Turun romantiikka on käsite, jota on vuodesta 1915 käytetty tutkimuksessa Turun akatemian piirissä 1810-luvulla toimineesta opiskelijoiden ja nuorten akateemikkojen kirjallis-aatteellisesta verkostosta. Verkoston juuret olivat Henrik Gabriel Porthanin ranskalaisvaikutteisessa mutta osin esiromanttisessa piirissä 1770- ja 1780-luvuilla sekä saksalaisessa idealistisessa filosofiassa ja ruotsalaisessa "fosforismissa" Uppsalassa ja Tukholmassa.
Toiminta ilmeni kirjallisena seurana ja Aura-kalenterina, Mnemosyne- ja Åbo Morgonblad -aikakauslehtinä, Kantin ja Schellingin filosofiaa koskevana väittelynä, suomalaisen kansanrunouden keruuna sekä akateemisena aktivismina. Verkosto on jälkikäteen usein nähty varhaisena fennomanian edeltäjänä, tulkinta joka yleistyi erityisesti 1900-luvun alussa.
Käsite thumb|Kirjallisuushistorioitsija Werner Söderhjelm loi käsitteen "Turun romantiikka" 1915. Nimitys "Turun romantiikka" ei ole aikalaiskäsite. Sen loi 1915 kirjallisuushistorioitsija Werner Söderhjelm teoksessaan Åboromantiken och dess samband med utländska idéströmningar (”Turun romantiikka ja sen yhteyksiä ulkomaisiin aatevirtauksiin”), joka perustui aiempaan luentosarjaan. Käsitteellä tarkoitetaan aate- ja kirjallisuusvirtausta, osin poliittisesti värittynyttä, joka syntyi Turun akatemian opiskelijoiden keskuudessa 1810-luvun alkupuoliskolla ja jatkui 1820-luvun alkuun.
Söderhjelm johti teoksessaan Turun romantiikan juuret Henrik Gabriel Porthanin tuotantoon, Johann Gottfried von Herderiin ja jopa Ruotsin suurvalta-ajan historiankirjoitukseen. Lähempänä ajassa olevina vaikutteina hän mainitsi 1700-luvun jälkipuoliskolla kukoistaneen kiinnostuksen kansanrunouteen sekä ruotsalaiset kirjalliset virtaukset fosforismin ja göötismin 1810-luvulla.
Toisen lähteen mukaan Söderhjelm käytti nimitystä "Åboromantik" myös 1770- ja 1780-luvun "voltairelaisten" piiristä — Porthan, Johan Henric Kellgren, Carl Fredric Clewberg ja piispa Jacob Tengström — jotka yhdistivät ranskalaisvaikutteisen valistuksen varhaiseen kiinnostukseen suomalaista kansanrunoutta kohtaan Turun akatemiassa.
Osa myöhemmistä historiantutkijoista on kritisoinut nimitystä väittäen sen antavan liian suurisuuntaisen kuvan saksalaisen romantiikan vaikutuksesta Suomen akateemisiin piireihin 1800-luvun alussa. Kriitikoiden mukaan uushumanismi ja klassismi olivat paljon vaikutusvaltaisempia aatevirtauksia tuon ajan suomalaisen älymystön piirissä.Jukka Sarjala: ”Mitä kuuluu Turun romantiikalle? Tutkimushistoriaa ja näköaloja”, Historiallinen aikakauskirja 1/2018, s. 71.
Tausta thumb|Turku toimi Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina 1809–1812. Suomen sodan 1808–1809 jälkeen Turun akatemia siirtyi Venäjän keisarikuntan alaisuuteen. Vuonna 1811 keisari Aleksanteri I myönsi kansleri ja valtiosihteeri Mihail Speranskin esityksestä akatemialle mittavan voimavarojen lisäyksen: kuusi uutta professuuria, yhdeksän apulaisuutta, useita kielilehtoraatteja sekä varoja uudelle akatemiatalolle. Päätöksen taustalla oli toisaalta kasvava tarve kouluttaa virkamiehiä Suomen suurruhtinaskuntaan, toisaalta keisarin pyrkimys esiintyä sovinnollisena hallitsijana ja voittaa akateemisen maailman uskollisuus uudelle esivallalle.
