Valko-Venäjän tasavalta eli Valko-Venäjä (, , lyhyesti Беларусь, Belarus tai Белоруссия, Belorussija) on sisämaavaltio, joka sijaitsee maantieteellisesti keskellä Eurooppaa, mutta kuuluu historiallisesti ja poliittisesti Itä-Eurooppaan.
Valkovenäläiset ovat olleet usein alistettuna jonkin voimakkaamman valtion alaisuudessa. Historiansa alussa itäslaavit asuttivat Kiovan Venäjäksi kutsuttua valtakuntaa ja sen hajottua itäslaavit jakautuivat pikkuhiljaa omiksi kansoikseen. Tämän jälkeen valkovenäläiset ja nykyiset Valko-Venäjään kuuluvat alueet ovat olleet muun muassa osa Liettuan suuriruhtinaskuntaa, Puola-Liettuaa, Venäjän keisarikuntaa ja Neuvostoliittoa. Läntisen ja itäisen Euroopan raja-alueet ovat olleet useiden sotien taistelukenttiä. Myös Neuvostoliiton vainot ja toisen maailmansodan tuhot näkyvät kerrostumina maan kulttuurissa ja asuinpaikoilla. Valko-Venäjän kaakkoisosassa on paikoin maankäyttörajoituksia Neuvosto-Ukrainassa vuonna 1986 tapahtuneen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta seuranneen radioaktiivisen laskeuman johdosta.
Nykyään Valko-Venäjä on autoritaarinen presidenttijohtoinen tasavalta, jossa asuu noin 9,5 miljoonaa ihmistä. Talouselämä on ollut Neuvostoliiton hajottuakin valtiojohtoista; miltei kaikki maa- ja metsäomaisuus sekä merkittävä osa yritystoiminnasta on valtion hallinnassa. Valko-Venäjää on arvosteltu sen ihmisoikeustilanteen takia. Omassa perustuslaissaan Valko-Venäjä kutsuu itseään demokraattiseksi sosiaalivaltioksihttps://www.britannica.com/place/Belarus/Government-and-society.
Valko-Venäjä on tulliunionissa Venäjän ja Kazakstanin kanssa ja kuuluu Euraasian talousunioniin. Maa on valtioliitossa Venäjän kanssa vuodesta 1999. Liitto on melko löyhä, ja Venäjä on esittänyt sen vahvistamista, mitä Valko-Venäjän presidentti on vastustanut.
Nimi Valtion nimen Valko-Venäjä alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Yhden version mukaan nimi juontuu siitä, että keskiajalla ilmansuuntia symboloivat tietyt värit: esimerkiksi valkoinen tarkoitti länttä. 1600-luvulta lähtien Venäjän länsiosaa on kutsuttu Valko-Venäjäksi. Itsenäistyessään 1991 maa halusi eroon venäjänkielisestä Belorussija-nimestä, joka oli vakiintunut Venäjän laajennettua. Valko-Venäjä otti nimekseen vanhemman nimensä Belarus, jossa alku bela tarkoittaa vaaleaa ja loppu -rus kantasanaa, josta myös Venäjän venäjänkielinen nimi on peräisin. 2020-luvulla asiasta on tullut poliittinen kysymys, sillä maa haluaisi, että Venäjästä luovuttaisiin sen nimessä kansainvälisesti. Marraskuussa 2019 Ruotsin ulkoministeri Ann Linde kertoi maan siirtyvän käyttämään nimeä Belarus nimen Vitryssland sijaan. Samoin Norjassa ja Tanskassa on siirrytty käyttämään nimeä Belarus. Myös suomenruotsissa nimi on Belarus. Suomessa nimisuositukset antaa Kotimaisten kielten keskus, joka pitää kynnystä vakiintuneiden nimien muuttamisessa korkeana.
