pienois|Andrei Rubljovin 1400-luvulla maalaama Pyhän Kolminaisuuden ikoni. Ortodoksinen kirkko ( ’oikea’ ja doksa ’käsitys’, ’oppi’ tai ’ylistys’) on yksi kristinuskon kolmesta pääsuuntauksesta katolisuuden ja protestantismin ohella. Ortodoksinen kirkko katsoo juuriensa olevan alkuseurakunnassa ja sen kehityksessä Rooman valtakunnan kreikankielisessä itäosassa. Ortodoksikristittyjä on noin 260 miljoonaa, ja heidän osuutensa maailman kristityistä on noin 12 prosenttia. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu useita itsenäisiä paikalliskirkkoja.
Ortodoksinen kirkko hyväksyy seitsemän ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta, jotka pidettiin vuosina 325–787, ja katsoo edustavansa oikeaa kristillistä perinnettä. Ortodoksinen kirkko on järjestäytynyt episkopaaliseen eli piispajohtoiseen rakenteeseen. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu neljä vanhaa patriarkaattia: Aleksandrian, Antiokian, Konstantinopolin ja Jerusalemin patriarkaatit. Muut patriarkaatit ovat Venäjän, Serbian, Romanian, Bulgarian ja Georgian patriarkaatit. Ortodoksisen kirkon lisäksi itäisen perinteen kirkkoihin kuuluvat orientaaliortodoksiset kirkot ja Idän apostolinen kirkko.
Jumalanpalvelus eli liturgia sekä kirkkotaide ikoneineen ovat keskeisessä asemassa ortodoksisen kirkon käytännöissä. Ikoneissa on kuvia Raamatun hahmoista tai pyhimyksistä. Ortodoksit kokevat ikonien välittävän tunteen Jumalan läsnäolosta. Ortodoksisuus on vahvasti opillista, ja se antaa suuren arvovallan Raamatulle, apostoliselle ja Nikean uskontunnustuksille sekä seitsemälle ekumeeniselle kirkolliskokoukselle.
Suuri osa ortodokseista asuu Euroopassa, jossa asuu noin 77 prosenttia ortodokseista. Lähes 40 prosenttia ortodoksikristityistä asuu Venäjällä, joka on jäsenmäärällisesti suurin ortodoksinen maa (yli 100 miljoonaa). Muita väestöllisesti suuria ortodoksisia maita ovat Ukraina (35 miljoonaa), Romania (18 miljoonaa), Kreikka (10 miljoonaa), Serbia (6,7 miljoonaa), Bulgaria (6,2 miljoonaa), Valko-Venäjä (5,9 miljoonaa) ja Georgia (3,8 miljoonaa). Orientaaliortodokseja on erityisesti Egyptissä (3,8 miljoonaa) ja Etiopiassa (36 miljoonaa). Suomen ortodoksisella kirkolla on yli 50 000 jäsentä.
Historia
Varhainen historia
Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa alkuperäinen katolinen ja apostolinen kirkko,Kärkkäinen 2008, s. 52. joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona.Kärkkäinen 2008, s. 17. Kirkolla oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).Kärkkäinen 2008, s. 23.
Ortodoksisesta kirkosta on ennen käytetty myös nimeä kreikkalaiskatolinen kirkko, mutta nykyään tällä nimellä voidaan tarkoittaa myös katolisen kirkon itäistä bysanttilaista riitusta noudattavia idän katolisia kirkkoja eli uniaattikirkkoja erotukseksi läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta.
Bysantin kirkko
Kristillisyys oli keskeinen osa Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja kirkko oli Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopusoinnuksi eli ”sinfoniaksi” tai ”harmoniaksi”. Kirkosta tuli vähitellen keisarin kirkko, ja keisarilla oli merkittävä rooli kirkkopolitiikassa ja myös opillisissa kysymyksissä. Kirkko ja valtio näkivät itsensä ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina.
Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä ortodoksisessa kirkossa. Bysantin kirkon hengellisiä keskuksia olivat erityisesti luostarit.
Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400–500-luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtautua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kyseessä oli kiista kahden Kristuksen olemusta käsittelevän näkemyksen välillä: patriarkka Nestorioksen kristologisen näkemyksen mukaan Kristus oli kahta luontoa ja kahta persoonaa, jumalallinen ja inhimillinen. Ortodoksisten kirkkojen näkemys taas oli, että Kristus on samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman miafysiittisen tulkintansa, jossa Kristuksella on yksi yhdistynyt luonto. Kun Bysantti islamin levitessä menetti alueita kasvavalle kalifaatille, orientaaliset kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.
Suuri skisma
Vuoden 1054 tapahtumiin huipentuneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi. Länteen muodostui paavin johtama katolinen kirkko ja itään ortodoksinen kirkko. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen muodosta: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan ( eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa 1054 kirkonkiroukseen eli anateemaan. Kirkonkiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.
