Luterilaisuus

Luterilaisuus on protestanttisen kristinuskon suuntaus, jonka juuret ovat 1500-luvun reformaatiossa ja Martti Lutherin toiminnassa. Luterilaisia ovat ne kristityt, jotka sitoutuvat luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Katolinen munkki Luther esitti 95 teesiä vuonna 1517. Luther toivoi voivansa uudistaa ne katolisen kirkon käytännöt, joita hän piti ristiriitaisina Raamatun kanssa. Kun konflikti johti eroon roomalaiskatolisesta kirkosta, Lutherin uudistukset hyväksyneitä alettiin kutsua luterilaisiksi.

Luterilaisuuden keskeisiä teologisia oppeja ovat sola scriptura eli Raamatun asema uskon ja elämän ensisijaisena auktoriteettina, vanhurskauttaminen yksin Jumalan armosta ja pelastus yksin Kristukseen kohdistuvan uskon kautta. Nämä ja muut reformaation keskeiset opit on esitetty tunnustuskirjoissa. Luterilaiset tunnustavat Kristuksen asettamiksi sakramenteiksi kasteen ja ehtoollisen. Luterilaiseen oppiin kuuluu käsitys, että Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä ehtoollisen viinissä ja leivässä. Luterilaisessa jumalanpalveluksessa on säilynyt monia roomalaiskatolista liturgiaa muistuttavia elementtejä, enemmän kuin esimerkiksi reformoitujen kirkkojen jumalanpalveluksissa.

Luterilaisuus levisi Saksasta käsin useisiin maihin eri puolilla maailmaa, ja siitä on tullut yksi suurimmista protestanttisista suuntauksista. Luterilaisen maailmanliiton 150 jäsenkirkkoon kuului vuonna 2023 maailmanlaajuisesti yli 78 miljoonaa jäsentä 99 maassa. Luterilaisuuden jäsenmäärältään suurimmat kannatusalueet ovat Afrikka, Pohjoismaat, Aasia sekä Keski- ja Länsi-Eurooppa. Suurin luterilainen maa Euroopassa on Saksa, jossa on yli 10 miljoonaa luterilaisten kirkkojen jäsentä. Maailmanlaajuisesti suurin luterilainen kirkkokunta on 12 miljoonan jäsenen Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus.

Suhteellisesti luterilaisia on paljon etenkin Pohjoismaissa, joissa väestöstä 51–71 prosenttia kuuluu luterilaisiin kirkkoihin. Vuoden 2024 kyselytutkimuksessa 49 prosenttia suomalaisista piti itseään luterilaisena. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Suomen suurin uskonnollinen yhteisö. Luterilaisuuden sisällä vaikuttaa useita herätysliikkeitä.

Oppi

Uskon rakenne

Kolmiyhteinen Jumala

Luterilainen usko jakaa muiden kristinuskon haarojen uskon kolmiyhteiseen Jumalaan. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kolminaisuusoppi on myös perusteltavissa Raamatun tekstinkohdista. Etenkin Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyä () pidetään kolminaisuusoppia tukevana raamatullisena perusteluna.

Armo ja uskonelämä

Luterilaisuuden lähtökohtana on Martti Lutherin katolisen kirkon armo-oppiin kohdistama kritiikki. Luther kritisoi facere quod in se est -oppia, jonka mukaan Jumala antaa armonsa sille, joka tekee parhaansa. Kritiikkiin liittyi aikansa hurskauselämän kritiikki, joka kohdistui messu-uhrioppiin, aneisiin ja pyhimysten palvontaan. Julkinen protesti alkoi 95 teesin julkaisemisesta.

Luther korosti, että Jumalan armo saadaan ”yksin armosta ilman lain tekoja”. Tällä hän halusi korostaa, että ihminen ei voi omilla teoillaan tai ajatuksillaan ansaita Jumalan suosiota. Pelastus annetaan ihmiselle puhtaasti armosta. Armon antaja on Jumala, ja ihminen tarvitsee pelastuksen vastaanottamiseen vain uskonsa, joka tarrautuu Jumalan lupaukseen armosta. Jumalan ja ihmisen väliin ei saa tulla mikään ihmisen teko, vaan yksin Kristus.

Jumalan suosio eli pelastus saadaan puolestaan yksin Kristuksen tähden Kristuksen ainutkertaisen ristinkuoleman johdosta. Kristuksen ainutkertainen uhri ristillä on ainoa uhri, joka voi vaikuttaa pelastukseen ihmisen ja Jumalan välillä. Tällä hän kritisoi oman aikansa katolista messu-uhrioppia, jonka mukaan messussa kirkko uudisti Kristuksen uhrin verettömästi ja näin sai aikaan sovittavan armon messuun osallistuvien ja Jumalan välillä.