Maantiede
pienoiskuva|Sosnajärvi Vitsebskin pohjoispuolella. Maan tuhannet pikkujärvet ovat tärkeitä valkovenäläisille; järvien kokonaispinta-ala on silti varsin pieni. pienois|vasen|160px|Kattohaikaraa pidetään Valko-Venäjän kansallislintuna. pienois|300px|Valko-Venäjän kartta
Valko-Venäjä on maaperältään tasainen sisämaavaltio Itämeren ja Mustanmeren valuma-alueiden vedenjakaja-alueella. Maa sijaitsee keskellä maantieteellistä Eurooppaa. Rajanaapureita ovat Puola ja Liettua lännessä, Venäjä idässä, Ukraina etelässä ja Latvia pohjoisessa. Maaston keskikorkeus on 100–200 metriä merenpinnasta. Maan korkein kohta, Dzjaržynskin mäen huippu, (Hara Dzjažynskaja) on 345 metriä merenpinnasta.
Maassa on 11 000 pääosin pientä järveä. Merkittävin joki on maan itäosissa etelään virtaava Dnepr; myös Dneprin sivujoet Pripet maan eteläosissa ja Bjarezina ovat merkittäviä purjehduskelpoisia virtoja. Itämereen laskevat Väinäjoki Valko-Venäjän pohjoisosissa ja Niemen maan länsiosissa. Valko-Venäjä on verraten soista. Suurin suoalue on Polesia maan eteläosassa.
Ilmastonsa puolesta Valko-Venäjä kuuluu merellisen ja mantereisen ilmaston vaihettumisalueeseen. Itämeren ja Pohjois-Atlantin vaikutus näkyy esimerkiksi talvilämpötiloissa, jotka ovat selvästi samoilla leveysasteilla sijaitsevia Kanadan tai Siperian eteläosia lauhempia. Atlantilta saapuvat matalapaineet ovat tyypillisiä, joskin myös esimerkiksi Mustanmeren suunnalta nousevien lämpimämpien ilmamassojen vaikutus näkyy. Tammikuun keskilämpötila on −6 °C ja heinäkuun noin 18 °C. Keskimääräinen sademäärä on 550–700 millimetriä.
Valko-Venäjän pinta-alasta 27 % on viljelysmaata. Metsät peittävät 38 %, niityt ja laidunmaat kattavat 16 % ja suot noin 4 % kokonaispinta-alasta. Valko-Venäjällä on 94 020 km² metsää sekä 1 950 km² istutuksia (2000).
Valko-Venäjän perustuslain 13. artiklan mukaan sen maatalousmaa, metsät ja maaperän mineraalivarat sekä vesivarat ovat valtion omaisuutta. Maatalousmaa ja metsävarat ovat siis kansallista omaisuutta, joskin esimerkiksi yritykset voivat vuokrata maata käyttöönsä pitkäaikaisin sopimuksin. Asunto- ja mökkitontit ovat usein yksityisomistuksessa. Turvetta on soissa runsaasti, ja sitä käytetään myös kotitalouksien polttoaineena erityisesti maaseudulla. Paikallinen energiantuotanto (puu, turve, pienimuotoinen öljyntuotanto) kattaa vain 5 % maan energiatarpeista. Maaperässä on laajoja kaliumsuola-, kalkkikivi- ja fosfaattiesiintymiä, joita hyödynnetään muun muassa lannoitetuotannossa.
Tšernobylin ydinvoimalan 4-reaktorin onnettomuus Neuvosto-Ukrainassa vuonna 1986 aiheutti ydinlaskeumaa Valko-Venäjän alueella. Valko-Venäjän pinta-alasta 21 % eli 43 000 km² luokiteltiin Tšernobylin onnettomuuden seurauksena radioaktiivisesti saastuneeksi. Kymmeniä tuhansia ihmisiä evakuoitiin, osa siirrettiin pysyvämmin pois kotiseuduiltaan. Pahimmin saastuneille alueille Ukrainan vastaisen kaakkoisrajan ja Mazyrin välille perustettiin suuri Polesian säteily-ekologinen suojelualue. Radioaktiivisuuden heikennyttyä rajoitusalueiden laajuutta on vähitellen pienennetty ja haittakorvauksia saavien määrää vähennetty.
