Bob Marley

Robert Nesta ”Bob” Marley (kasteestaan 1981 alkaen Berhane Selassie; 6. helmikuuta 1945 Saint Ann, Jamaika – 11. toukokuuta 1981 Miami, Florida, Yhdysvallat) oli jamaikalainen laulaja-lauluntekijä, muusikko, rastafari-liikkeen tunnettu edustaja ja The Wailers -yhtyeen johtohahmo. Marley oli yksi jamaikalaisperäisen reggae-musiikin kehittäjistä ja sen kuuluisin esittäjä. Monet hänen tunnetuimmista lauluistaan ovat yhteiskunnallisesti kantaa ottavia, ja hänet tunnettiin myös afrikkalaisen vapautusliikkeen tukijana. Marley aloitti uransa 1960-luvulla ska-musiikilla, mutta varsinainen suosio kohtasi häntä vasta 1973 julkaistujen albumien Catch a Fire ja Burnin’ myötä. Marleyn tunnetuimpia kappaleita ovat muun muassa ”One Love”, ”No Woman, No Cry”, ”Could You Be Loved”, ”Get Up, Stand Up”, ”Exodus”, ”I Shot the Sheriff”, ”Redemption Song” ja ”Buffalo Soldier”. Marley kuoli syöpään vuonna 1981.

Varhainen elämä Lapsuus Bob Marley syntyi vuonna 1945 Nine Milen kylässä Saint Annin kihlakunnassa Jamaikan keskiosissa. Hänet ristittiin Nesta Robertiksi. Bobin äiti oli teini-ikäinen musta maanviljelijän tytär Cedella Booker ja isä huomattavasti tätä vanhempi valkoinen englantilaissukuinen ja oman sanomansa mukaan merijalkavoimien kapteeni Norval Marley. Cedella oli raskaaksi tultuaan 16–18-vuotias ja Norval 50–60-vuotias. Pari meni naimisiin Cedellan tultua raskaaksi, mutta Norval muutti saman tien uuden komennuksensa vuoksi pääkaupunki Kingstoniin. Seuraavana vuonna syntynyt Bob jäi äitinsä ja tämän suvun kasvatettavaksi. Norval Marley kävi tapaamassa Cedellaa ja maksoi elatusmaksuja, mutta hänen sukunsa ei koskaan hyväksynyt liittoa mustan maalaistytön kanssa.Davis, s. 8–12 Bobilla on myös sisarpuolia isänsä muista suhteista. thumb|left|Bob Marleyn lapsuuskoti Nine Milessa. Kun Bob oli viisivuotias, Norval suostutteli Bobin äidin lähettämään pojan kouluun Kingstoniin. Isä antoi kuitenkin Bobin sijaiskotiin ja katkaisi yhteydenpidon tämän äitiin, joka joutui lopulta hakemaan poikansa Kingstonista takaisin kotikyläänsä kahden vuoden poissaolon jälkeen.Davis, s. 13–16

Norval Marley kuoli vuonna 1955. Cedella Marley ei kantanut hänelle kaunaa, mutta Bob jäi isäänsä kohtaan katkeraksi. Samana vuonna Bobin äiti muutti Kingstoniin paremman elämän perässä ja jätti pojan isoisänsä perheen hoiviin, jota Bob autteli vuohipaimenena. Vuonna 1957 Bob muutti kotiapulaisena työskentelevän äitinsä seuraksi Kingstonin pahamaineiseen Trenchtownin slummiin, joka ei tosin ollut vielä yhtä väkivaltainen kuin myöhempinä vuosina.Davis, s. 17–18

