Myöhäinen välikausi

Myöhäinen välikausi on Andien kronologian kuudes vaihe noin vuosina 1000–1450. Se seuraa keskihorisonttia ja edeltää myöhäistä horisonttia.

Myöhäinen välikausi oli Tiwanakun ja Warin valtakuntien hajoamista seurannut kulttuurisen ja poliittisen hajaannuksen kausi. Keski-Andien alueelle syntyi useita paikallisia kulttuureja ja pieniä päällikkökuntia, joista merkittävimpiä olivat pohjoisrannikon Sicán, etelärannikon Chancay ja Chincha sekä ylänköalueen aimara- ja huanca-päällikkökunnat.

Ilmastonmuutoksella oli merkittävä rooli kauden kehityksessä. Noin vuodesta 1100 alkaen alkoi pitkäkestoinen kuivuus, joka jatkui noin vuoteen 1500. Vuoristossa väestö siirtyi korkeammille alueille ja Andien itärinteille, missä sademäärät olivat suurempia. Rannikolla monet suurista asutuskeskuksista autioituivat. Kauden lopulla syntyi kaksi suurta valtakuntaa: rannikkoaavikon Chimor ja vuoriston Inkavaltakunta. Jälkimmäisen mainittu selviytyi sodista voittajana ja laajeni lopulta hallitsemaan koko Andien aluetta.

Myöhäinen välikausi on Andien arkeologisista aikakausista ensimmäinen, jonka tapahtumia on kuvattu kirjallisissa lähteissä. Espanjalaiset valloittajat keräsivät siirtomaa-ajan alussa alkuperäiskansojen perimätietoa inkavalloituksia edeltäneestä ajasta.

Ajoitus ja määritelmä pienois|pysty|Myöhäisen välikauden suuret kulttuurialueet:

Andien esikolumbiaaninen kronologia jaetaan seitsemään vaiheeseen, joista toiseksi viimeistä kutsutaan myöhäiseksi välikaudeksi. Se alkoi noin vuonna 1000 jaa. Tiwanakun ja Warin valtakunnat hajosivat ja tilalle tuli toisistaan selvästi erottuvia paikallisia kulttuureja, joista merkittävin oli Chimor. Myöhäisen välikauden lopulla Andien pikkuvaltiot ja päällikkökunnat joutuivat inkavaltakunnan alaisuuteen. Kauden katsotaan päättyneen vuonna 1476, jolloin inkat valloittivat Ican laakson.Moseley 2001, s. 245.

Myöhäistä välikautta edeltäneinä vuosisatoina Andien sademäärät olivat normaaleja tai tavallista suurempia. Vuoden 1100 tienoilla alkoi pitkäkestoinen kuivuus, joka jatkui noin vuoteen 1500. Kuivuuskauden ankarimmassa vaiheessa 1300-luvun alussa sademäärät olivat 10–15 prosenttia tavanomaista vähäisempiä. Ilmastonmuutos pakotti ihmiset sopeutumaan pitkäkestoiseen elintarvikepulaan. Monet vuoriston asukkaista siirtyivät korkeammalle, missä sademäärät yhä riittivät ylläpitämään maataloutta. Väestöä siirtyi myös Andien itärinteille, missä ilmasto oli kosteampi. Itärinteiden viljely tosin edellytti vuoriston pengertämistä. Andien vuorijonon ja Tyynenmeren välisen aavikon jokilaaksojen viljelijät kärsivät kuivuudesta pahimmin. Monia myöhäisen välikauden aineellisia kulttuureja yhdistänyt piirre oli pyrkimys valmistaa tuotteita sarjatuotantona suuria määriä laadun kustannuksella.

Varhainen välikausi on Andien arkeologisista aikakausista ensimmäinen, jonka tapahtumia kuvaillaan kirjallisissa lähteissä. Espanjalaiset valloittajat keräsivät siirtomaa-ajan alussa Andien alkuperäiskansojen perimätietoa inkavalloituksia edeltäneestä ajasta.