Euroopan ympäristövirasto EEA:n vuoden 2007 yhteenvedon mukaan ilmanlaatu, erityisesti ihmisen toiminnasta syntyneet pienhiukkaset, ovat Valko-Venäjällä merkittävä kansanterveyteen vaikuttava tekijä. Pienhiukkasten (koko alle 2,5 mikrometriä) arvioitiin vuonna 2000 vaikuttaneen Valko-Venäjällä keskimäärin 6–9 kuukautta elinikää lyhentävästi. Valko-Venäjän ilmanlaatu arvioitiin tällä kriteerillä vähintään yhtä hyväksi kuin esimerkiksi Alankomaissa, Saksassa, Puolassa, tai Ukrainassa, joissa antropogeenisten pienhiukkasten arvioitiin lyhentävän elinikää keskimäärin 6–36 kuukautta.
Valko-Venäjän viidestä luonnon- tai kansallispuistosta Puolan puolelle ulottuva Bialowiezan metsä on otettu Unescon maailmanperintöluetteloon. Valko-Venäjän puoleinen osa sijaitsee Brestin kaupungin pohjoispuolella.
Historia
Esihistoria Ensimmäisten asukkaiden uskotaan saapuneen Valko-Venäjän alueen eteläosiin viime jääkauden mannerjään vetäytyessä joskus 35 000–100 000 vuotta sitten keskipaleoliittisella kaudella. Myöhäispaleoliittisia kivikauden asutuksia perustettiin nykyisen Valko-Venäjän eteläosiin Homelin alueelle 23 000–27 000 vuotta ennen nykypäivää. Homelin alueelta on löydetty jälkiä arkeologisissa kaivauksissa muun muassa Kalinkavitšyn ja Tšatšerskin piireistä.
Slaavit saapuivat Valko-Venäjälle ajanlaskun jälkeisinä vuosisatoina. Valkovenäläisten etninen perusta pohjautuu erityisesti kolmeen itäslaavilaiseen heimoon: dregovitšeihin, krivitšeihin ja radimitšeihin. Näiden ohella balttilaiset jatvingit mainitaan usein.
Polatskin ruhtinaskunta
pienoiskuva|Ukrainalainen näkemys Kiovan Rusin aluejaosta eri ruhtinaskuntiin vuosina 1054–1132. Yksi ruhtinaskunnista oli Polatsk.
Asutusta syntyi usein jokien varsille, ja joidenkin arvioiden mukaan Polatsk perustettiin jo 400-luvulla Väinäjoen keskijuoksulle. 800–1100-luvuilla Polatskin ruhtinaskunta nousi voimakkaimmaksi vallaksi pohjoisessa. Se mainitaan historiallisissa dokumenteissa 862. Polatsk oli vahva ruhtinaskunta ja oli liki kaksi vuosisataa paljolti riippumaton sekä Kiovan Rusistä että Novgorodista. Polatskin ruhtinaskunta hallitsi tärkeää jokireittiä Itämerelle ja osaa Dneprin yläjuoksusta. Näin ruhtinaskunta sääteli kauppaa Pohjois-Euroopan ja Bysantin välillä. Osaksi tästä syystä Vladimir Suuri hyökkäsi Polatskiin vuonna 980. Ajoittain ruhtinaskunta piti läheisiä Rutenian keskuksia vasalleinaan ja hallitsi balttienkin maita lännessä. Polatskissa oli myös vahva piispanistuin. Vuonna 1068–1069 Polatskin ruhtinas hallitsi muutaman kuukauden koko Kiovan Rusia. Polatsk alistettiin 1129 Kiovan Rusin alamaiseksi ja 1240 edelleen Liettuan yhteyteen.