Opiskelijoiden kiinnostus uusia aatteita kohtaan liittyi vastaavaan vanhan ja uuden väliseen murrokseen Uppsalan ja Tukholman kirjallisissa piireissä, joissa ranskalais-klassisen runouden kannattajat asettuivat nuorempaa, saksalaisesta idealismista ja nerokultista vaikutteita ammentanutta "fosforistien" sukupolvea vastaan. Fosforistiset aatteet kehittyivät aluksi Uppsalan Aurora-liitossa(sv) ja kirjallisessa kuukausijulkaisussa Phosphoros (1810–1813), kun taas göötiläisyys juonsi Tukholmassa 1811 perustetusta kirjallisesta Göötiläisestä liitosta (ruotsi: Götiska förbundet), joka romantisoi muinaisten viikinkien ja germaanien elämää ja julkaisi aikakauslehteä Iduna (1811–1824) Erik Gustaf Geijerin johdolla. Näiden kahden ryhmän välillä ei kuitenkaan ollut syvää kuilua.
Verkosto thumb|Adolf Ivar Arwidsson oli verkoston johtava organisaattori. Suurin osa Turun romantiikan ydinjoukosta oli käynyt Porvoon lukion ja aloittanut yliopisto-opintonsa Turussa vuosina 1807–1815: Adolf Ivar Arwidsson, Alexander Blomqvist, Carl Axel Gottlund, Immanuel Ilmoni, Carl Gustaf Ottelin, Abraham Poppius, Anders Johan Sjögren sekä hieman vanhempi Reinhold von Becker. Tämän ytimen ympärillä olivat opiskelijoista myös Eric Gustaf Ehrström, Axel Gabriel Sjöström, Johan Josef Pippingsköld, Germund Fredrik Aminoff ja Engelbrekt Rancken, kun taas hieman vanhemmat Fredrik Bergbom, Johan Gabriel Linsén ja Johan Jacob Tengström toimivat tukevina mentoreina. Verkosto oli järjestäytynyt aktiivisen organisaattorin (Arwidsson) ja vanhempien avustajien (Bergbom, Linsén) ympärille, ja siihen kuului ajan mittaan myös selviä vastustajia: professorit Johan Fredrik Wallenius ja Anders Johan Lagus sekä varakansleri Johan Fredrik Aminoff.
Verkoston ensimmäinen yhteinen foorumi oli kirjallinen seura, jonka Linsén perusti heinäkuussa 1815 ja joka kokoontui ensimmäisen kerran 19. marraskuuta samana vuonna. Seuralle ei koskaan vahvistettu kiinteää nimeä; jälkikäteen sitä on kutsuttu Selma- tai Aura-seuraksi, jälkimmäinen Frans Michael Franzénin runosarjan Aura (1810) mukaan, jonka muistoksi seura perustettiin. Sääntöjä ei laadittu — Arwidssonin omien muistiinpanojen mukaan siksi, ettei toiminta jähmettyisi muodollisuuksiin.
Aatteet ja filosofinen keskustelu Jo iäkäs Henrik Gabriel Porthan oli väitöskirjasarjassaan De crimine atheismi (1801–1803) ottanut kantaa saksalaiseen kiistakysymykseen Johann Gottlieb Fichten ateismista, mutta vasta 1810-luvulla saksalainen idealismi löi läpi Turun opiskelijoiden keskuudessa. Dosentti Edman ja apulainen Fredrik Bergbom kuuluivat niihin, jotka välittivät Schellingin filosofiaa akatemiassa. Kiinnostus johti avoimeen konfliktiin, kun Carl Gustaf Ottelin väitteli 23. lokakuuta 1816 väitöskirjastaan De fide religiosa, joka pohjautui Schellingin filosofiaan. Vastaväittäjä, kantilaisittain suuntautunut professori Anders Johan Lagus, hylkäsi väitöskirjan jyrkästi, ja tiedekunta sekä konsistori vahvistivat myöhemmin päätöksen.
