Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (23. kesäkuuta 1937 Viipuri – 16. lokakuuta 2023 Helsinki) oli suomalainen diplomaatti ja Suomen tasavallan kymmenes presidentti vuosina 1994–2000. Hän toimi kansainvälisenä rauhanvälittäjänä sekä ennen presidenttikauttaan, sen aikana että sen jälkeen, ja sai mainetta erityisesti rauhanprosessien vetäjänä Namibiassa, Kosovossa ja Indonesiassa. Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2008.
Ahtisaari oli ensimmäinen, joka valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suoralla kansanvaalilla. Hänet valittiin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) ehdokkaana, mutta edellisistä presidenteistä poiketen hän tuli päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ennen presidenttiyttään Ahtisaari toimi muun muassa Suomen suurlähettiläänä eri Afrikan maissa ja YK:n apulaispääsihteerinä vuosina 1977–1981 sekä alipääsihteerinä vuosina 1982–1983 ja 1987–1991. Hän hoiti Namibian itsenäistymisprosessia YK:n valtuutettuna ja alipääsihteerinä ja myöhemmin muita toimeksiantoja vuonna 2000 perustamansa Crisis Management Initiative -järjestön kautta.
Hän oli myös viimeinen presidentti jonka kaudella käytettiin vuoden 1919 hallitusmuotoa, mikä antoi presidentille laajat valtaoikeudet. Vuonna 2000, hänen presidenttikautensa viimeisenä päivänä, astui voimaan Suomen perustuslaki, joka muutti merkittävästi presidentin roolia Suomen politiikassa.
Sukutausta
Martti Ahtisaarella oli suomalaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia sukujuuria. Hänen isänsä sukujuuret olivat Etelä-Norjassa, ja suvun alkuperäinen nimi oli Adolfsen. Suvun varhaisin tunnettu edustaja on Kaakkois-Norjan Bergin seurakunnan alueella vaikuttanut Jakob Andersen (s. noin 1800), jonka poika sahatyömies Adolf Olaus Jakobsen (1829–1882) muutti Østfoldin Tistedalenista Suomeen vuonna 1872. Hän asettui asumaan Kotkan alueelle poikansa Julius Marenius Adolfsenin kanssa, joka oli Martti Ahtisaaren isoisoisä. Ahtisaaren isoisä Frank käytti sukunimenään isänsä patronyymiä Adolfsen ja sai perheineen Suomen kansalaisuuden vuonna 1929. Ahtisaaren isä muutti sukunimensä Ahtisaareksi vuonna 1935.
Varhainen elämä ja opiskelu vasen|pienoiskuva|upright=0.66|4-vuotias Martti Ahtisaari. Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Hänen isänsä Oiva Ahtisaari (1908–1976) oli armeijan palveluksessa. Martin syntyessä isä palveli Viipurissa huollon aliupseerina, osallistui maailmansotaan sotilasteknikkona, jonka jälkeen palveli ensin Kuopion ja sitten Oulun varuskunnassa. Martti Ahtisaaren äiti oli Tyyne Ahtisaari (o.s. Karonen, 1903–1967).
Ahtisaari varttui Kuopiossa varuskunnan kasarmialueella, jossa hänen isänsä toimi aliupseerina. Kuopiossa Ahtisaari tapasi tulevan vaimonsa Eeva Hyvärisen, joka oli tullut koulun takia kaupunkiin. Ahtisaari kävi keskikoulun loppuun Kuopion Lyseossa ja muutti isän työn vuoksi Ouluun vuonna 1952. Ennen sitä perheeseen ehti syntyä toinen lapsi, Heli Ahtisaari.Merikallio & Ruokanen 2011, s. 38. Ahtisaari opiskeli Oulun lyseossa, josta kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1956. Oulussa hän pelasi koripalloa Oulun NMKY:n runkopelaajana. Ahtisaari suoritti asepalveluksensa aikana reserviupseerikoulun, ja lähti opiskelemaan Oulun opettajakorkeakouluun palvelusta seuranneen kesän aikaisen vänrikin tehtävän jälkeen. Ahtisaari valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1959. Häntä luonnehdittiin yhdeksi Oulun opettajakoulutuksen tähdistä. Ahtisaari toimi opettajana Oulussa Oulunsuun kansakoulussa 1959–1960.
Diplomaattiura
Vuosina 1960–1963 Ahtisaari toimi Karachissa Pakistanissa ruotsalaisen liikuntakasvatusopiston oppilaskodin johtajana. Tuolloin hän perehtyi kehitysyhteistyön käytännön ongelmiin ja tutustui kansainväliseen ympäristöön. Hän palasi Suomeen vuonna 1963 ja aloitti opinnot Helsingin kauppakorkeakoulussa, missä hän toimi Ylioppilaiden Kansainvälisen Avun toiminnanjohtajana vuonna 1965. Hän tutustui tuolloin muun muassa myöhemmin Namibian ministerinä toimineeseen Nickey Iyamboon.