Nuoruus Kingstonissa Bob lakkasi panostamasta opiskeluun ja käytti aikansa mieluummin jalkapallon pelaamiseen. Hän aloitti myös laulamisen ja tutustui Bunny Livingstoniin ja Peter MacIntoshiin (myöhemmin nimeltään Bunny Wailer ja Peter Tosh), joista tulisi myöhemmin yhdessä Bobin kanssa ska-yhtye The Wailing Wailers ja lopulta The Wailers. Yhdysvaltain radiokanavat kantautuivat pohjoistuulen myötä Jamaikaan, ja pojat imivät 1950- ja 1960-lukujen taitteessa paljon vaikutteita amerikkalaisesta populaarimusiikista. Marley on nimennyt vaikutteikseen muun muassa The Driftersin, The Impressionsin, Fats Dominon, Ray Charlesin, Elvis Presleyn, Sam Cooken ja Solomon Burken. Paikallinen laulajasuuruus ja musiikinopettaja Joe Higgs opetti Bobille laulamista ja kitaransoittoa. Bob lopetti koulunkäynnin vuonna 1959 ja alkoi elättää itseään hitsaajan oppipoikana. Illat hän käytti ystäviensä kanssa musisoimiseen.Davis, s. 24–30

Vuonna 1962 Bob jätti hitsaajantyöt silmätapaturman seurauksena ja siirtyi täysipainoisesti musiikkiin. Hän sai levyttää oman sävellyksensä ”Judge Not”, joka ei tosin menestynyt. Bobin äiti Cedella sai lapsen Bunny Livingstonin isän kanssa ja alkoi suunnitella muuttoa Yhdysvaltoihin. Bobin oli tarkoitus muuttaa äitinsä kanssa, mutta rahapula pakotti hänet jäämään Kingstoniin. Passia hankittaessa Bobin etunimien järjestys vaihdettiin, sillä tullivirkailija uskoi Robertin käyvän miehen nimeksi Yhdysvalloissa paremmin kuin Nesta. Cedellan muutettua Washingtoniin Bob muutti asumaan sisarpuolensa isän luokse, mutta joutui pian kodittomaksi riitauduttuaan tämän naisystävän kanssa.Davis, s. 31–35

Laulajanura Wailersin alkutaival Marleyn ja Wailersin läpimurto tapahtui vuonna 1963. Kingstonilainen tuottaja Clement ”Coxsone” Dodd vakuuttui koelaulussa Bunny Livingstonen kirjoittamasta, nuorisoa puhuttelevasta ”Simmer Down” -kappaleesta, joten yhtye pääsi levyttämään Brentford Roadin studiolle osaavien studiomuusikoiden kanssa. Dodd myös järjesti kodittomalle Marleylle vakituisen yösijan studion takana olevasta vajasta. Downbeat-merkillä julkaistu single nousi Jamaikan listakärkeen kahdeksi kuukaudeksi, ja Wailersista tuli sound system -tiskijukkien hallitsemalla Jamaikalla hyvin suosittu.Davis, s. 36–41 Wailers oli 1960-luvun puolivälissä nousussa olevan rude boy -katugangsterikulttuurin tunteiden tulkki, vaikka useimmat muut yhtyeet kritisoivat tätä väkivaltaista liikettä.Davis, s. 46–48

Vuonna 1965 Marley tapasi studiossa nuoren pyhäkoulunopettajan Rita Andersonin, joka oli hakeutunut Wailersin taustalaulajaksi. Aluksi heidän välinsä olivat etäiset, mutta myöhemmin heistä tuli rakastavaiset. Marley suostutteli Andersonin avioliittoon, jonka he solmivat 10. helmikuuta 1966, jotta Anderson voisi seurata Marleyta myöhemmin Yhdysvaltoihin. Wailersin olemattoman levytyssopimuksen vuoksi menestys Jamaikalla ei ollut tehnyt Marleysta rikasta, minkä vuoksi hän lähti heti häiden jälkeen Yhdysvaltain Delawareen äitinsä luokse ansaitsemaan rahaa tarkoituksenaan perustaa Kingstoniin myöhemmin oma levy-yhtiö.Davis, s. 50–55

