Persianlahden sota eli operaatio Desert Storm () oli sota, joka käytiin Irakin ja yhdysvaltalaisen kenraali Norman Schwarzkopfin johtaman monikansallisen liittouman välillä vuonna 1991.
Irakin hyökkäys Kuwaitiin 2. elokuuta 1990 johti välittömästi YK:n turvallisuusneuvoston vaatimukseen Irakin joukkojen vetäytymiseksi ja Irakia vastaan asetettuihin talouspakotteisiin. Yhdysvallat ryhtyi myös pikaisesti lähettämään joukkoja Persianlahden alueelle (operaatio Desert Shield, ), ilmoittaen joukkojen välittömäksi tehtäväksi Saudi-Arabian puolustamisen. Kun kansainvälisen yhteisön poliittinen painostus ei saanut Irakin presidentti Saddam Husseinia vetämään Irakin joukkoja Kuwaitista, salli YK:n turvaneuvosto myös voimakeinot miehittäjän karkottamiseksi maasta. Yhdysvallat kokosi seuraavien kuukausien aikana 34 maan liittouman Irakia vastaan ja siirsi Persianlahdelle yhteensä noin 575 000 sotilasta. 12. tammikuuta 1991 Yhdysvaltain kongressi antoi presidentille valtuudet sotilaallisen voiman käyttöön Irakin ajamiseksi Kuwaitista.
Sodan syyt Kuwait ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat 1899 sopimuksen, jonka mukaan Iso-Britannia hoitaa maan ulkopolitiikan sekä ulkomaille tapahtuvan kaupan. Sopimuksen syntyyn vaikutti Saksan keisarikunnan imperialismi alueella. Britannia suojasi maata ensimmäisessä maailmansodassa, jonka seurauksena Arabian niemimaata hallinnut Osmanien valtakunta hajosi ja alueelle syntyi useita uusia valtioita, kuten Irak. Alueen jako ei ottanut huomioon alueen heimorajoja eikä eri alueiden erilaisia kulttuuritaustoja.Military Lessons of the Gulf War s. 15
Alueelta löytynyt öljy ja sen käytön jatkuva lisääntyminen sekä sitoutuminen valtioiden taloudellisiin ja poliittisiin etuihin nosti alueen merkitystä. Kuwaitin julistauduttua itsenäiseksi Isosta-Britanniasta 19. kesäkuuta 1961 Irak kieltäytyi tunnustamisesta ja samalla ilmoitti alueen kuuluvan itselleen. Hyökkäyksen uhatessa Kuwait pyysi apua entiseltä emämaaltaan, jonka sotilaallinen väliintulo heinäkuussa 1961 esti tapahtumien etenemisen.Military Lessons of the Gulf War s. 15–16
Irak aloitti vuonna 1980 Irakin–Iranin sodan, joka Iranin takia pitkittyessään ajoi Irakin valtaviin velkoihin. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (SIPRI) arvion mukaan Irak käytti raskaan aseistuksen ostamiseen vuosina 1984–1989 liki 12 miljardia dollaria. Irak oli ollut Neuvostoliiton aseteollisuuden paras asiakas, mutta myös länsimaat, etenkin Ranska ja Saksa, olivat hyötyneet asekaupasta Irakin kanssa. Vasta vuonna 1987 suurvallat ryhtyivät tositoimiin lopettaakseen sodan, jossa jo toista miljoonaa ihmistä oli saanut surmansa. Siihen mennessä oli tullut selväksi, ettei Iranin uskonnollista johtajaa ajatollah Khomeinia pystyttäisi kukistamaan, ja sodan osapuolet olivat valmiit tasapeliin. Vuonna 1988 päättyneen sodan jälkeen Irak oli velkaa varsinkin Kuwaitille. Irakissa oltiin muille arabimaille katkeria siitä, etteivät ne olleet tukeneet Irakia kyllin sen taistelussa Iranin islamilaista šiiafundamentalismia vastaanStanwood 1991, 1. luvun s. 7, "Irakin taistelu leviää koko maailmaan"Jakobson 2003, s. 287.
Historiallisten syiden lisäksi ainakin viittä eri syytä joko yhdessä tai erikseen voidaan pitää hyökkäyksen syynä. Nämä ovatMilitary Lessons of the Gulf War s. 17: Irak ei kyennyt maksamaan Irakin-Iranin sotaan saamaansa 80 miljardin dollarin lainaa takaisin, jolloin maa väitti käyneensä sotaa Kuwaitin ja Saudi-Arabian etujen vuoksi. Kuwait pysyi tiukkana ja vaati lainaamiensa 65 miljardin dollarin takaisinmaksua tarjoten Irakille taloudellisen ja sisäpoliittisen syyn hyökkäykselle. Kuwaitin rikkaudet helpottaisivat Irakin talousongelmia Kuwaitin poraukset miehittämättömällä raja-alueella Rumailassa Öljyn ylituotanto, joka oli leikannut alueen maiden öljytuloista merkittävän osan. Lopullisen syyn Saddam sai, kun Kuwaitin emiiri kieltäytyi ehdotetusta rauhanneuvottelusta vedoten Arabiliiton samanaikaiseen kokoontumiseen.
