Klassinen liberalismi on liberalistinen poliittinen aate, jonka ytimessä ovat yksilönvapaudet, yksityisyrittäjyys, vapaa markkinatalous sekä valtion roolin minimointi.
Liberalismi terminä itsessään juontaa juurensa latinan kielen sanasta liber, jolla tarkoitettiin "vapauden filosofiaa" eli ihmisen vapautta ja sen edistämistä. On myös olemassa tutkijoita, joiden mielestä klassinen liberalismi ja konservatismi ovat hyvin samankaltaisia aatesuuntia. Richard Hudelson esittää kirjassaan Modern Political Philosophy, että klassinen liberalismi muistuttaa enemmänkin sitä, mitä Yhdysvalloissa nykyään kutsutaan konservatismiksi. Klassisen liberalismin tavoin konservatismi hyväksyy markkinatalouden, vapaan yrittäjyyden, perustuslaillisen hallitusvallan, sekä vastustaa kollektivismia ja valtiojohtoisuutta. Klassinen liberalismi eroaa kuitenkin olennaisesti konservatismista. Itävaltalaisen koulukunnan taloustieteilijä Friedrich von Hayek, jota voidaan pitää yhtenä ihmiskunnan historian merkittävimmistä klassisen liberalismin edustajista, toteaa kirjassaan Why I Am Not a Conservative, että konservatiivien yhteiskunnallista ajattelua kahlitsevat muutosvastarinta ja -pelko, perinteiden liiallinen kunnioitus sekä kyvyttömyys ymmärtää taloutta. Hayek myös rinnasti oikeistokonservatiivit korporatisteihin, jotka ovat ennemminkin vain toinen valtiojohtoisuuden muoto sosialistisia periaatteita peräänkuuluttavien rinnalla, eikä sillä ole niinkään tekemistä markkinatalouden vapaaehtoisen vaihdannan kanssa.
Klassisen liberalismin synty liittyy teolliseen vallankumoukseen ja kapitalismin nousuun. Hayekin ohella myös toista itävaltalaista taloustieteilijää, Ludwig von Misesia, voidaan pitää klassisen liberalismin merkittävänä puolestapuhujana. Misesin mukaan esikapitalistisella aikakaudella ei ollut markkinoita, vaan kartanot ja tilat tuottivat hyödykkeitä myynnin sijaan pääosin omaan käyttöönsä, ja valtio takasi yrityksille monopoliaseman. Tälle aikakaudelle olikin tunnusomaista kilpailun kieltäminen. Klassisen liberalismin vaikutus on ollut niin laaja-alaista, että suurin osa länsimaista katsotaan nykyään liberaalidemokratioiksi, vaikka vastoin klassisen liberalismin ihannetta "liberaaleina" itseään pitävissä valtioissa julkisen talouden osuus kansantaloudessa on kasvanut lähes poikkeuksetta jatkuvasti. Alun perin liberalismin klassinen aatesuunta tarjosikin tilaisuuden tarkastella valtion järkevää roolia, sen kohtuullista kokoa ja tarkasti rajattuja tehtäviä yhteiskunnassa uudelleen. Ludwig von Mises luonnehti klassista liberalismia seuraavalla tavalla:"Liberalismi ei ole poliittinen oppi, johon puolueet voisivat saada yksinoikeuden. Se ei ole uskonto, koska siihen ei liity mitään mystistä. Se ei ole maailmankuva, koska sen tavoitteena ei ole ylittää ihmisen järkeä eikä tietoisuutta. Se ei ole erityisintressi, koska se ei tavoittele mitään, mitä ei voitaisi antaa samalla kaikille muille. Liberalismi on oppi ihmisten keskinäisistä suhteista todellisessa yhteiskunnassa. Se ei lupaa mitään, mitä ei saataisi aikaan yhteiskunnassa. Se yrittää antaa ihmisille vain yhden asian, aineellisen hyvinvoinnin rauhanomaisena ja häiriöttömänä prosessina ja poistaa kipua ja kärsimystä aiheuttavat ulkoiset tekijät siinä määrin kun se on mahdollista yhteiskunnallisille instituutioille." - Ludwig von Mises (1927)
Tavoitteet ja pääpiirteet Liberalismin tavoite on laajentaa ihmisten vapauksia, vapaaehtoisuuden maksimointi ja julkisen pakon minimointi. Liberalismi suhtautuu kielteisesti uusien lakien säätämiseen ja poliittisten ohjelmien käynnistämiseen, sillä liberalistien mukaan poliittiset ohjelmat muuttuvat miltei aina vapauden keinotekoisiksi rajoitteiksi. Lähtökohtaisesti liberalismi hyväksyy lait, jotka kohtelevat kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti, mutta fyysisille esteille liberalismi ei voi mitään. Huonosta laulajasta ei tule oopperatähteä, eikä lyhyestä ja huonosta koripalloilijasta tule NBA-tason tähteä, eikä liberalismi halua, että valtio alkaa lainsäädännöllä keinotekoisesti puuttumaan ihmisten erilaisiin olosuhteisiin ja tasapäistämään heitä. Liberalismia kiinnostavat nimenomaan sellaiset vapauden rajoitukset, jotka ovat ihmisten itse aiheuttamia ja joihin siksi on mielekästä puuttua. Tätä kriteeristöä vasten liberalismi tarjoaa viitekehyksen jolla arvioida vallitsevia yhteiskunnallisia olosuhteita, varsinkin sitä miten hyvin tai huonosti yrittämisen vapaus toimii yhteiskunnassa, minkälaiset perustuslailliset järjestelyt rajoittavat vallan korruptoitumista ja kuinka vapaata on markkinoiden toiminta hintamekanismin ja muiden rajoitusten (tullit, tariffit, ulkomaankaupan sääntely EU:n ulkopuolelle) osalta.
