Nikomakhoksen etiikka (; ) on Aristoteleen eettinen pääteos, joka keskittyy hyveisiin. Sen kymmenen kirjaa koostuvat muistiinpanoista, jotka on tehty Aristoteleen Lykeionin peripateettisessa koulussa pitämistä luennoista.
Aristoteleen perusajatus on se, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja. Nikomakhoksen etiikka painottaa eettisen käyttäytymisen asiayhteyttä — teko, joka on oikein jossain tilanteessa, saattaa olla väärin jossain toisessa tilanteessa. Aristoteles oli sitä mieltä, että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.
Historia
Nikomakhoksen etiikka on yksi kahdesta Aristoteleen etiikan alan teoksesta, toisen ollessa Eudemoksen etiikka. Aristoteles itse viittaa näistä toiseen, luultavammin Eudemoksen etiikkaan, yksinkertaisesti nimellä Ta ēthika. Nimitykset Eudemoksen etiikka ja Nikomakhoksen etiikka ovat syntyneet vasta myöhemmin. Jälkimmäisen tapauksessa nimi on todennäköisesti peräisin siitä, että Aristoteleen poika Nikomakhos on myöhemmin muokannut teosta.
Kumpikin näistä kahdesta teoksesta käsittelee suurin piirtein samoja asioita, ja osa niiden kirjoista on yhteisiä: Eudemoksen etiikan kirjat IV, V ja VI ovat samat kuin Nikomakhoksen etiikan kirjat V, VI ja VII. Tutkijat ovat olleet erimielisiä näiden kahden teoksen välisestä suhteesta. Yleisen näkemyksen mukaan Nikomakhoksen etiikka olisi myöhempi ja paranneltu versio Eudemoksen etiikasta.
Sisältö
Nikomakhoksen etiikka käsittää kymmenen kirjaa. Ne voidaan jakaa kolmeen osaan: Kirja I käsittelee etiikkaa yleisellä tasolla. Kirjat II-IV käsittelevät ensisijaisesti hyveitä. Kirjat V-X käsittelevät etiikkaa yhteiskunnassa, liittyen muun muassa oikeudenmukaisuuteen ja politiikkaan.
Yleinen etiikka
thumb|200px|Nikomakhoksen etiikan ensimmäinen sivu Immanuel Bekkerin laitoksesta vuodelta 1837.
Kirja I: Tutkielma hyvästä
Ensimmäisessä kirjassa Aristoteles keskittyy hyvään. Hän toteaa kaiken inhimillisen toiminnan tähtäävän johonkin hyvään, ja lopulta kaikkein korkeimpaan hyvään, jonka hän toteaa samaksi kuin onnellisuus.
Päämääräsuuntautunut etiikka
Aristoteleen etiikkaa kutsutaan usein teleologiseksi tai päämääräsuuntautuneeksi etiikaksi. Aristoteleen mukaan jokaisella asialla on tarkoitus tai päämäärä, ja kaikki toiminta tähtää jonkun hyvän saavuttamiseen. Esimerkiksi veitsen tarkoitus on leikkaaminen. Hyvä veitsi on hyvä leikkaamaan, ja siksi veitsien tulisi olla teräviä. Samalla tavalla ihmisillä on tarkoituksensa. Ihmisten tulisi tehdä asioita, jotka auttavat heitä täyttämään tämän päämääränsä: asioita, jotka ovat heille hyväksi.
On olemassa monia toimia, taitoja ja tieteitä. Samoin päämääriä on monia; lääkintätaidon päämäärä on terveys, laivanrakennuksen päämäärä on laiva, sodanjohtotaidon päämäärä on voitto, ja taloudenhoidon päämäärä on rikkaus. Mutta osa näistä toimista on alisteisia jollekin toiselle; esimerkiksi suitsien valmistamisen taito ja muut hevosten varusteisiin liittyvät taidot ovat alisteisia hevosten käsittelytaidolle, ja se ja kaikki muut sotimiseen liittyvät toimet ovat vuorostaan alisteisia sodanjohtotaidolle. Samalla tavalla muut toimet ovat alisteisia toisille taidoille.
Yksilökeskeinen etiikka
Ihmiset, jotka tekevät asioita hyvin ja johdonmukaisesti, ovat hyviä. Mitään tekoa ei pidetä irrallisena tekona, niin kuin usein muissa eettisissä järjestelmissä, vaan kaikki teot ovat suhteessa hyvän ihmisen ideaaliin. Tätä eettistä asennetta kutsutaan hyve-etiikaksi tai yksilökeskeiseksi etiikaksi: ihmisen tekojen tulisi tehdä hänet paremmaksi ja rakentaa hänelle parempaa luonnetta. Aristoteleen mukaan ihmiset esimerkiksi pitävät sinua rohkeana, jos toimit yleensä rohkeasti eri tilanteissa. Nikomakhoksen etiikka on hyve-etiikan merkittävimpiä lähteitä.