Irakin johtaja Saddam Hussein syytti toukokuun 1990 Arabiliiton huippukokouksessa joitain arabimaita öljyn myymisestä polkuhintaan. Saddam uhkasi 17. heinäkuuta 1990 käyttää voimakeinoja Kuwaitin ylituotannon ja alihinnoittelun estämiseksi. Saddam väitti Kuwaitin ja Arabiemiraattien toimien vieneen Irakilta 14 miljardia dollaria öljytuloina. Heinäkuussa OPEC päätti nostaa öljyn hintoja ja asetti tuotantokiintiöt. Silti Irakin ulkoministeri Tariq Aziz sanoi Kuwaitin vieneen Irakin öljyä maiden väliseltä puolueettomalta alueelta. Aziz otti Kuwaitille takaisin maksettavista lainoista kaksi miljardia dollaria poisStanwood 1991, 1. luvun s. 8, "Irakin taistelu leviää koko maailmaan".
Irak keskitti 24. heinäkuuta 1990 30 000 sotilasta Kuwaitin vastaiselle rajalle. Egyptin presidentti yritti sovitella kiistaa käymällä Irakin, Kuwaitin ja Saudi-Arabian pääkaupungeissa. 25. heinäkuuta Yhdysvaltain Irakin suurlähettiläs sanoi Saddamille, ettei Yhdysvallat sekaannu arabien keskinäisiin selkkauksiin, mutta suojellakseen ystäviä on valmiina käyttämään voimaa. Irak jatkoi armeijansa lisäämistä Kuwaitin vastaisella rajalla. 17. heinäkuuta Kuwait suostui muihin Irakin korvausvaatimuksiin Warbajin ja Bubijanin saarten luovuttamista lukuun ottamatta. Pari päivää myöhemmin Jordanian kuningas Husseinin sovitteluyritys epäonnistui, ja heinäkuun viimeisenä päivänä pidetyt Irakin ja Kuwaitin kahdenkeskiset neuvottelut kariutuivat.
Ennen hyökkäystä Kuwaitiin Saddam Hussein oletti, ettei hänen tarvitsisi sen johdosta pelätä kansainväliseltä yhteisöltä enempää kuin moitteita. Irakin hyökättyä Iraniin syyskuussa 1980 oli kulunut viikko ennen kuin YK:n turvallisuusneuvosto oli ylipäätään saatu koolle. Kun turvallisuusneuvosto oli vihdoin kokoontunut, se oli tyytynyt kehottamaan osapuolia lopettamaan sotatoimet tuomitsematta Irakia hyökkääjäksi. Tämän jälkeen oli kulunut kaksi vuotta ennen kuin turvallisuusneuvosto oli jälleen käsitellyt Irakin-Iranin sotaa, mutta silloinkaan ei ollut pystytty sopimaan mistään toimista sen suhteen. Vasta syksyllä 1983, kun YK:n pääsihteerin Javier Pérez de Cuéllarin johtamissa tutkimuksissa oli saatu todisteet siitä, että Irak oli käyttänyt kemiallisia aseita iranilaisia ja oman maan kurdeja vastaan, turvallisuusneuvoston puheenjohtaja oli julkisesti nuhdellut Irakia. YK:n turvallisuusneuvoston voimattomuus suhteessa Irakin-Iranin sotaan oli johtunut suurelta osin siitä, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat – keskinäisistä erimielisyyksistään huolimatta – antaneet hiljaisen hyväksyntänsä yhteisen vihollisensa, Iranin uskonnollisen johtajan Khomeinin kukistamiselle.Jakobson 2003, s. 286–287.
Kuwaitin miehitys
Irakin ja Kuwaitin edustajat tapasivat 30. heinäkuuta 1990 Jeddassa, Saudi Arabiassa sopien öljyn tuotannosta sekä maiden raja-alueiden hallinnasta, mutta Irak aloitti hyökkäyksensä neuvottelujen kestäessä 2. elokuuta kello 2 aamuyöstä Bagdadin aikaa. Kolme Irakin tasavaltalaiskaartin divisioonaa ylitti maiden välisen rajan. Yksi divisioonista hyökkäsi rantatietä pitkin Kuwait Cityyn, toinen valtasi sisämaan öljykentät ja kolmas siirtyi Saudi-Arabian vastaiselle rajalle estämään mahdollisten apujoukkojen saapumisen.
Kuwaitin joukot kävivät kolmipäiväisen puolustussodan, jonka aikana Kuwaitin maa-, ilma- ja merivoimat tuhottiin tai pakotettiin vetäytymään maasta. Kuwaitin emiiri šeikki Jabir al-Ahmad al-Jabir al-Sabah pakeni helikopterilla Saudi-Arabiaan, jonne hän perusti pakolaishallituksen. Kuwait oli vallattu 3. elokuuta. Seuraavana päivänä Irakin joukot ryhmittyivät maan etelärajalle estääkseen ulkopuoliset hyökkäykset ja mahdollistaakseen etenemisensä Saudi-Arabiaan. Mikäli Irak valtaisi Saudi-Arabian se valvoisi 45 prosenttia maailman öljyvaroista sekä muuttuisi arabimaailman johtajaksi.
