thumb|300px|Keisari Justinianus ja hänen hovinsa Ravennan San Vitalen basilikassa sijaitsevassa mosaiikissa. Warren T. Treadgoldin esittämät mahdolliset henkilöllisyydet vasemmalta oikealle: kuusi sotilasta, Theodoran lapsenlapsi Anastasius, Belisarius, Justinianus, sotapäällikkö Johannes (tai mahdollisesti Narses), Ravennan arkkipiispa Maximianus (korvattiin myöhemmin hänen edeltäjänsä Victorin kuvalla), ja kaksi diakonia. Alkujaan tämä ja toinen Theodoraa esittävä mosaiikki oli luultavasti tehty juhlistamaan Anastasiuksen ja Belisariuksen tyttären Joanninan kihlausta. Mosaiikki on noin vuodelta 544–545, mutta sitä on kunnostettu myöhemmin.
Flavius Belisarius (; noin 500 – maaliskuu 565) oli itäroomalainen sotapäällikkö. Hän oli tärkeässä osassa keisari Justinianus I:n kunnianhimoisessa suunnitelmassa vallata takaisin Länsi-Euroopasta alueet, jotka Rooman valtakunta oli menettänyt sata vuotta aikaisemmin.Hughes, s. xi Uransa aikana Belisarius taisteli persialaisia vastaan, esti Justinianuksen syöksemisen vallasta, valtasi osia Pohjois-Afrikasta ja Italian, ja kukisti Konstantinopolia uhkaavat hunnit.
Belisarius mainitaan ensimmäisen kerran upseerina magister militum Justinianuksen henkivartiokaartissa. Justinianuksen noustua keisariksi Belisarius nimitettiin Mesopotamian sotilaskomentajaksi. Itä-Rooman ja sassanidien Persian välisen sodan aikana Belisarius taisteli persialaisia vastaan Armeniassa ja Mesopotamiassa. Vuonna 529 hänet nimitettiin itäisten joukkojen komentajaksi, ja seuraavana vuonna hän kukisti persialaiset Daran taistelussa. Belisarius kärsi kuitenkin 531 tappion Callinicumin taistelussa, ja hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin. Konstantinopolissa Belisarius kukisti vuonna 532 yhdessä Narseksen ja Munduksen kanssa Nika-kapinan.
Justinianus lähetti vuonna 533 Belisariuksen valtaamaan African provinssia eli nykyisen Tunisian aluetta, jonka vandaalit olivat 400-luvulla vallanneet Roomalta. Sotaretki oli menestyksekäs, ja vandaalit kukistettiin. Vuonna 535 Belisarius lähetettiin Italiaan sotimaan ostrogootteja vastaan. Hän kukisti gootit ja valtasi niemimaan Itä-Roomalle. Sen jälkeen Belisariuksen ja Justinianuksen välit viilenivät. Belisarius johti kuitenkin vielä joukkoja persialaisia vastaan vuosina 541–542 ja gootteja vastaan 540-luvun lopulla.
Belisarius palasi Konstantinopoliin 549, mutta sai 559 kutsun takaisin komentajantehtäviin, sillä hunnit uhkasivat kaupunkia. Vuonna 562 häntä syytettiin maanpetoksesta, ja hän menetti omaisuutensa ja kunnianosoituksensa. Seuraavana vuonna hänet kuitenkin vapautettiin syytöksistä. Belisarius kuoli 565.
Keskiajalla syntyi legenda, jonka mukaan Justinianus olisi sokaissut Belisariuksen, joka joutui viettämään loppuelämänsä kerjäläisenä. Belisariuksen elämä on ollut monien romaanien, näytelmien ja maalausten aiheena. Monet nykyajan historioitsijat kutsuvat häntä yhdeksi "viimeisistä roomalaisista".
Nuoruus Belisarius syntyi Germania- tai Germana-nimisessä kylässä, joka sijaitsi Traakian ja Illyrian rajalla nykyisen Bulgarian länsiosassa. Paikalla on nykyään Sapareva Banjan kylä. Belisarius syntyi vuoden 500 tienoilla, mutta täsmällisempää ajankohtaa ei tiedetä.Martindale, s. 182 Hän syntyi todennäköisesti paikalliseen aristokraattiseen perheeseen ja saattoi olla traakialaista tai kreikkalaista syntyperää. Äidinkielenään hän puhui latinaa.Treadgold (2010), s. 179 Belisarius mainitaan ensimmäisen kerran upseerina magister militum Justinianuksen henkivartiokaartissa.Hughes, s. 20–21
Persian sota
Ensimmäiset taistelut thumb|300px|Rooman ja Persian välinen raja myöhäisantiikin aikana.