Klassisen liberalismin pääpiirteinä on pidetty:
Yksilön tärkeys (vertaa valtiolle tai enemmistölle alistaminen, kollektivismin vastustaminen) Yksityisyrittäjyys ja vapaa markkinatalous Vapaus (johon kuuluu myös taloudellinen vapaus) Valtion roolin rajoittaminen tai minimointi Järki (vastaan mystiikka tai taikausko) Oikeudenmukaisuus ja laillisuusperiaate (tasa-arvo lain edessä, virkamiehillä tulisi olla "liberalistinen asenne" eikä myöntyä eturyhmien vaatimuksiin) Kilpailuprosessi (vain rajoittamattoman kilpailun seurauksena tuottajat ponnistelevat palvellakseen kuluttajia entistä paremmin ja/tai edullisemmin) Vapaa hintajärjestelmä (kysynnän ja tarjonnan automaattisen hintamekanismin säänteleminen tai rajoittaminen aiheuttaa entistä suurempia ongelmia, mm. keskuspankkien väliintulojen vastustaminen) Yksityisomistus (tuotantovälineiden omistajat palvelevat kuluttajia, jos tässä ei onnistuta niin markkinaosuutta ja omaisuutta menetetään kilpailijoille) Yhteiskuntarauha (sodan vastustaminen, mutta puolustukseen tarkoitettujen asevoimien hyväksyminen, libertaristisen näkemyksen mukaan jopa yövartijavaltio) Perustuslaki ja demokratia (tavoitteena rajoittaa hallitusvallan mielivaltaista käyttöä sekä hallituksen tehtävien alituista kasvattamista) Vapaus keinotekoisista rajoitteista (tullit, tariffit, kieltolaki, sääntely) Merkantilismin vastustaminen (sillä se suosi tuonnin rajoituksia viennin edistämiseksi)
Aatehistoriaa ja ajattelijoita
Historiallisesti tarkasteltuna voidaan sanoa, että tietyt liberalismin keskeisistä pääpiirteistä ja periaatteista juontavat juurensa antiikin Kreikan poliittisiin innovaatioihin. Roomalaisen sanonnan "liberta – santissima liberta" mukaan ihmisen toivotuin lahja on tasavaltainen hallinto. Lisäksi roomalaiset suhtautuivat myönteisesti yksityisomistukseen ja olivat luonteeltaan hyvin individualistisia. Isonomian periaatetta voidaan pitää yhtenä antiikin Kreikan merkittävimmistä innovaatioista, sillä se loi pohjan länsimaiselle demokratialle. Se on oppi kansalaisten tasa-arvosta lain edessä. Stoalaisten filosofien myötä nämä opit juurtuivat myös aikakauden yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun. Isonomian periaate tarkoittaa sitä, että lainsäätäjien tulisi saattaa voimaan ainoastaan sellaisia lakeja, jotka kohtelevat kaikkia kansalaisia tasa-arvoisesti lain edessä eli samalla tavalla ilman erityisoikeuksia. Liberalistisen aatesuunnan edistäjiksi Rooman valtakunnassa katsotaan Marcus Cicero, Titus Livius ja Marcus Aurelius. Tästä kaikesta huolimatta antiikin aikaiset liberalistiset periaatteet olivat vielä varsin hauraita ja mielivaltaista hallitusvaltaa tavoittelevien itsevaltiaiden taivuttamia.