Paikalliset kulttuurit

Vuoristo Titicacan allasta hallinneen Tiwanakun kukistuttua alueele syntyi useita aimarakuningaskuntia. Ei tiedetä, asuivatko aimarat alueella jo Tiwanakun aikaan vai asettuivatko he Keski-Andien ylätasangolle vasta myöhäisellä välikaudella. Pienet päällikkökunnat kävivät toistuvia sotia. Myöhäisen välikauden lopulla inkat hyödynsivät aimaravaltakuntien hajaannusta ja keskinäisiä riitoja valloittaen ne yksi kerrallaan. Titicacan aluetta pitkään vaivannut kuivuus päättyi inkavalloituksen aikoihin, mikä mahdollisti altaan viljelemisen. Myöhäisellä välikaudella väestöä oli asettunut kukkuloiden huipuille, minne he olivat rakentaneet linnoitettuja kyliä. Inkat pakkosiirsivät niiden asukkaat alavammille maille, missä maatalouden tuottavuus oli parempi, tieverkosto saavutettavampi ja alistetun väestön hallitseminen helpompaa.Moseley 2001, s. 245–247.

Perun ylätasangon keski- ja pohjoisosissa väestöä siirtyi korkealle vuoristoon tai Andien itärinteille. Samantapainen kehitys koettiin myös Chilen pohjoisosissa. Maatalous edellytti laajamittaista pengertämistä. Vaikeat olosuhteet johtivat yhteiskuntaluokkien voimakkaaseen eriytymiseen, mistä todistavat paikallisruhtinaille (kuraka) rakennetut chulpat ja muut hautamonumentit.Moseley 2001, s. 257–258.

Keskisen ylätasangon suurin kansa olivat huancat, jotka perinteisesti olivat elättäneet itsensä karjankasvatuksella. Laajamittainen maatalous ja isosiemenisen maissin viljely alkoi keskisellä ylätasangolla vasta vuoden 1000 tienoilla, minkä jälkeen alueelle syntyi Wari Willkan kaltaisia isoja asutuskeskuksia. Huancat eivät muodostaneet yhtenäistä valtakuntaa ja sotivat usein keskenään. Pohjoisella ylätasangolla inkat kohtasivat vain vähäistä vastarintaa.Moseley 2001, s. 257–258.

Keski- ja etelärannikko Vuonna 1100 alkanut kuivuus oli ankarinta rannikolla, missä jokien valunta laski 20–30 prosenttia. Tilannetta yritettiin helpottaa kaivamalla syviä, pohjaveteen saakka ulottuvia puutarhoja. Niiden rakentaminen oli mahdollista kuitenkin vain paikallisesti. Rannikon suuret keskukset taantuivat, ja tilalle syntyi lukuisia keskenään kilpailleita päällikkökuntia. Merkittävä poikkeus oli Rimacin ja Lurinin laaksoja hallinnut Ichman kulttuuri, jonka alueella sijaitsi oraakkelistaan kuulu Pachacamacin kulttipaikka. Myöhäisen välikauden lopulla Ichma liittoutui inkojen kanssa pohjoista kilpailijaansa Chimoria vastaan.Moseley 2001, s. 258–259.

Keskirannikolla sijaitsi myös Chancayn valtio. Se tunnetaan kauniista kankaistaan ja keramiikastaan, jotka olivat myös tavallisen kansan saatavilla. Ylimystö osoitti asemaansa jalometallein. Chancaysta ja Ichmasta etelään sijaitsi pieni Huarcon päällikkökunta, jonka talous perustui kalastukseen. Laajamittaista maanviljelyä ei ilmeisesti esiintynyt.Moseley 2001, s. 259–260.

Etelämpänä sijaitsi väkirikas ja vauras Chinchan kuningaskunta, jolle inkavaltakunta antoi yksinoikeuden Spondylus-simpukoiden kuorien kauppaan. Chinchan rannikkokauppa ulottui Ecuadoriin saakka. Chincha-valtion alueella oli inkojen kirjanpidon mukaan miespuolista veronmaksajaa: maanviljelijää, kalastajaa ja kauppiasta.Moseley 2001, s. 260.

Perun rannikon eteläisimmissä osissa Ican ja Nascan laaksoissa jatkui alueen perinteinen Wari-vaikutteinen kulttuuri, jolla oli yhteyksiä myös Ayacuchon alueelle sisämaahan. Rannikon valloitettuaan hallitsivat aluetta lähinnä vanhojen keskusten kautta, mutta perustivat myös muutamia uusia keskuksia, joista parhaiten nykypäivään on säilynyt Tambo Colorado.Moseley 2001, s. 260–261.