Kirkon leviäminen
pienois|Ikonostaasi Romaniassa. Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön kautta pääasiassa itään. 1000-luvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Myös Suomen itäiset osat olivat sen vaikutuspiirissä ennen katolisen kirkon vaikutusvallan laajenemista 1300-luvun alussa. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, ”kolmas Rooma”. Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.
1900-luku
1900-luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkon läsnäolo lähes katosi Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot organisoituivat uudella tavalla, Venäjän vallankumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa ortodoksien piiriin syntyi diaspora eli hajallaan asuvat yhteisöt.
Venäjän ortodoksinen kirkko
pienois|Kristus Vapahtajan katedraali Moskovassa. Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Vladimir Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” periaatteen, jonka perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.
Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenivat maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot. Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.
Balkan ja Itä-Eurooppa
pienois|pysty|Pyhän Volodymyrin katedraali Kiovassa, Ukrainan ortodoksinen kirkko. pienois|pysty|Serbian patriarkaatin alaisen luostarin kirkko. Ensimmäinen maailmansota johti Osmanien, Itävalta-Unkarin ja Venäjän valtakuntien häviämiseen ja siten myös muutoksiin alueen ortodoksisissa kirkoissa. Venäjän länsirajalla ortodoksiset vähemmistöt Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa irtaantuivat omiksi autonomisiksi kirkoikseen, jotka Liettuaa lukuun ottamatta siirtyivät myös Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Ekumeeninen patriarkaatti perusti myös Puolaan autokefalisen kirkon vuonna 1924 maan valkovenäläistä ja ukrainalaista vähemmistöä varten. Toisen maailmansodan jälkeen Moskova lakkautti Latvian, Liettuan ja Viron kirkkojen autonomian ja liitti Puolan kirkon itseensä, vaikka se sai uudelleen autokefalisen aseman vuonna 1948.
Balkanilla viisi serbialaista hiippakuntaa yhdistyi vuosina 1920–1922 Serbian patriarkaatiksi, jonka patriarkanistuin perustettiin Belgradiin. Myös romanialaiset hiippakunnat muodostivat vuonna 1925 Romanian patriarkaatin. Vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti myös Albanian kirkon autokefalian.
Toisen maailmansodan jälkeen kommunistisessa Albaniassa kehotettiin punakaartilaisiksi puettuja koululaisia vandalisoimaan kirkkoja ja vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 uskonnollista rakennusta. Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat raaempia kuin missään muussa sosialistisessa valtiossa. Pappeja, munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.
Muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtiossa kirkkoon ei kohdistunut samanlaisia vainoja. Jugoslaviassa ja Bulgariassa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan, mutta Romaniassa kirkko pysyi edelleen sidoksissa valtioon. Serbiassa kirkko pystyi säilyttämään enemmän itsenäisyyttä Bulgariaan ja Romaniaan verrattuna. Balkanin alueen kirkot, Albaniaa lukuun ottamatta, kuitenkin olivat lojaaleja uusille vallanpitäjille ja vastavuoroisesti saivat ylläpitää teologisia oppilaitoksia ja julkaisutoimintaa.
Kommunismin romahtaminen Itä-Euroopassa hellitti valtion otteen alueen kirkoista. Virossa uusi tilanne johti kiistoihin ekumeenisen ja Moskovan patriarkaatin välillä paikalliskirkon kanonisesta asemasta. Nykyisin maassa toimii kaksi autonomista kirkkoa: pienempi ekumeenisen patriarkaatin alainen Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä Viron kristillinen ortodoksinen kirkko. Jälkimmäinen katkaisi yhteytensä Moskovan patriarkaattiin vuonna 2024.
Kreikka ja Turkki
Kreikan–Turkin sodan seurauksena lähes koko Vähän-Aasian kreikkalainen väestö pakeni Kreikkaan vuonna 1922 ja Konstantinopolin patriarkaatin jäsenistö väheni siten vain Istanbulin ja sen ympäristön kreikkalaiseen väestöön. Tämä väestö on nopeasti pienentynyt ja siihen kuuluu enää muutamia tuhansia ihmisiä. Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa on myös useita ”diaspora”-hiippakuntia ja sopimuksella Kreikan hallituksen kanssa Kreikan saariston ortodoksinen väestö.
Toisen maailmansodan jälkeen suuri määrä kreikkalaisia muutti läntiseen Eurooppaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Afrikkaan.
Yhdysvallat
Moskovan patriarkaatin alainen Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta huolehti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä sekä venäläisistä että Yhdysvaltoihin muuttaneista serbialaisista, kreikkalaisista, syyrialaisista ja albanialaisista siirtolaisista. Tosin jotkin etniset ryhmät kutsuivat kotimaastaan papistoa pyytämättä lupaa yhdysvaltalaisilta piispoilta. Ensimmäinen yritys perustaa autonominen tai autokefalinen monietninen yhdysvaltalainen paikalliskirkko epäonnistui Venäjän vallankumouksen aiheuttaman kaaoksen vuoksi. Vuonna 1921 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Meletios IV perusti ”Etelä- ja Pohjois-Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan”, ja eri kansallisryhmät jakaantuivat edelleen perustaen omia ortodoksisia yhteisöjään.