Justinianus lähetti vuonna 527 Belisariuksen ja Sittaan johtamaan armeijaa, joka teki kaksi sotaretkeä Persarmeniaan. Ensimmäinen sotaretki onnistui hyvin, joukot ryöstelivät aluetta ja ottivat paljon vankeja. Toinen sotaretki päättyi kuitenkin tappioon, mutta Justinianus oli kuitenkin tyytyväinen Belisariuksen saavutuksiin, sillä hänen tarkoituksenaan arvellaan olleen pelkkä voimannäyttö persialaisia vastaan. Keisari Justinus I kuoli 1. elokuuta 527, jonka jälkeen Justinianus nousi yksinvaltiaaksi. Belisariuksen ja Sittaan sotaretket ajoittuivat sitä edeltävään aikaan. Justinianus nimitti Belisariuksen Mesopotamian duxiksi ja tämä sai lainopilliseksi avustajakseen ja sihteerikseen Prokopioksen.Hughes, s. 42Martindale, s. 183–184
Roomalaiset yrittivät linnoittaa Tanurinin aluetta, joka sijaitsi aavikolla Nisibiksen eteläpuolella, mutta persialaiset toivat armeijansa paikalle ja estivät aikeet. Justinianus käski koota armeijan, johon tuli sotilaita monelta suunnalta, ja mukana olivat Belisarius ja osa hänen joukoistaan. Roomalaiset kärsivät kuitenkin raskaan tappion Tanurinin luona. Belisarius pakeni ratsuväen kanssa Daraan, mutta suurin osa jalkaväestä joutui joko vangiksi tai kaatui. Belisariusta ei kuitenkaan syytetty tappiosta, ja on mahdollista, että syytökset kohdistuivat muihin roomalaisiin komentajiin, jotka hyökkäsivät liian innokkaasti persialaisten asemiin. Prokopios on ilmeisesti sekoittanut Tanurinin taistelun roomalaisten myöhemmin kärsimään tappioon Mindouoksen luona, sillä aikalaishistorioitsijoiden Zakharias Mytileneläisen ja Johannes Malalaksen mukaan taisteluja käytiin itse asiassa kaksi: Tanurinissa ja Minduoksessa. Zakharias antaa myös ensimmäisen kuvauksen Belisariuksen persoonallisuudesta. Hänen mukaansa Belisarius ei ottanut vastaan lahjuksia, oli lempeä siviileille eikä antanut sotilaidensa vahingoittaa heitä.Hughes, s. 44–45
Tämän epäonnistumisen jälkeen Justinianus määräsi Belisariuksen rakennuttamaan linnoituksen Mindouokseen, joka sijaitsi Nisibiksen pohjoispuolella. Persialaiset saapuivat kuitenkin paikalle, ja Melebasonvuorella käytiin taistelu, jonka roomalaiset hävisivät. Tanurinin taistelu käytiin luultavasti joskus vuoden 528 alkupuolella ja Melebasonin taistelu myöhemmin samana vuonna. Seuraavaksi Belisarius mainitaan Lazicaan suuntautuneen sotaretken komentajana. Tieto lienee kuitenkin väärä, sillä esimerkiksi Johannes Malalas mainitsee retken komentajaksi eri henkilön.
Daran taistelu
right|thumb|300px|Daran taistelu.
Epäonnistumisista huolimatta Justinianus luotti Belisariukseen, jota hän piti kyvykkäänä ja uskollisena komentajana.Goldsworthy, s. 438–439 Huhtikuussa 529 Justinianus nimitti Belisariuksen itäisten joukkojen komentajaksi, magister militum per Orientemiksi. Belisariuksesta tuli ylipäällikkö persialaisia vastaan käydyssä sodassa, ja hän sai tehtäväkseen valmistella sotaretkeä Persiaan.
Belisarius eteni Daraan suuren armeijan kanssa ja sai seurakseen magister officiorum Hermogeneen, jonka tuli auttaa Belisariusta joukkojen organisoimisessa. Osapuolet alkoivat nyt neuvotella rauhasta. Sotatoimissa syntyi tauko, jonka Belisarius luultavasti hyödynsi joukkojen kouluttamiseen. Neuvottelut kuitenkin epäonnistuivat, sillä persialaiset halusivat Daran kaupungin, joka oli aiheuttanut närkästystä persialaisten parissa siitä lähtien, kun se oli rakennettu keisari Anastasioksen ajalla. Kesäkuussa 530 persialaiset käynnistivät suurhyökkäyksen, jonka painopiste oli Daran alueella. Perozin johtama persialaisten noin 30 000–40 000 miehen armeija leiriytyi Daran lähellä sijaitsevaan Ammodiukseen.Hughes, s. 45–46 Belisarius ja Hermogenes saivat kuulla persialaisten aikomuksesta vallata Dara ja määräsivät tehtäväksi kaivantoja armeijan suojaksi.Hughes, s. 55 Ensimmäinen taistelupäivä kului joukkojen kahakoidessa ilman suuria ratkaisuja. Seuraavana päivänä Belisarius ja Hermogenes kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa persialaisten komentajan kanssa. Kolmantena päivänä persialaiset saivat vahvistukseksi 10 000 miestä ja päättivät valmistautua taisteluun.Hughes, s. 56 Nähdessään persialaisten etenevän Daraa kohti Belisarius järjesti armeijansa puolustukseen .