Samalla kun teollinen vallankumous oli alkamassa 1700-luvun Isossa-Britanniassa, nousivat ensimmäiset liberalismin näkemykset. Ensimmäinen liberaalinen filosofi oli John Locke, joka puolusti uskonnonvapautta tärkeässä teoksessaan A Letter Concerning Toleration (1689). Kuitenkaan hän ei ulottanut uskonnonvapaudesta esittämäänsä näkemystä katolisiin ja ateisteihin saakka. Locke toi esille käsitteen ”luonnolliset oikeudet”, jotka hän yksilöi: ”henki, vapaus ja omaisuus”. Luonnonoikeusteoria oli nykyaikaisen ihmisoikeuskäsityksen edeltäjä. Lockelle omaisuus oli tärkeämpi luonnollinen oikeus kuin oikeus osallistua yhteiseen päätöksentekoon: hän ei antanut varauksetonta hyväksyntäänsä demokratian käytölle hallitsemisessa, sillä hän pelkäsi, että ”enemmistön tyrannia” epäisi ihmisiltä heidän oikeuksiaan omaisuuteen. Tästäkin huolimatta luonnollisten oikeuksien ajatus oli aatteellisesti avainasemassa Amerikan vallankumoukselle ja Ranskan vallankumoukselle, vaikka ne ainakin jossakin määrin kasvattivat kansanvaltaa ja nostivat uuteen asemaan kansan enemmistön vallankäytön. Liberalismin kukoistuksen kynnyksellä on syytä myös esitellä muutama irlantilainen taloustieteilijä: William Petty (1623–1687) ja Richard Cantillon (1680?–1734), joiden ajattelussa yhdistyi elementtejä sekä vanhasta merkantilismista että uudesta liberalismista. Molempien ajatukset herättivät kiinnostusta fysiokraattien keskuudessa Ranskassa. Fysiokraatit omaksuivat Pettyn ja Cantillonin ajatuksia, mutta suhtautuivat vieläkin jyrkemmin merkantilismin hylkäämiseen ja vieläkin avosylisemmin vapaaseen markkinatalouteen. Tietyssä mielessä Pettyn, Cantillonin ja fysiokraattien transformationaalisten ajatusten voidaan katsoa edustavan merkantilismin ja liberalismin käännekohtaa.
Historiallisesti tarkasteltuna liberalismi syntyi 1700-luvulla vastareaktiona vuosisatoja kestäneille esikapitalistisille yhteiskuntarakenteille, joissa monopoliyritykset olivat riippumattomia kuluttajien valinnoista ja ainoa tapa rikastua oli syntyä varakkaaseen sukuun. Liberalistit kritisoivat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä, ja heidän tavoitteenaan oli poistaa inhimillistä aloitteellisuutta rajoittavat esteet, vapauttaa ihmiset sorrosta, mielivaltaisesta hallintovallasta ja maaorjuudesta. Klassiset liberalistit uskalsivat haastaa aikakautensa voimakkaat eturyhmät, eivätkä he mielistelleet vallanpitäjiä. He olivat koko yhteiskunnan, eivät minkään tietyn kollektiivin tai ryhmän asialla. Merkantilismi oli yksi tämän esikapitalistisen aikakauden merkittävimmistä taloudellisista aatesuunnista, ja sen yksinkertaisena tavoitteena oli tehdä valtiosta rikas keinoja kaihtamatta. Se salli valtioiden päämiesten ja virkamiesten järjestellä taloudellisia asioita mielin määrin. Lisäksi merkantilismi suosi tulleja, tariffeja ja tuonnin rajoituksia oman valtion viennin edistämiseksi. Merkantilismin sanotaan talousaatteena hävinneen liberalismille, sillä se menetti älyllisen kunnioitettavuuden. Merkantilismin kovaäänisimpiä kriitikkoja oli satiirista runollisuutta kirjoittava Bernard de Mandeville, joka vuonna 1705 julkaisi "The Grumbling Hive or Knaves Turned Honest" -nimisen allegorian. Runossa Mandeville perusteli, että yksilöiden oman edun tavoittelu maksimoi hyvinvoinnin yhteiskunnassa, aihe josta myöhemmin tuli yksi Adam Smithin läpimurtoteoksen Kansojen varallisuus (1776) kantavista teemoista.