Läpimurron odottelua Marley asui Delawaressa äitinsä tilavassa talossa ja teki sekalaisia töitä tehtaissa ja ravintoloissa. Hänestä oli tulossa rastafari, ja hänellä oli kristityn äitinsä kanssa uskontoaiheisia kiistoja. Marley palasi Jamaikalle, jossa uusi musiikkityyli rocksteady oli vuoden 1966 kuuman ja väkivaltaisen kesän aikana syrjäyttänyt nopeatempoisemman skan. Hän perusti muiden Wailersin jäsenten kanssa Yhdysvalloissa tienaamillaan rahoilla oman, lyhytikäiseksi jääneen levy-yhtiönsä. Marley kasvatti vähäksi aikaa pitkän rastatukan, ja hänen uskonnollinen vakaumuksensa syveni. Rita synnytti Robertille tyttären, ja perhe muutti Marleyn kotikylään Nine Mileen, jossa Marley asui vuoteen 1970 asti. Wailersin levytykset olivat suosittuja tanssipaikoissa, mutta pojat eivät osanneet markkinoida niitä radioasemille.Davis, s. 57–65

Wailers joutui pitämään taukoa, kun Marley vangittiin kuukaudeksi marijuanan hallussapidosta ja Bunny Livingston joutui samasta syystä vuodeksi vankilaan. Tänä aikana Marley keskittyi jalkapallon pelaamiseen, Jimi Hendrixin ja funkin kuuntelemiseen sekä vastasyntyneen poikansa hoitamiseen. Sitten Johnny Nashin ja Danny Simsin Cayman Records kiinnostui Marleyn ja Wailersin musiikista, ja kolmikko palkattiin levy-yhtiöön lauluntekijöiksi viikkopalkalla.Davis, s. 66–70

Vuonna 1969 Wailers äänitti kymmenen reggae-tyylistä laulua tunnetulle tuottajalle Leslie Kongille. Marley oli kehittynyt laulajana, mutta levytykset eivät myyneet hyvin, ja Marley palasi lyhyeksi aikaa Yhdysvaltoihin sekalaisiin töihin. Palattuaan Jamaikalle uusien laulujensa kanssa Marley ryhtyi tekemään yhteistyötä reggae-uranuurtaja Lee Perryn ja The Upsetters -yhtyeen kanssa. Perryn vaikutuksesta Marley uudisti laulutapansa, ja Wailers sai uudenlaisen, hitaamman ja uhkaavamman soundin. Vuoden 1969 lopun ja 1970 alun aikana Wailers äänitti useita lauluja, joista tuli yhtyeen vakiokappaleita tuleviksi vuosiksi.Davis, s. 72–81

Menestys Jamaikalla Vuonna 1970 Marley vietti aikaa Ruotsissa Johnny Nashin kanssa, teki lauluja ja keikkaili. Ennen paluutaan Jamaikalle Marley ja muut Wailersit äänittivät Englannissa lauluja sikäläisille markkinoille ja yrittivät saada levytyssopimuksen. Vihdoin vuonna 1971 julkaistu Marleyn kirjoittama ”Trench Town Rock” nousi Jamaikalla listaykköseksi ja teki Marleysta kansallisesti tunnetun ja Wailersista Trenchtownin köyhien sankareita. Marley perusti vaimonsa kanssa Tuff Gong Productions -levykaupan, ja Wailers ryhtyi äänittämään ahkerasti uutta materiaalia.Davis, s. 82–87