Lisäksi Luther kritisoi aneita. Katolisen kirkon käsityksen mukaan kirkon pyhimykset ovat tehneet elämänsä aikana niin paljon hyvää, että heidän ansiostaan kirkolle on syntynyt hyvien tekojen ylijäämää. Tätä armon aarretta kirkko jakaa aneina kristityille. Aneopin mukaan ane vähentää kiirastulen rangaistuksen määrää. Kiirastuli oli hyvin keskeinen keskiajan hurskauden käsitys.

Näistä käsityksistä on muotoutunut luterilaisuuden iskulause ”yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden” (sola fide, sola gratia, propter Christum).

Pelastus

Luterilaisen kirkon oppiin kuuluu ennaltamääräys eli predestinaatio. Oppi, kuten se esitetään Yksimielisyyden ohjeessaJakob Andreä, Martin Chemnitz ym.: Yksimielisyyden ohje . Saksi, 1577., erottaa ennaltatietämisen (praescientia) ja ennaltamääräämisen, ja opettaa niin sanottua yksinkertaista predestinaatiota, jossa pelastettavien pelastuksen syy on Jumalan armo ja valinta, mutta kadotukseen joutuvien kadotuksen syy on näiden oma synti.

Predestinaatio on taustalla vaikuttava oppi luterilaisessa pelastusopissa. Pelastusopissa keskeistä on oppi vanhurskautumisesta yksin uskosta (sola fide). Usko pelastaa ihmisen. Luterilaisuus tekeekin jyrkän erottelun vanhurskautuksen ja pyhityksen välille. Ensisijaisesti pelastus on vanhurskautusta, jossa ihminen tulee Jumalan lapseksi, ja tämä tapahtuu vain uskon kautta armosta. Pyhityksessä puolestaan ihmisen usko ja teot yhdessä vaikuttavat hänessä lisääntyvän pyhyyden.

Kristillinen yhteisö

Kirkon virat ja hierarkia

Historiallisista syistä luterilainen kirkko suhtautuu jossain määrin kriittisesti kirkolliseen hierarkiaan. Saksassa reformaatio ei saanut taakseen yhtään piispaa, joten Saksan luterilaisista maakirkoista hävisi piispan virka. Irtautuminen katolisen kirkon seurakuntarakenteesta johti myös seurakunnan toisenlaiseen määrittelyyn. Katolista kirkkoa vähemmän korostetaan seurakunnan ja kirkon organisatorista yhteyttä oikean uskon takaajana. Augsburgin tunnustuksen määritelmän mukaan ”kirkko on uskovien yhteisö, jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan”.

Luterilaisuus korostaa voimakkaasti kristittyjen yhteistä pappeutta. Jokainen kristitty on kasteen perusteella oikeutettu lähestymään Jumalaa ja hoitamaan hengellisiä tehtäviä kirkossa. Evankeliumi ja sakramentit on annettu ensisijaisesti kirkolle ja ne ovat kirkon hallussa. Jokainen seurakunnan jäsen on siinä mielessä pappi, että hänellä on kristittynä hengellinen kelpoisuus olla evankeliumin julistaja ja pyhien toimitusten hoitaja. Luterilaisen käsityksen mukaan tästä hengellisestä pappeudesta ei kuitenkaan seuraa, että yksittäisellä kristityllä olisi lupaa omavaltaisesti ryhtyä julkisesti hoitamaan kirkolle annettuja tehtäviä. Evankeliumin julistamista ja sakramenttien hoitamista varten kirkossa on myös erityinen pappisvirka, jota saa hoitaa vain oikein annetun kutsun ja vihkimyksen jälkeen. Erityisesti sakramenttien ja pyhien toimitusten hoitaminen kuuluu niille, jotka seurakunta on kutsunut tehtävää hoitamaan. Papilla ei siten ole muista kristityistä erottuvaa hengellistä laatua tai erityistä ominaisuutta, joka olisi annettu hänen persoonalleen pappisvihkimyksessä ja joka tekisi hänet paremmaksi hoitamaan tehtävää. Pappisvirka perustuu seurakunnan kutsuun ja vihkimykseen ja antaa luvan hoitaa näitä tehtäviä. Evankeliumin julistus ja sakramenttien toimittaminen on Augsburgin tunnustuksen mukaan Jumalan säätämä ja on tarkoitettu sitä varten, että ihmiset voisivat saada pelastavan uskon.

Sen sijaan piispan vihkimyksen luterilaisissa kirkoissa tekivät aluksi joskus papit eivätkä edelliset piispat. Tämän katsottiin seuraavan alkukirkon esikuvaa. Näin piispanvihkimysten ketju katkesi muun muassa Saksassa, joskaan ei Ruotsissa, eikä luterilaisilla kaikissa maissa ole niin sanottua apostolista seuraantoa kuten katolisessa kirkossa, jossa piispat uskotaan vihityn apostoleista lähtevässä ketjussa.