Kun Ottelin valitti päätöksestä, kansleria avustava sihteeri Lars Gabriel von Haartman hylkäsi valituksen peläten, että Ruotsissa tuolloin levinnyt schellingiläinen luonnonfilosofia saisi jalansijaa myös Turussa. Ottelin vastasi, ettei schellingiläisyys ollut valtiovastaista, koska valtio oli Schellingin mukaan olemassa Jumalan valtakunnan pystyttämiseksi maan päälle, ja että uusi filosofia päinvastoin tarvittiin tekemään loppu vanhasta järkiuskosta, joka oli muun muassa johtanut Ranskan vallankumoukseen. Tapahtumasta tuli yliopistopoliittinen vedenjakaja ja alkusoitto useille myöhemmille kiistoille opiskelijoiden ja vanhemman professorikunnan välillä. Ottelin joutui kirjoittamaan uuden, kantilaisittain suuntautuneen väitöskirjan saadakseen dosentuurinsa ja jätti sen jälkeen akateemisen uran Porvoon lukion lehtorin virkaan.
Saksalaista idealismia esiteltiin myös Mnemosyne-lehdessä, muun muassa Fredrik Bergbomin artikkelissa ”Philosophiska Åsigter” (”Filosofisia näkemyksiä”, 1822), joka käsitteli Baruch Spinozan, Fichten ja Schellingin filosofioita. Bergbom kuvasi Schellingin identiteettifilosofiaa Fichten idealismin ja Spinozan realismin yhdistelmäksi.
Aikakauslehdet Aura (1817–1818)
Seuran kirjoitustyö johti kalenteriin Aura, joka ilmestyi kahtena vihkona. Ensimmäinen, yli sata sivua pitkä, sisälsi runoja ja käännöksiä muun muassa Goethelta ja Schlegeliltä, ja sen sisällön valitsivat Linsén, Bergbom ja Tengström yhdessä nuoremman Axel Gabriel Sjöströmin kanssa. Huomatuin kirjoitus oli Johan Jacob Tengströmin kaksiosainen essee ”Om några Hinder för Finlands Litteratur och Cultur” (”Muutamista esteistä Suomen kirjallisuudelle ja kulttuurille”), joka käsitteli kielikysymystä, kansalaiskasvatusta ja kansanrunoja. Julkaisu johti kiistaan akatemian sensorin, professori Walleniuksen, kanssa, joka koki jääneensä sivuun. Sjöströmistä tuli toisen, toukokuussa 1818 500 kappaleen painoksena painetun vihkon vastaava toimittaja; suunniteltu kolmas numero ei koskaan toteutunut.
Mnemosyne (1819–1823)
Huhtikuussa 1818 Linsén ja Bergbom hakivat senaatilta lupaa julkaista Mnemosynea. Professori Wallenius vastusti hakemusta yhdessä serkkunsa, senaatin kansliaosaston päällikön Erik Walleniuksen, kanssa, mutta suunnitelma pelastui, kun Arwidsson vei asian oikeustieteen professori Anders Erik Afzeliuksen kautta suoraan valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinderille. Julkaisulupa myönnettiin lokakuussa 1818. Lehti alkoi ilmestyä 1819 kahdesti viikossa ja sisälsi muun muassa käännöksiä Goethelta, Schilleriltä ja Ossianilta sekä filosofisia esseitä. Levikki laski 240:stä 42 kappaleeseen vuosina 1819–1821. Arwidssonin artikkelisarja ”Öfversigt af de sednaste revolutionerna i Svenska Vitterheten” (”Katsaus viimeisimpiin vallankumouksiin Ruotsin kaunokirjallisuudessa”, 1819), joka arvosteli Ruotsin akatemiaa, huolestutti viranomaisia: senaattori Carl Erik Mannerheim varoitti 1819, että artikkelin filosofia uhkasi painovapauslainsäädäntöä. Lehti lakkasi ilmestymästä vuoden 1823 lopussa, ja sen seuraajaksi tuli 1824 Åbo Underrättelser, jonka ensimmäiseksi päätoimittajaksi 1824–1827 tuli Linsén; Sjöström oli välillä toiminut Mnemosynen toimitussihteerinä.
