Saksankielinen kirjallisuus käsittää kaiken saksan kielellä julkaistun kirjallisuuden. Tässä aihe on rajattu koskemaan vain alkukielisenä saksaksi julkaistuja kaunokirjallisia teoksia. Koska saksaa puhutaan usean valtion alueella, voidaan saksankielinen kirjallisuus edelleen jakaa kansallisiin kirjallisuusperinteisiin, merkittävimpinä Saksan kirjallisuus, Itävallan kirjallisuus ja Sveitsin kirjallisuus. Historiallisista syistä saksankielistä kirjallisuutta nimitetään usein myös Saksan kirjallisuudeksi.
Varhaiskeskiaika Saksan alueen kansanrunous kehittyi varhaiskeskiajalla pääasiassa suullisena perinteenä, sillä kirjoitustaito ja kirjallisuuden kieli, latina, olivat kirkon ja luostarien hallussa, eikä kirkko pitänyt maallista kirjallisuutta tärkeänä. Ensimmäisiä säilyneitä saksankielisiä tekstejä on Kaarle Suuren valtakaudella noin vuonna 800 tallennettu sankaritarina HildebrandsliedHildebrandslied saksankielisessä Wikisourcessa., suomeksi Hildebrandin laulu. Seuraava kuningas Ludvig Hurskas käski uskonnollisista syistä tuhoamaan muut 700-luvulla muistiin kirjoitetut sankarirunot. Tältä ajalta säilyneitä uskonnollisia runoja ovat Wessobrunner Gebet, Muspilli ja muinaissaksilainen Heliand, jotka on kirjoitettu alkusointuisilla säkeillä.
Sydänkeskiaika Karolingien hallitsijoiden jälkeen Saksan alueella tuli valtaan saksilaisia kuninkaita ja he voimistivat latinan käyttöä niin paljon, että saksankielinen kirjallisuus hävisi 150 vuodeksi. Noin 1100-luvun puolivälissä tapahtui kirjallisuudessa merkittävä muutos, kun Clunyn liikkeenä tunnettu kirkollinen uudistusliike otti uudelleen käyttöön kansankieliset uskonnolliset tekstit. Samalla myös ranskan kielen vaikutus kasvoi. Vähitellen syntyi myös ensimmäinen saksankielisen kirjallisuuden kukoistuskausi. Heinrich von Veldeke kirjoitti eepoksen Eneit (noin vuonna 1185), joka vakiinnutti eeppisen runomitan ja loppusoinnun. Tällä aikakaudella syntyi ristiretkien heijastumana ympäri Eurooppaa sankareita, rakkautta ja kuolemaa käsitteleviä eeppisiä runoelmia, joiden huomattavimmat työt saksankielisillä alueella olivat Erec (noin vuonna 1185), Iwein (noin vuonna 1200), Tristan ja Isolde (noin vuonna 1210), Nibelungein laulu (noin vuonna 1200) ja Wolfram von Eschenbachin teos Parzival (noin vuonna 1200). Minnerunous oli laji, jota esitettiin laulamalla yksiäänisesti harpun tai viulun säestyksellä. Lauluja sävellettiin 1400-luvun alussa myös moniäänisiksi, mutta ne olivat harvinaisia. Minnelaulua esiintyi 1100-luvun loppupuolelta 1400-luvulle asti, mutta suosituinta se oli 1200-luvun alkuvuosikymmeninä. Se oli trubaduurirunouden saksalainen vastine, jonka vaiheet liittyvät 1300-luvulta alkaen myös mestarilauluun.
Myöhäiskeskiaika pienoiskuva|upright|Hans Sachs Sankarirunouden lyhyen kukoistuskauden jälkeen ritarit menettivät kultturisen johtoasemansa. Porvaristo ei heti kyennyt ottamaan johtoasemaa, vaan ajan teokset olivat ritarirunouden jäljittelyä tai sen liioittelua. Mestarilaulu jatkoi minnelaulun muotoperinteitä porvariston ja käsityöläisten keskuudessa. Mestarilaululle olivat ominaisia tiukat muotosäännöt, jotka oli koottu kirjaksi, jota kutsuttiin tabulatuuriksi (tabulatur). Laulujen aihepiiri oli vaihteleva, mutta niiden sävy oli yleensä didaktinen, erityisesti jos sisältökin oli uskonnollinen. Esitystapa sekä yksin- että kuorolauluna oli yksiääninen. Mestarilauluja esitettiin erityisesti eteläisen Saksan ja Reininmaan kaupunkien porvarikilloissa. Järjestettiin myös keskinäisiä laulukilpailuja. Mestarilaulajista kuuluisin on kaikkiaan 4 275 mestarilaulua kirjoittanut nürnbergiläinen Hans Sachs (1494–1576), mutta maineikas on myös Hans Folz (noin 1450–1510). Kirjallisuudentutkimus – Mestarilaulu. Tieteen termipankki. Viitattu 11.8.2020.