Vähäisempiä voimia olivat Turaun ja Vitsebskin ruhtinaskunnat. Mongolit valloittivat suuren osan Kiovan Rusia 1230–1240-luvuilla, mutta Polatskin, Vitsebskin ja Mahiljoun ruhtinaskuntien valloitus ei onnistunut. Mongolivalta piti monia Rusin maita otteessaan seuraavat pari vuosisataa, jolloin sen vallalta säästyneiden ruhtinaskuntien huomio kohdistui länteen moneksi vuosisadaksi.
Liettuan suurruhtinaskunnan, Puola-Liettuan ja Venäjän keisarikunnan osana thumb|300px|Magnus Ducatus Lithuania, Tobias Lotter, 1780 Valko-Venäjä joutui liettualaisten ja Liettuan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen 1200–1400-luvuilla. Suuriruhtinaskunnan ensimmäinen johtaja Mindaugas kääntyi taitavasti ensin ortodoksiseen uskoon, ja sitten 1250-luvulla länsiliittoutumisen johdosta katolisuuteen. Mindaugasin valtakunnan hallintokeskuksena toimi Navahrudak. Suuriruhtinas Gediminasin aikana vuonna 1323 pääkaupunki siirrettiin Vilnaan. Vuonna 1569 Liettuan suuriruhtinaskunnasta tuli osa Puola-Liettuaa Puolan valittujen kuninkaiden alaisuudessa. Puolan ja Ruotsin kuningas Sigismund III Vaasan valtakauden alussa (1592–1597) imperiumi kattoi Ruotsin (mukaan lukien Suomen), Baltian, Puolan, Valko-Venäjän, suuren osan Ukrainaa ja Moldovan.
Venäjän tsaaritar Katariina II:n aikana Puolan jaoissa 1772, 1793 ja 1795 Valko-Venäjä siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Aluehallintoa varten keisarikunta perusti valkovenäläisille alueille Grodnon, Minskin, Mogiljovin, Vilnan ja Vitsebskin kuvernementit. Vuosina 1809–1917 maata hallitsivat samat tsaarit kuin Suomen suuriruhtinaskuntaakin.
Valko-Venäjä oli sotatantereena ensimmäisessä maailmansodassa, jonka itärintaman taistelut pyyhkivät Valko-Venäjän yli. Venäjän vallankumouksen jälkeen ja Saksan miehityksen aikana 1917 perustettiin lyhytaikainen Valko-Venäjän kansallinen tasavalta.
Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta Vuonna 1919 perustettiin Neuvostoliiton perustajajäseniin kuulunut Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta. Neuvostoliiton suunnitelmatalous tuotiin Valko-Venäjälle vuosien 1928–1937 aikana. Teollistuminen ja varsinkin maatalouden kollektivisointi synnytti väkivaltaisuuksia, joissa tuhansia talonpoikia kuoli ja 600 000–700 000 vainottua maaseudun asukasta joutui muuttamaan pois kotiseudultaan. Toteutettu talouspolitiikka johti nälänhätään. Samalle venäläistämisen ja suunnitelmatalouden jaksolle, erityisesti vuosiin 1930, 1933 ja 1937–1938, ajoittuivat Stalinin vainot ja laajamittainen kansanmurha. Stalinin vainoissa tapettiin satoja tuhansia ihmisiä ja katkaistiin erityisesti kansallisen älymystön kehitys kymmeniksi vuosiksi. Osa näistä julmuuksista – esimerkiksi Minskin läheisen Kurapatyn alueen teloitukset (1937–1941) – nousivat laajempaan tietoisuuteen vasta 1980-luvulla.
Noin puolet Valko-Venäjän nykyisestä alueesta oli joutunut Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan seurauksena Puolalle vuonna 1921. Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolan toisen maailmansodan alkuvaiheessa vuonna 1939 salaisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti, läntisen Valko-Venäjän alueet (kartan keltaoranssi alue) liitettiin Valko-Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan (vaaleanvioletti alue). Vuonna 1940 Valko-Venäjän väkiluku oli väestönlaskennan mukaan runsas 9,0 miljoonaa.