Taistelu alkoi iltapäivällä, kun osapuolet alkoivat ampua nuolia toisiaan kohti. Kun ampumatarvikkeet loppuivat, persialaisten ratsuväki hyökkäsi ja murtautui roomalaisten vasemman siiven läpi. Belisarius oli kuitenkin piilottanut heruliratsuväkensä vasemmalla siivellä olevan mäen taakse, ja ne iskivät nyt persialaisten kimppuun takaa päin. Samaan aikaan roomalaisten hunniratsuväki iski toiselta puolelta persialaisten sivustaan. Persialaisten ratsuväki joutui pakokauhun valtaan ja pakeni jalkaväkensä suojiin. Peroz vahvisti nyt vasemman siiven ratsuväkeään ja lähetti sen roomalaisten oikeaa siipeä vastaan. Belisarius ja Hermogenes kuitenkin huomasivat sen ja vahvistivat oikeaa siipeään. Persialaiset hyökkäsivät roomalaisten oikeaa siipeä vastaan, mutta Belisariuksen hunnit tekivät vastahyökkäyksen, joka jakoi persialaiset kahteen osaan. Prokopioksen mukaan surmansa sai 5 000 persialaista, ja loppu armeija pakeni.Goldsworthy, s. 444–445 Belisarius ja Hermogenes ryhtyivät nopeasti estämään miehiään ajamasta persialaisia takaa liian pitkälle, sillä nämä olivat tunnettuja kyvystään toipua paostaan ja iskeä takaa-ajajiensa kimppuun. Belisarius ei halunnut hävitä taistelua, jonka hän oli jo voittanut.Hughes, s. 57–59
Callinicumin taistelu
thumb|300px|left|Callinicumin taistelun ensimmäinen vaihe. Keväällä 531 persialaisten komentaja Azarethes teki arabiliittolaistensa lakhmidien neuvoa noudattaen yllätyshyökkäyksen Eufratin eteläpuolella, kaukana niiltä alueilta, joihin taistelut olivat ennen keskittyneet. Prokopioksen mukaan kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun persialaiset olivat hyökänneet tältä suunnalta. Persialaisten armeijaan kuului 15 000 ratsumiestä, mukaan lukien heidän lakhmidiliittolaisensa Al-Mundhirin 5 000 miestä. Hyökkäys yllätti Belisariuksen, eikä hän aluksi ollut varma, oliko kyseessä vain harhautus vai täysimittainen invaasio. Emmittyään hetken Belisarius jätti varuskuntia Mesopotamian kaupunkeihin ja lähti marssimaan Eufratin yli persialaisia vastaan. Hänellä oli komennossaan jalka- ja ratsuväestä koostuva 25 000 miehen armeija, johon kuului 5 000 ghassanidia komentajanaan Al-Harith (Arethas).Hughes, s. 59–64
Huomattuaan Belisariuksen armeijan persialaiset lähtivät heti vetäytymään omille alueilleen, sillä he eivät halunneet taistella roomalaisten suuremman armeijan kanssa. Roomalaiset seurasivat perässä ja tavoittivat persialaisten armeijan viimein pitkänäperjantaina 18. huhtikuuta Callinicumin kaupungin lähettyvillä. Prokopioksen mukaan Belisarius ei olisi halunnut taistella, sillä hänen mukaansa se olisi ollut pääsiäisenä epäkunnioittavaa Jumalaa kohtaan. Lisäksi miesten olisi täytynyt paastota seuraavana päivänä pääsiäissunnuntaita varten, eivätkä voimat olisi riittäneet raskaaseen taisteluun. Belisarius sanoi myös, että taistelulla ei saavutettaisi mitään, sillä vihollista oltiin jo nyt karkottamassa omalta maalta. Joukot kuitenkin halusivat taistella, ja lopulta Belisarius taipui vaatimuksiin. Belisarius järjesti joukkonsa ja kävi taisteluun. Hän ei kuitenkaan ehtinyt laatia yhtä huolellisesti valmisteltuja asemia kuin Darassa, eikä hän maastonmuotojen takia pystynyt näkemään persialaisten liikkeitä. Pääsiäispäivänä 19. huhtikuuta 531 käyty Callinicumin taistelu päättyi tappioon, mutta joukko jalkaväkeä onnistui pidättelemään persialaisia niin kauan, että loppu armeija ehti paeta Eufratin yli.Martindale, s. 185