Opettavais-siveellinen runous tuli esille uutena kirjallisuuden lajina ja se huipentui Hugo von Trimbergin noin vuonna 1300 valmistuneeseen syntiluetteloon Der Renner.Toinen uusi laji oli hengellinen draama: alkun perin kirkoissa esitettyjä kuvaelmia alettiin esittää toreilla ja ne saivat uusia aiheita ja piirteitä (joulu- ja pääsiäisnäytelmät, legendat, profeettojen näytelmät).
Vuodet 1350–1600 Saksalainen kirjallisuus pyrki vuosina 1350–1600 viihdyttämään ja opettamaan lukijoitaan. Tavoitteeseen pyrittiin monilla eri kirjallisuuden muodoilla, mutta tasoltaan ne eivät nousseet kiitettävällä tasolle, eikä huomattavia teoksia syntynyt kuin muutama. Ensimmäisiä saksalaisen proosan tuotteita oli böömiläisen Johannes von Teplin teos Der Ackermann aus Böhmen (noin vuodelta 1400). Siinä leskeksi jäänyt päähenkilö käy vuoropuhelua kuoleman kanssa. Monenlaisia ihmisten paheita tarkasteleva Sebastian Brantin teos Das Narrenschiff (1494) teki suuren vaikutuksen lukijoihin ja sen suosio pysyi suurena jopa vuosisatojen ajan. Tähän aikaan alkoivat myös kansanomaiset pilanäytelmät ja muu pilakirjallisuus nousta suosituiksi. Niistä tunnetuin on sveitsiläisen Heinrich Wittenweilerin satiirieepos Der Ring (noin vuodelta 1400). Viihteeksi tarkoitettuja olivat 1500-luvun niin sanotut kansankirjat, jotka olivat laajempien teosten proosaversioita, pilakertomuksia, historiallisten henkilöiden kuvauksia (Till Eulenspiegel, Faust) tai hölmöläistarinoita.
Johannes Gutenbergin kehittämä painokone alkoi tuottaa saksankielistä kirjallisuutta vuonna 1450 ja kirjojen hinta halpeni. Kirjallisuuden harrastusta lisäsi myös humanismin aate, mutta se painotti latinankielisyyttä ja muita klassisia kieliä. Uskonpuhdistuksen aatteeseen kuului lukutaidon edistäminen ja kirkollisten tekstien kääntäminen kansankielelle. Niinpä Martti Luther alkoi vuonna 1522 työn Raamatun saksantamiseksi, ja käännös vaikutti merkittävästi saksan kirjakielen kehitykseen. Vanha testamentti ilmestyi saksaksi jo samana vuonna vuonna 1522 ja Uusi testamentti vuonna 1534. Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti myös Sveitsissä. Liike lisäsi virsien käyttöä ja luterilaiset virret olivat aikansa parasta lyriikkaa. Humanisti Erasmus Rotterdamilainen toisaalta pelkäsi, että uskonpuhdistus saattaisi osoittautua vihamieliseksi taiteille ja kulttuurille. Tämä toteutui 1600-luvulla ainakin osittain, kun pietismi julisti pyrkimystä yksinkertaiseen elämäntapaan ja vastusti muodikasta pukeutumista, tanssia ja teatteria.
Merkittäviä 1500-luvun saksankielisiä kirjailijoita olivat näytelmäkirjailija Jörg Wickram (noin 1505–1562) ja satiirikko Johann Fischart (1546–1590).
Barokki Barokin ajan saksalaisen kirjallisuuden periaatteet kirjasi runoilija Martin Opitz teoksessa Buch von der Deutschen Poeterey (1624). Se korosti, että kirjailijan oli otettava mallia antiikin ja oman aikansa länsieurooppalaisista esikuvista, noudatettava kielen puhtautta ja runomittoja. Opitz vakiinnutti sonetin, oodin ja epigrammin Saksan kirjallisuuteen. Barokki oli teemallisesti ja rakenteellisesti monipuolista ja ulottui kansantarinoista lyriikkaan. Kirjallisuus-, runous- ja kieliyhdistyksiä perustettiin runsaasti. Opitzin lisäksi ajan keskeisimpiä kirjailijoita olivat Jakob Böhme, Hofmann von Hofmannswaldau ja Daniel Caspar von Lohenstein. Barokin aikana kehittyi myös saksankielinen draama, vaikka teatterikulttuurista merkittävä osa olikin jesuiittojen ylläpitämää latinankielistä näytelmää. Näytelmäkirjailijoista tärkein oli Andreas Gryphius. Romaanikirjallisuus nousi 1600-luvun lopussa ensimmäiseen kukoistuskauteensa. Ala jakautui paimenromaaneihin, sankariromaaneihin ja veijariromaaneihin. Paimenromaanit olivat pakoa kuviteltuun maalaisidylliin. Sankariromaaneista keskeisin oli 24-osainen ja 25 000-sivuinen Amadis. Tällaiset ritari- eli hoviromaanit olivat epärealistisia tarinoita mutkikkaista hovien tapahtumista. Yhteiskunnan toista laitaa kuvasivat veijariromaanit.