Åbo Morgonblad (1821)
Arwidsson julkaisi omalla kustannuksellaan poliittista Åbo Morgonblad -viikkolehteä tammikuusta 1821, ja sillä oli enimmillään noin 400 tilaajaa. Lehti käsitteli Suomen valtio-oikeudellista asemaa, painovapautta ja julkisuusperiaatetta sekä virkamieskuntaa. Kun valtioneuvos Carl Johan Walleen kesäkuussa 1821 syytti lehteä sekavan filosofian levittämisestä, se lakkautettiin syyskuun alussa; viimeinen numero, päivätty 3. lokakuuta 1821, sai mukaansa 80-sivuisen liitteen nimeltä Oskyldigt ingenting (”Viatonta ei-mitään”).
Turun Wiikko-Sanomat (1820–1823)
Kun Reinhold von Becker oli Mnemosynessa arvostellut Johan Stråhlmanin suomen kieliopin Finnische Sprachlehre für Finnen und Nicht-Finnen (1816), aihe herätti niin paljon kiistaa, että hän tammikuussa 1820 perusti oman suomenkielisen lehden, Turun Wiikko-Sanomat, vaalimaan suomen kielen puhtautta ja oikeinkirjoitusta; alkuun sillä oli noin 2 000 tilaajaa. Toisin kuin Mnemosyne, se oli puhtaasti kansanvalistuksellinen lehti. Becker kehitti suomen kielen sanastoa ja julkaisi 1824, myytyään lehden, oman Finsk grammatik -kielioppinsa; hänen oppilaansa Elias Lönnrot sai häneltä vaikutteita Kalevalan työhön.
Kansanrunojen keruu thumb|Carl Axel Gottlund kokosi 1810-luvulla yhden aikansa suurimmista suomalaisen suullisen perinteen kokoelmista. thumb|Anders Johan Sjögren teki yhdessä Abraham Poppiuksen kanssa 1814 aloitteen suomalaisen kansanrunouden keruusta. Suomalaisen kansanrunouden keruu kytkeytyi vanhempaan perinteeseen, jota edustivat Henrik Gabriel Porthan ja hänen työtoverinsa Christfried Ganander sekä arkkipiispa Jacob Tengström, säveltäjä Erik Tulindberg ja lääkäri Zacharias Topelius vanhempi. Herderin innoittamina Anders Johan Sjögren ja Abraham Poppius sopivat 1814 ryhtyvänsä keräämään kansansatuja ja runoja. Carl Axel Gottlund ja Arwidsson liittyivät mukaan pian sen jälkeen.
Gottlund kokosi lukuvuonna 1815–1816 kotipitäjässään Juvalla yhden aikansa suurimmista suomalaisen suullisen perinteen kokoelmista ja oli vihkosellaan Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi (1818) ensimmäinen, joka toimitti suomenkielisen kansanrunokokoelman, joskin nimettömänä. Arvostelussaan 1817 Gottlund esitti, että suomalaiset kansanrunot tulisi koota yhtenäiseksi teokseksi samaan tapaan kuin Homeroksen eepokset tai James Macphersonin "Ossianin laulut" — ehdotus, jota on myöhemmin pidetty Elias Lönnrotin Kalevalan ennakoijana.