Ahtisaari siirtyi vuonna 1965 ulkoministeriön tehtäviin, muun muassa Afrikkaan. Vuoteen 1971 saakka hän työskenteli kansainvälisen kehitysaputoimiston sihteerinä, vuonna 1971 jaosto- ja toimistopäällikkönä ja vuosina 1972–1973 kehitysyhteistyöosaston apulaisosastopäällikkönä. Hänestä tuli vuonna 1973 lähetysneuvos, ja samana vuonna hänet nimitettiin suurlähettilääksi Tansaniaan, Sambiaan ja Somaliaan, vuodesta 1975 lähtien myös Mosambikiin. Hän toimi suurlähettiläänä vuoteen 1977 saakka. Jyrki Vesikansan mukaan Suomessa suhtauduttiin tuolloin kehitysyhteistyöhön joko epäluuloisesti tai ihanteellisesti: Ahtisaari koetti käytännöllisenä miehenä etsiä välittävää näkemystä.
Ahtisaari ja Hyvärinen avioituivat vuonna 1968. Seuraavana vuonna syntyi heidän poikansa Marko Ahtisaari.
Ahtisaari nimitettiin 22. joulukuuta 1976 YK:n Namibia-valtuutetuksi, jona hän toimi vuosina 1977–1981. Tehtävässä hän valvoi namibialaisten etua New Yorkissa, missä maailmanjärjestö suunnitteli Namibian itsenäistymistä. Ahtisaari piti yllä keskusteluyhteyttä SWAPOn, Afrikan yhtenäisyysjärjestön (OAU), maailmanpolitiikan keskeisten valtioiden ja YK:n ylimmän johdon välillä. YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim nimitti hänet 27. kesäkuuta 1978 erikoisedustajakseen Namibiaan. Etelä-Afrikka hyväksyi 31. heinäkuuta 1978 Ahtisaaren saapumisen Namibiaan valmistelemaan siellä pidettäviä vaaleja, mutta ilmoitti pidättävänsä itselleen oikeuden hylätä Ahtisaaren suositukset Namibian itsenäistymisestä.Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1979, s. 75. Helsinki: Otava, 1978.
Kylmän sodan vuosina 1980-luvun alkupuolella Namibian itsenäistymisprosessi ei edennyt. Kun Ahtisaaren toimikausi Namibia-valtuutettuna päättyi, hän palasi Suomeen ulkoministeriön palvelukseen ja toimi muun muassa kehitysyhteistyöosaston päällikkönä. Ahtisaaren nimi oli esillä Oulun kaupunginjohtajaksi vuonna 1989, mutta hän kieltäytyi ehdokkuudesta.
Marraskuussa 1986 Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllar nimitti Ahtisaaren YK:n hallintoasioiden alipääsihteeriksi vuoden 1987 alusta lähtien. Kyseessä oli järjestön toiseksi korkein virka.Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 32. Helsinki: Otava, 1987. Ahtisaaren tärkeimmäksi tehtäväksi ilmoitettiin YK:n hallinnon uudistaminen.Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali, s. 313. Helsinki: Otava, 1999. Pérez de Cuéllarin virkakauden päättyessä 1990-luvun alussa Ahtisaaresta huhuttiin ehdokasta uuden pääsihteerin vaalissa, mutta virkaan valittiin egyptiläinen diplomaatti Boutros Boutros-Ghali.
Tammikuussa 1991 Ahtisaari nimitettiin ulkoministeriön korkeimmaksi virkamieheksi, valtiosihteeriksi, heinäkuun alusta lukien.Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 21. Helsinki: Otava, 1991. Syyskuussa 1992 Sveitsin Genevessä alkaneissa Bosnia ja Hertsegovinan rauhanneuvotteluissa Ahtisaari toimi Euroopan yhteisön puolesta neuvotteluja johtaneen brittiläisen David Owenin avustajana.Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1994, s. 11. Helsinki: Otava, 1993.
Rooli Namibian itsenäistymisessä
Kylmän sodan aika päättyi vähitellen 1980-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppua kohti, mikä tasoitti tietä Namibian itsenäistymiselle. Namibian itsenäistymisen lähestyessä Ahtisaari johti YK:n siirtymävaiheen tukiryhmää (United Nations Transition Assistance Group, UNTAG). Se oli ensimmäinen YK-operaatio, johon sisältyi perinteisen rauhanturvaamisen lisäksi siviiliosa, joka avusti itsenäistyvää maata vaalien järjestämisessä, ihmisoikeuksissa, poliisilaitoksen ja koulutuksen järjestämisessä. Tämä kokemus oli tärkeä Ahtisaaren myöhempien tehtävien kannalta. Namibian itsenäistymissuunnitelman toimeenpano aloitettiin YK:n valvonnassa ja järjestön alipääsihteerinä toimineen Ahtisaaren johdolla huhtikuun alussa 1989.Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 64. Helsinki: Otava, 1989. Ahtisaaren alaisuudessa oli 8 000 YK:n virkamiestä ja sotilasta. Namibia itsenäistyi 21. maaliskuuta 1990.Mitä missä milloin. Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 60. Helsinki: Otava, 1990. Ahtisaari vaimoineen sai Namibian kunniakansalaisuuden vuonna 1992 kunnioituksenosoituksena maassa tekemälleen työlle.