Suuret valtakunnat

Pohjoisrannikon valtiot

Chimújen valtakunta oli Etelä-Amerikan esihistoriallisista valtakunnista toiseksi suurin. Se hallitsi Perun rannikon pohjois- ja keskiosia, ja sen alueella asui noin kaksi kolmasosaa rannikkotasangon väestöstä. Valtakunnan pääkaupunki oli Chan Chan, josta käsin sitä hallitsi perinnöllinen kuningassuku. Chimor oli rikas valtio, joka hallitsi rannikon Spondylus-kauppaa. Chan Chanissa oli valtakunnan huippuaikoina yli asukasta.Moseley 2001, s. 261–275.

Chimú-kulttuurin perusta syntyi Sicánissa vuosien 700–900 välillä. Dynastian kantasiänä pidettiin Naymlapia, joka perimätiedon mukaan saapui seurueensa kanssa Lambayequen laaksoon balsaveneillä ja perusti rannikon tuntumaan Chot-nimisen hovin. Arkeologinen tutkimus ei ole löytänyt viitteitä mereltä saapuneista valloittajista, mutta Sicánilla ja Chimorilla oli vahvat yhteydet Ecuadoriin. Inkoja edeltäneenä aikana ne hallitsivat Spondylus-kuorten kauppaa. Suuria monumentteja rakennettiin noin 900–1100. Vuoden 1100 tienoilla koettiin poikkeuksellisen rajuja El Niñoon liittyneitä sääilmiöitä, joita seurasi pitkäkestoinen kuivuus. Sicánin vanhat keskukset autioituivat. Uusi pääkaupunki Tucume oli pohjoisrannikon tärkein keskus noin vuoteen 1370, jolloin Chimor valloitti sen. Sicánin tapaan myös chimút kertoivat valtakuntansa perustajan saapuneen mereltä balsaveneellä ja perustaneen Mochen laaksoon kaupungin.

Chan Chan hallitsi koko Mochen laaksoa vuoteen 850 mennessä. Vuoden 1100 ilmastokriisin jälkeen Chimor alkoi laajentua aggressiivisesti, kun valtakunta pyrki turvaamaan riittävän viljelysmaan hallinnan sotilaallisin valloituksin. Myöhäisen välikauden lopulla chimút ja inkat kilpailivat Andien kulttuuripiirin herruudesta. Kumpikin laajeni sotilaallisin valloituksin, mutta vuoristin inkoilla oli käytettävissään aavikon chimúja suurempi väestö ja paremmat taloudelliset resurssit. Inkat valloittivat Chan Chanin noin 1470. Osa väestöstä pakkosiirrettiin syrjäseuduilla, ja Chimor pilkottiin pieniksi Cuscolle uskollisiksi päällikkökunniksi.

Inkat

Perimätieto kuvasi inkavaltakunnan hyvin lyhytikäiseksi. Arkeologisten löytöjen perusteella inkojen kulttuuri alkoi kuitenkin ottaa hahmoaan jo myöhäisen välikauden alussa. Sen edeltäjiä olivat Killken ja Lucren kulttuurit Cuscon altaassa. Altaan kaakkoisosassa sijainnut Lucre sai vaikutteita Warin valtakunnan suurkaupungista Pikillaqtasta. Cuscon päällikkökunta alkoi laajentua vuoden 1200 tienoilla. Se kasvoi vähitellen imperiumiksi, mutta koko valtakuntaa yhdistäneen aineellisen kulttuuriin ja arkkitehtuurin se kykeni luomaan vasta noin 1375–1425. Myöhemmässä perimätiedossa varhaisten inkapäälliköiden saavutuksista annettiin kunnia keisari Pachacútecille (1438–1471), jonka katsottiin keksineen valtiomiestaidon ja luoneen sivilisaation perustan.Moseley 2001, s. 247–257. Inkojen suurvalta-ajan kulttuurista ja poliittista yhtenäisyyttä kutsutaan myöhäiseksi horisontiksi.Darvill 2021, ”late Horizon”.

Lähteet

Viitteet