vapauden lakkauttamiseksi, ja ne vain lisäsivät liberaalia henkeä.
Naisten opiskelu yliopistossa tuli mahdolliseksi 1870-luvulla. Helsingin yliopiston ensimmäinen naisopiskelija Emma Irene Åström aloitti opintonsa vuonna 1872, ja hänet promovoitiin maisteriksi 1882. Vuoteen 1901 naisopiskelijoiden oli anottava erillistä opiskeluoikeutta eli "vapautusta sukupuolestaan", jonka myönsi ensin keisari ja myöhemmin yliopiston sijaiskansleri. Naisten opiskelu yliopistossa vapautettiin täysin vuonna 1901, ja vuonna 1916 myös yliopiston opetus- ja tutkijanvirat avattiin naisille.
Helsingin yliopisto 1919–
upright|left|thumb|Helsingin yliopiston vanha sinetti. Siinä on Jumalan säteilevä nimi hepreaksi kirjoitettuna ja raamatunkohta Sakarja 6:8 (1933 käännös): "Sitten hän huusi minut ja sanoi minulle näin: "Katso, ne, jotka lähtivät pohjoiseen maahan, saattavat minun Henkeni lepäämään pohjoisessa maassa." pienoiskuva|Physicum Kumpulan kampuksella.
Helsingin yliopisto sai nykyisen nimensä 18. helmikuuta 1919 Suomen itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1924 sille myönnettiin uudet statuutit, joissa määriteltiin sen asema Suomen tasavallassa. Aiemmin keisarille kuuluneen ylimmän määräysvallan otti valtioneuvosto, jossa yliopistoasiat liitettiin opetus- ja kirkkoasiain ministerin toimialaan. Yliopisto säilytti kuitenkin hallinnollisen autonomiansa, joka vahvistettiin vuoden 1919 hallitusmuodossakin. Siinä säädettiin myös, että yliopistoa koskevista laeista ja asetuksista on yliopiston konsistorin annettava lausuntonsa. Kanslerista tehtiin yliopiston ja valtionhallinnon välinen yhdyshenkilö, jolla on oikeus osallistua valtioneuvoston istuntoon yliopistoa koskevia asioita käsiteltäessä.
Itsenäistymisen aikaan yliopistossa oli 56 professoria ja noin 3 000 opiskelijaa. Pian itsenäistymisen jälkeen Helsingin yliopisto menetti vanhan asemansa maan ainoana yliopistona, kun 1919 perustettiin Åbo Akademi ja 1922 Turun yliopisto. Se säilyi kuitenkin ainoana valtionyliopistona vuoteen 1958, jolloin Oulun yliopisto perustettiin.
Vuoden 1924 statuuteissa virallisiksi opetuskieliksi säädettiin suomi ja ruotsi. Opetus säilyi kuitenkin edelleen pitkälti ruotsinkielisenä, ja aitosuomalaisuusliike sekä suomalaiset ylioppilaat alkoivat vaatia yliopiston suomalaistamista. Pitkän poliittisen kädenväännön jälkeen hyväksyttiin vuonna 1937 laki Helsingin yliopiston kielisuhteista. Siinä määrättiin, että kaikissa aineissa on annettava opetusta suomen kielellä, mutta ruotsinkielisen opetuksen turvaamiseksi yliopistossa on oltava 15 ruotsinkielistä professuuria. Sama laki määrittelee edelleen yliopiston kielisuhteet; ainoastaan ruotsinkielisten professorien määrää on yliopiston kasvaessa lisätty.