Valistus (noin 1720–1785) Valistusaate oli Euroopassa vuosina 1660-1770 vallinnut suuntaus, joka korosti rationalismia, tietoa ja halusi vapauttaa ihmiset ennakkoluuloistaan. Valistuksen ihanteita olivat selkeys, harmonia, sopusuhtaisuus ja tasapaino. Saksalaisen valistusfilosofian huomattavimmat nimet olivat filosofi Immanuel Kant, matemaatikko Gottfried Leibniz, Preussin kuningas Fredrik Suuri ja runoilija Gotthold Ephraim Lessing. Valistusajan kirjallisuus. Tieteen termipankki. Viitattu 12.8.2020. Kirjailija Johann Christoph Gottsched (1700–1766) pyrki siihen, että lyriikkakin olisi valistavaa ja opettavaista. Hänen runoutensa on sittemmin painunut unohduksiin, mutta hänen työnsä näytelmäkirjallisuuden hyväksi tuotti pysyvää tulosta.
Valistusajan luetuin kirjailija oli Christian Fürchtegott Gellert (1715–1769), jonka hengellisiä runoja sävellettiin virsiksi. Hänen suosituin kirjansa Fabeln und Erzählungen oli kansanomainen tarinakokoelma, joka käännettiin lähes kaikille kulttuurikielille. Merkittävimpiä lyyrikoita olivat Johann Christian Günther (1695–1723) ja Barthold Heinrich Brockes (1680–1747). Aikakauden huomattavimpia teoksia lienevät Friedrich Gottlieb Klopstockin (1724–1803) laaja uskonnollinen eepos Der Messias, Christoph Martin Wielandin (1733–1813) romaani Geschichte des Agathon (1766/67) sekä Gotthold Ephraim Lessingin (1729–1781) taidehistoriallinen teos Laokoon 1766 ja näytelmä Nathan Viisas. Klopstockin runokokoelmaa Oden (1771) pidetään käänteentekevänä, sillä se on ensimmäinen runoteos, jota nykylukijakin ymmärtää, kun taas sitä aikaisemmat kuuluvat historialliseen, vaikeasti avautuvaan kerrostumaan.
Sturm und Drang (noin 1767–1785) Saksan 1700-luvun kirjallisuuden kaksi voimahahmoa Johann Wolfgang von Goethe ja Friedrich Schiller synnyttivät kirjallisuuteen Sturm und Drang -nimisen virtauksen (). Se oli ajanjakso, jolloin kirjallisuudessa korostuivat yksilön kokemukset ja tunteet. Aikakauden tunnetuin teos on Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, mutta myös Schillerin näytelmä Räuber (Rosvot, 1781) on huomattava kiihkeän kauden tuotos. Kauden voi tulkita myös tekijöidensä nuoruuden kiihkoksi. Kauden kulttuurifilosofian muotoili filosofi Johann Gottfried von Herder.
Goethen ja Schillerin toiminta kattoi kaikkiaan vuodet 1765–1830, jolloin saksankielinen kaunokirjallisuus eli suurinta kukoistuskauttaan. Sitä on nimitetty myös Goethe-ajaksi, ja se koostui kolmesta jaksosta: Sturm und Drang (noin vuosina 1767–1785), Weimarin klassinen aika vuosina 1786–1805 ja romantiikan jakso noin vuosina 1795–1830.
Weimarin klassismi (noin 1786–1805) pienoiskuva|vasen|Goethe Italiassa, Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin maalaus. Weimarin klassisen ajan alkaminen yhdistetään usein Goethen vuonna 1786 tekemään Italian-matkaan ja sen päättyminen Friedrich Schillerin kuolemaan Weimarissa vuonna 1805. Yhteistyö Schillerin ja Goethen välillä oli erittäin hedelmällistä. Kumpikin heistä otti paljon ajatuksia ja vaikutteita myös klassisesta antiikista. Goethen ajan henkistä perintöä ovat valistusaate, pietismi sekä Sturm und Drang -kauden irrationaaliset ainekset. Esikuvia ajan kirjailijoille olivat William Shakespeare, Ossianin laulut, Thomas Percyn Reliques of Ancient English Poetry (1765) ja Jean-Jacques Rousseau.
Aikakauden keskeisimpiä teoksia ovat Goethen teokset kuten Ifigeneia Tauriissa ja Wilhelm Meisterin oppivuodet. Schiller taas kirjoitti lyriikkaa, balladeja (kuten Die Bürgschaft), lukuisia näytelmiä sekä teoreettista kirjallisuudentutkimusta.
Muita tämän ajan kirjailijoita olivat Karl Philipp Moritz (1757–1793), Christoph Martin Wieland (1733–1813), Jean Paul (1763–1825) ja Johann Gottfried von Herder (1744–1803). Heistä Paul oli korkealle arvostettu, toisinaan jopa Goethen yläpuolelle. Hänen laajoissa proosateksteissään yhdistyivät vakavuus ja leikillisyys, tunteet ja kuvittelut. Hän oli varhainen romantikko. Moritzin omaelämäkerrallista romaania Anton Reiser pidetään ensimmäisenä saksankielisenä psykologisena romaanina.
Romantiikka (noin 1795–1835)