Ihmisen olemus ja toiminta
Aristoteles määritteli ihmisenä olemisen tarkoituksen kirjoittaessaan:
Toisin sanoen, ihmisen olemuksellisinta toimintaa oli sielun toiminta, joka osoitti tai vaati järjen käyttöä. Järjen käyttö on se, mikä tekee ihmisistä ihmisiä. Kaikilla ihmisillä on tämä olemus, mutta kaikki eivät toimi sen mukaan, esimerkiksi koska eivät käytä järkeään.
Edelleen, kaikki mitä teemme elämässämme, tuo panoksensa elämän laatuun. Jos elämme hyvin, eli sopivien hyveiden mukaisesti, se mahdollistaa, että voimme saavuttaa sen mitä kreikkalaiset kutsuivat nimellä eudaimonia.
Eudaimonia
Suurin osa asioita on sellaisia, joita halutaan jonkin muun vuoksi: esimerkiksi haluamme ruokaa, koska haluamme pysyä terveinä. Aristoteles katsoi, että täytyy olla olemassa jotain, jota halutaan vain sen itsensä vuoksi. Tämän hän yhdistää onnellisuuteen, hyvinvointiin ja kukoistukseen. Kreikan kielen onnellisuutta tarkoittava sana εὐδαιμονία (eu + daimonia) tarkoittaa kirjaimellisesti ”hyvän suojelushengen omistamista”. Jos ihmiseltä kysytään, ”miksi haluat tuota?”, ja vastauksesta edelleen ”no, miksi haluat sitä?”, monet lopettavat lopulta vastaukseen ”että olisin onnellinen”. Eudaimonia ei näin ole enää keino päästä mihinkään päämäärään, vaan päämäärä itsessään — itse asiassa Aristoteles katsoi, että sitä pidettiin yleisesti elämän lopullisena päämääränä.Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka I.4.
Onnellisuus ei näin ollut väliaikainen mielentila, vaan tila, joka saavutettiin elämän mittaan hyveellisellä toiminnalla, hyveen harjoittamisella. Pelkästään hyveiden mukaan eläminen ei kuitenkaan aina ole riittävää onnellisen elämän varmistamiseksi. Jossain määrin myös hyvä onni vaikuttaa onnellisuuteen tuomalla hyviä asioita, jotka ovat tarpeellisia, mutta eivät itsessään riittäviä, onnelliselle elämälle. Toinen ehto onnelliselle elämälle on terveys, joka on myös haluttu itsensä vuoksi. Aristoteleen mukaan jopa kaikkein hyveellisimmät ihmiset voivat olla onnettomia kohtalon iskujen vuoksi. Seurauksena ihminen ei voi olla täysin varma onnellisuuden saavuttamisesta, ennen kuin elämä päättyy.Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka I.9.
Platonin ideaopin kritiikki
Oman eettisen teoriansa osana Aristoteles kritisoi aikansa merkittävintä eettistä teoriaa, Platonin ideaoppiin kuuluvaa ajatusta korkeimmasta ideasta, ”universaalista hyvästä”. Aristoteles katsoi Platonin erehtyneen pitäessään ideoita ”tuonpuoleisina”. Tämä virhe johtui Aristoteleen mukaan Platonin tekemästä oletuksesta, että koska ihmismieli kykeni ajattelemaan jotain oliota ja sen abstraktia muotoa erillisinä, niiden tulee olla olemassa erillisinä. Aristoteles katsoi, että ihmismieli ajatteli luonnostaan abstraktioita, ja ettei idean erottaminen olioista tarkoittanut sitä, että ideat olisivat olleet olemassa olioista erillisinä.Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka I.6. Aristoteleen mukaan hyvä ei voinut myöskään olla yksi idea, koska se oli yhteinen useille eri kategorioille, eikä hyvää myöskään tutki mikään yksi tiede, vaan se on yhteinen useille tieteille.
Hyve
Aristoteles käsittelee Nikomakhoksen etiikassa perinteisiä kreikkalaisia hyveitä (αρετη, aretē), suurelta osin hyväksyen aikansa käsitykset ja selittäen niitä. On tärkeää huomata, että kaikki nämä hyveet eivät ole samoja mitä pidetään esimerkiksi kristillisinä hyveinä nykyään — Aristoteleen mukaan esimerkiksi ylpeys ja suurisieluisuus ovat hyveitä ennemmin kuin nöyryys. Hyve voitaisiin kääntää myös erinomaisuudeksi, ja Aristoteleelle se liittyi (päinvastoin kuin joillakin varhaisemmilla kreikkalaisilla filosofeilla) asioihin, joissa ihmiset saattoivat olla eteviä, mutta eläimet, kasvit ja elottomat asiat eivät. Esimerkiksi pituus ja voima voivat olla hyviä fyysisiä ominaisuuksia, mutta ne eivät rajoitu vain ihmisiin, ja siksi Aristoteles ei lue niitä hyveisiin.