Sakramentit ja sakramentaalit

pienois|pysty|Nuorten konfirmaatio Tanskassa. Luterilainen reformaatio säilytti sakramentteina (pyhä toimitus) vain kasteen ja ehtoollisen. Sakramenteiksi määriteltiin vain ne toimitukset, jotka kirkko katsoo Jeesuksen asettaneen. Augsburgin tunnustus mainitsee sakramenteista puhuessaan myös ripin.

Luther sovelsi Augustinuksen kastekäsitystä laajentaen sen koko sakramenttikäsitykseen. Sakramentin luo Jumalan lupaus yhdistettynä aineeseen (Accedat verbum ad elementum, et fit sacramentum, Sana laskeutuu [materiaaliseen] elementtiin ja syntyy sakramentti). Reformaatiossa korostettiin Kristuksen asemaa pelastavan armon tuojana niin paljon, että sakramentin määrittelyyn lisättiin käsitys, että sen tuli olla Kristuksen asettama ja armon välittäjä. Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina, mutta ajatuksesta luovuttiin, koska rippiin ei liity ainetta. Rippi on kuitenkin luterilaisessa teologiassa armonväline. Myös pappeuden sakramentaalista asemaa ei ole täysin hylätty, koska pappeus on armonvälineiden hoitajan virka.

Luterilaisuus säilytti joitain katolisen kirkon sakramenteista toimituksina ja rituaaleina, kuten konfirmaation, avioliittoon vihkimisen ja hautajaiset. Avioliittoon vihkimistä pidettiin reformaation seurakunnissa puhtaasti maallisena asiana eikä sakramenttina.

Raamattu ja Tunnustuskirjat

Luterilaisuuden pyhä kirja on muiden kristittyjen tavoin Raamattu. Sitä tulkitaan nykyisin yleensä pelastushistoriallisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin lakeja muistuttavat opetukset. Evankeliumia Raamatussa on se mikä ajaa Kristuksen asiaa (eli armoa, niin sanottu Christum agere -periaate).

Luther harjoitti myös merkittävää raamattukritiikkiä. Hän arvosteli Uuden testamentin kirjoja, joissa armo oli hänen mukaansa vain hämärästi näkyvissä. Tällainen oli muun muassa Jaakobin kirje. Vanhan testamentin kirjoina siirryttiin Lutherin vaikutuksesta käyttämään niin sanottua heprealaista kaanonia, josta apokryfiset kirjat oli jätetty pois. Katolisessa kirkossa oli siihen saakka käytetty pyhänä kirjana Septuagintan mukaista Vanhaa testamenttia. Heprealainen kaanon, josta osa Septuagintaan kuuluvista kirjoista oli poistettu, oli syntynyt juutalaisuuden parissa vasta kristinuskon syntymisen ja vakiintumisen jälkeen. Protestanttisten painettujen Raamattujen Vanha testamentti on yleensä ollut heprealaisen kaanonin mukainen. Luther tosin piti apokryfikirjoja hyvinä ja hyödyllisinä lukea, vaikkakaan ei aivan muun Raamatun veroisina. Käsitys yleisestä pappeudesta on kuitenkin johtanut myös vahvaan henkilökohtaisen kotihurskauden arvostamiseen.

Raamattuperiaate

Katolisen kirkon armo-opin ja keskeisten hurskausmuotojen kritiikki johti luonnollisesti riitaan kirkollisen auktoriteetin kanssa. Luther puolustautui vetoamalla Raamatun arvovaltaan. Luther nimittäin vetosi löytöjensä tueksi tiuhaan Raamatun kirjoituksiin, aivan erityisesti Paavalin kirjeeseen roomalaisille ja kirjeeseen galatalaisille. Tämä johti suoraan sen kritisoimiseen, miten kirkollinen opetushierarkia voi määritellä pelastukseen tarvittavan kirkon opin. Ainakin kirkollinen arvovalta kristillisen opin tulkitsijana koki kolauksen. 1500-luvun hurskauselämään ei kuulunut Raamatun lukeminen, ja kun messukin toimitettiin latinaksi, oli kansan raamatuntuntemus hyvin heikkoa. Katolinen kirkko ei myöskään erityisesti suosinut kansan raamatunlukua. Lutherin raamattuperusteluista syntyi reformaation raamattuperiaate eli yksin Raamattu (sola scriptura). Luther käänsi pian Raamatun saksaksi, ja kansankielisestä Raamatusta tuli reformaation keskeinen tuntomerkki.

Tunnustuskirjat