Reaktiot maailmalla Arabiliitto kutsui Irakin tekemän Kuwaitin valtauksen takia arabimaat hätäkokoukseen. Myös YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui poikkeuksellisesti. Irakia tukenut Neuvostoliittokin vaati Irakia vetäytymään pois Kuwaitista. Irakin ja Kuwaitin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Ranskassa olleet rahavarat jäädytettiin. YK julisti viikon kuluttua Kuwaitin liittämisen Irakiin laittomaksi ja asetti samalla Irakille talouspakotteet. YK:ta kiinnosti myös Irakin ottamien länsimaisten panttivankien kohtalo. Yhdysvallat uhkaili Irakia voimankäytöllä, samoin Iso-Britannia. 14. lokakuuta Liittouma aloitti propagandakampanjan Irakia vastaan muun muassa syyttämällä Irakia sotarikoksista Kuwaitin valtauksen yhteydessä, joita ei kuitenkaan sodan jälkeen pystytty näyttämään toteen. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi marraskuun lopussa 1990 voimankäytön päätöslauselmassaan 678, jos Irak ei poistuisi Kuwaitista 15. tammikuuta 1991 mennessä. Myös Suomi, joka oli tuolloin turvallisuusneuvoston jäsen, äänesti päätöslauselman hyväksymisen puolesta. Suomen kannan esitti YK-suurlähettiläs Marjatta Rasi presidentti Mauno Koiviston ja ulkoministeri Pertti Paasion valtuuttamana.Jakobson 2003, s. 288–289.
Syksyn 1990 aikana myös sodan vastustajat aktivoituivat. Krooninen amerikkalaisvastaisuus alkoi nostaa päätään Länsi-Euroopassa ja varsinkin Ranskassa. Kyseltiin, oliko Kuwait oikeastaan pelastamisen arvoinen valtio. Kriitikoiden mielestä se oli kuin suuri perheyhtiö, jonka varallisuutta emiiri ja hänen laaja sukunsa surutta tuhlasivat. Myös Yhdysvalloissa arvosteltiin presidentin politiikkaa ja pelättiin Kuwaitista koituvan Yhdysvalloille ”uusi Vietnam”. Yhdysvaltain puolustusvoimien komentaja kenraali Colin Powell – Vietnamin sodan veteraani – oli sitä mieltä, että sotaa ei pitäisi aloittaa ennen kuin olisi varmuus sen pikaisesta päättymisestä. Suomen äänestyskäyttäytyminen YK:n turvallisuusneuvostossa herätti kotimaassa jonkin verran keskustelua ja epäilyjä siitä, oliko Suomi luopumassa puolueettomuuspolitiikastaan. Suomen ratkaisua helpotti kuitenkin se, että suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat syntyneessä tilanteessa samalla puolella.Jakobson 2003, s. 288.
Persianlahden kriisi oli Yhdysvaltain presidentin George Bushin ja Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatšovin keskustelujen pääaiheena heidän tavatessaan Helsingissä syyskuussa 1990. Helsinki valittiin kokouspaikaksi vain viikon varoitusajalla, ja tapaamista isännöi presidentti Mauno Koivisto. Bushin ja Gorbatšovin yksimielisessä julkilausumassa vaadittiin Irakin välitöntä vetäytymistä Kuwaitista ja Irakin ottamien ulkomaisten panttivankien vapauttamista sekä painotettiin kriisin ratkaisemista rauhanomaisin keinoin. Julkilausumassa ei suoraan otettu kantaa siihen, mitä tapahtuisi, jos Irakin vastaiset pakotteet eivät osoittautuisi riittäviksi, mutta George Bush ei sulkenut pois voimankäytön mahdollisuutta.Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 102. Helsinki: Otava, 1990. . Myös Mauno Koivisto oli Yleisradion TV-uutisten haastattelussa syyskuun alkupäivinä vaatinut ehdoitta Irakin vetäytymistä Kuwaitista ja ulkomaisten panttivankien vapauttamista, mitä pidettiin poikkeuksellisen jyrkkänä kannanottona tasavallan presidentiltä.Mitä Missä Milloin 1991, s. 97.
Suomessa hallitus alkoi 14. syyskuuta 1990 painattaa polttonesteiden säännöstelykuponkeja Kuwaitin kriisin mahdollisesti aiheuttaman polttoainepulan varalta.Mitä Missä Milloin 1991, s. 103. Lokakuun lopulla 1990 kansanedustajat Pekka Haavisto (Vihr.), Saara-Maria Paakkinen (sd.) ja Marjatta Stenius-Kaukonen (Vas.) sekä kuukautta myöhemmin kansanedustaja Paavo Väyrynen (Kesk.) ja pankinjohtaja Ulf Sundqvist (sd.) kävivät Irakissa neuvottelemassa suomalaisten panttivankien vapauttamisesta. Kaikki 14 suomalaista panttivankia pääsivät takaisin kotimaahan joulukuun loppuun mennessä.Mitä Missä Milloin 1992, s. 20.