Aristoteles jakaa hyveet luonteen hyveisiin ja intellektuaalisiin hyveisiin. Kaikki nämä hyveet voidaan saavuttaa ajan kuluessa harjoittamalla niitä. Ihmisestä esimerkiksi tulee rohkea valitsemalla toistuvasti rohkean toiminnan sen sijaan, että toimisi pelkurimaisesti.
Kirja II: Luonteen hyveet
Luonteen hyveet ovat lähellä sitä, mitä kutsuisimme hyveiksi nykyäänkin. Aristoteles luettelee luonteen hyveinä seuraavat: rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus (kohtuullisuus rahan antamisessa ja ottamisessa), suurisieluisuus (oikea suhtautuminen vaurauteen ja valtaan), ylpeys (sen vaatiminen, mikä kuuluu itselle), maltillisuus (kohtuullisuus suhteessa vihaan), miellyttävyys, totuudellisuus ja nokkeluus. Aristoteles käsittelee myös sääliä, vaikkakin sanoo erityisesti, että sääli ei ole hyve.
Kultainen keskitie
Aristoteleen oppi kultaisesta keskitiestä koostuu kolmesta tukipilarista, jotka toimivat yhdessä. Ensinnäkin hyvä ihminen on eräänlaisessa vaa'assa.Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1106a. Tämä vertautuu lääkintätaidon ajatukseen siitä, että terve ihminen on tasapainoisessa tilassa — esimerkiksi niin, ettei ruumiinlämpö ole liian kuuma tai liian kylmä. Vastaavasti etiikassa ihmisen luonteenlaadun ei tule mennä ääripäihin — hänen ei esimerkiksi tule ylireagoida tilanteisiin, vaan säilyttää malttinsa. Kultaiseen keskitiehen kuuluvat siis oikeat tunteet oikeaan aikaan oikeita asioita tai ihmisiä kohtaan, oikean päämäärän vuoksi, ja oikealla tavalla.Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1106b.
Toiseksi kultainen keskitie on suhteessa ihmiseen itseensä. Yleensä joidenkin asioiden keskiväli on muuttumaton; jos 12 on liikaa ja neljä liian vähän, kahdeksan on aina niiden keskiväli. Aristoteleen mukaan kultainen keskitie ei kuitenkaan ole sama jokaiselle ihmiselle, ja jokaisen on löydettävä omansa. Esimerkiksi pienen kasvin kasteleminen sangollisella vettä on liioittelua, mutta isolle puulle se on liian vähän. Tämä johtuu siitä, että erilaiset kasvit tarvitsevat eri määrän vettä, ja jos yksilöllisiä tarpeita ei täytetä, ne kuolevat joko lahoamalla (liikaa vettä) tai kuivumalla (liian vähän vettä).
Kolmanneksi kultaisella keskitiellä jokainen hyve asettuu kahden paheen, liiallisen ja liian vähäisen, väliin. Jos ihmisen luonne on liian lähellä jompaakumpaa pahetta, hän ansaitsee moitteita, mutta jos hänen luonteensa on lähellä keskitietä, hän ansaitsee ylistystä. Näiden kolmeen pilariin tukeutuminen on välttämätöntä hyveellisen ja siten onnellisen elämän tavoittelussa.
Samoin hyvä jousimies löytää keskitien kahden ääripään välillä yrittäessään ampua nuolen kohteeseensa, ja käyttää tarpeeksi voimaa, mutta ei liikaa. Aristoteleen seuraaja pyrkii löytämään keskitien kaikessa toiminnassaan, oli kyseessä sitten nautinto, kunnia, rahan käyttäminen tai tiedon tavoitteleminen, koska ymmärtää, että hyve on keskitie. Sen löytäminen vaatii järjen käyttämistä.
Kirja III: Hyveellinen toiminta
Luvut 1-5: Tahto
Aristoteles jakaa toiminnan kolmeen lajiin: vapaaehtoiseen eli tahdonalaiseen, tahdottomaan ja tahdonvastaiseen toimintaan. Hyveet perustuvat tahdonalaiseen toimintaan.
Aristoteles tekee hiuksenhienon eron tahdonvastaisen ja ei-vapaaehtoisen toiminnan välillä. Jos joku on toiminut tietämättömyydestä ja on jälkeenpäin pahoillaan, hänen katsotaan toimineen tahdonvastaisesti. Jos hän ei ole pahoillaan, hänen katsotaan toimineen ei-vapaaehtoisesti.Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1110b20 (III.1.) Tietämättömyys on tietämättömyyttä tosiasioista ja tilanteesta, ei siitä mikä on sopivaa, mitä ei voi pahoitella.
Aristoteles ei kehitä vapaan tahdon käsitettä loppuun, eikä Sokratesta ja Platonia seuraten mainitse tahallisen väärintekemisen mahdollisuutta, vain että ”emme harkitse päämääriä vaan keinoja”Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1112b11 (III.3.) ja ”[v]alintaahan ei esiinny ilman järkeä ja ajattelua”.Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1112a15 (III.2.)
Luvut 6-12: Rohkeus, kohtuullisuus ja hillittömyys