Vaikka Ahtisaarella oli tärkeä rooli Namibian itsenäistymisessä, hänen suhteensa Namibian ensimmäiseksi presidentiksi valittuun SWAPO:n johtajaan Sam Nujomaan eivät koskaan muodostuneet läheisiksi. Vuonna 2001 ilmestyneessä elämäkerrassaan Nujoma arvosteli Ahtisaarta melko jyrkästi. Hänen mielestään Ahtisaari oli YK:n Namibia-valtuutettuna ja UNTAG-ryhmän johtajana toimiessaan ollut kiinnostuneempi oman uransa edistämisestä kuin velvollisuuksistaan Namibiassa, ja länsimaiden toiminnan ensisijaisena motiivina oli ollut niiden omien taloudellisten etujen varmistaminen eteläisessä Afrikassa. Nujoman mukaan YK:n UNTAG-ryhmän tavoitteena oli ollut Namibian kysymyksen ratkaiseminen hinnalla millä hyvänsä, myös antamalla myönnytyksiä Etelä-Afrikalle namibialaisten kustannuksella. Nujoma moitti etenkin Ahtisaaren toimia Etelä-Afrikan ja SWAPO:n välisen tulitauon rikkoutuessa huhtikuussa 1989, jolloin Etelä-Afrikan joukot olivat ampuneet namibialaisia vapaustaistelijoita ja siviilejä. Kommentoidessaan Nujoman esittämiä moitteita Ahtisaari puolestaan katsoi SWAPO:n taistelijoiden olleen vuonna 1989 vastuussa tulitauon rikkoutumisesta. Ahtisaaren kuoltua vuonna 2023 Nujoma kuitenkin antoi hänelle tunnustuksen tuesta namibialaisten vapaustaistelulle ja toiminnasta itsenäisen Namibian kätilönä.
Suomen presidentinvaali 1994
pienois|Ahtisaari pitämässä lehdistötilaisuutta presidentinvaalien alla. Toimittaja Heikki Saari on kirjoittanut, että 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa tapahtui useita asioita, jotka tasoittivat Ahtisaaren tietä tasavallan presidentiksi. Tärkein niistä oli presidentinvaalin muuttaminen suoraksi kansanvaaliksi vuodesta 1994 alkaen. Presidenttiehdokkaaksi Ahtisaari tuli keskeisimmän poliittisen kentän ulkopuolelta. Suomi kamppaili historiansa pahimman laman kourissa, ja poliitikkojen maine kansan keskuudessa oli huono. Ahtisaari oli liittynyt sosialidemokraattiseen puolueeseen jo 19-vuotiaana, mutta hän ei ollut koskaan toiminut kansanedustajana tai ministerinä. Hän oli hankkinut kannuksensa kansainvälisissä tehtävissä ja kansalaisjärjestöissä enemmän kuin varsinaisessa politiikassa. Siten hänellä ei ollut rasitteenaan Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston presidenttikausien painolastia. Ahtisaaren presidentinvaalikampanjan avainsana oli ”muutos”.
Kun keskustelu presidentti Koiviston seuraajasta virisi 1990-luvun alussa, henkilöspekulaatioissa esiintyi monia politiikassa ”ryvettymättömiä” nimiä. Kaksi kautta tasavallan presidenttinä toimineella Koivistolla olisi ollut mahdollisuus asettua ehdokkaaksi vielä kolmannen kerran, mutta hän antoi odottaa kauan ilmoitusta aikeistaan. Lopulta hän ilmoitti maaliskuussa 1993, ettei hän aikonut olla mukana vuoden 1994 presidentinvaalissa.Mitä missä milloin 1994, s. 82. SDP:n presidentinvaalikaavailuja keväällä 1993 sävytti puolueen johtoryhmittymän sisäinen epäjärjestys. SDP:n puheenjohtaja Ulf Sundqvist joutui maaliskuussa 1993 jättämään paikkansa ja kesäkuun puoluekokoukseen saakka puoluetta johti väliaikaisesti varapuheenjohtaja, kansanedustaja Antero Kekkonen.Jouslehto & Okker 2000, s. 145.