Marley alkoi myös rastafarille epätyypillisesti politisoitua ja esiintyi Michael Manleyn sosialistipuolue PNP:n kiertävässä vaalikampanjassa. Marley ja Wailers palasivat Lontooseen kiertämään Johnny Nashin kanssa, mutta heidän aikaisemmin siellä levyttämänsä single ”Reggae On Broadway” ei ollut menestynyt. Nashin levy, jolle Marley oli kirjoittanut neljä laulua, oli sen sijaan noussut listaykköseksi. Nashin palattua Yhdysvaltoihin Wailers jäi Lontooseen rahattomana ja ilman työlupaa tai paluulippuja. Marley käveli Island Recordsin toimistoon ja onnistui tekemään levytyssopimuksen omistaja Chris Blackwellin kanssa, vaikka Wailersin sopimus Simsin kanssa oli yhä voimassa. Wailers sai Islandilta rahat kotimatkaan ja ryhtyi levyttämään uusia lauluja albumia varten.Davis, s. 87–95 thumb|Catch a Fire -albumin vuoden 1974 kansi. Catch a Fire julkaistiin vuoden 1972 joulukuussa Britanniassa ja seuraavassa kuussa Yhdysvalloissa. Albumi oli ensimmäinen stereona julkaistu reggae-albumi, ja sen kevyen kitarapitoinen soundi oli uutta reggaessa, joka siihen asti oli nojannut bassoon ja rumpuihin. Levy saavutti heti kriitikkojen suosion ja myi kohtalaisesti etenkin Britanniassa. Jimmy Cliffin Kingstonin kovanaama -elokuvan (1972) ilmestymisen jälkeen jamaikalainen musiikki löi läpi myös Yhdysvalloissa ja sitä myötä Wailersinkin musiikki tuli siellä tutuksi.Davis, s. 100–102

Vuonna 1973 Wailers teki menestyksekkään Britannian-kiertueen. Heidän kolme vuotta aikaisemmin tekemistään studionauhoituksista oli sillä välin tehty kaikkien yllätykseksi albumi African Herbsman, joka sisälsi yhtyeen tärkeimpiä kappaleita ennen Island Recordsin aikaa.Davis, s. 103–105

Kotiinpaluun jälkeen Livingston ilmoitti lopettavansa konsertoinnin Jamaikan ulkopuolella. Tätä seurasi uusi levy Burnin’ (1973), jolla oli yksi Marleyn tunnetuimmista lauluista ”I Shot the Sheriff” sekä Marleyn ja Toshin yhdessä tekemä ”Get Up, Stand Up”. Levyä seurasi Yhdysvaltain-kiertue, joka teki heidät vihdoin tunnetuksi Yhdysvalloissa. Uusi Britannian-kiertue keskeytyi yhtyeen hajottua Marleyn ja Toshin riitojen säestämänä.Davis, s. 106–113 Tosh oli kateellinen Marleyn hallitsevasta roolista yhtyeen lauluntekijänä, ja Livingstonin pehmeät teemat eivät sopineet yhteen Marleyn katkerien protestilaulujen kanssa.Davis, s. 124

Marley palasi Jamaikalle ja vietti aikaansa studiossa valmistellen uutta levyään. Toshin ja Livingstonin lähdettyä Wailersista levy-yhtiö oli alkanut markkinoida Marleyta sooloartistina ja Wailersia taustayhtyeenä nimellä Bob Marley and the Wailers, vaikka Marley ilmoitti olevansa itsekin Wailer.Davis, s. 114–115

Kansainvälinen supertähteys Eric Clapton levytti 1974 versionsa kappaleesta ”I Shot the Sheriff”, minkä myötä myös Marleysta tuli kansainvälisesti tunnettu.Davis, s. 122–123 Vuonna 1975 Wailers alkoi kiertää jälleen, ja Marleyn kolmas levy Islandille julkaistiin nimellä Natty Dread, vaikka Marley oli itse tarkoittanut sille nimeksi Knotty Dread. Albumin toinen kappale oli ”No Woman, No Cry”, joka kertoo Marleyn nuoruudenkokemuksista Trenchtownissa. Marley antoi laulun ystävänsä Vincent Fordin nimiin, vaikka laulua pidetään Marleyn itsensä tekemänä. Marleylla oli tapana antaa yhtyetovereilleen ja ystävilleen nimellisen kunnian laulujensa kirjoittamisesta välttääkseen rojaltien menemisen Cayman Musicille, jonka kanssa hänen lauluntekijänsopimuksensa oli yhä voimassaDavis, s. 150. Jamaikan poliittisesti epävakaita oloja kommentoiva albumi oli suurmenestys niin Englannissa kuin Yhdysvalloissakin, vaikka Marleyn sanoitusten Haile Selassie -ylistystä ei aina ymmärrettykään.Davis, s. 125–127