Elektrolyysi

thumb|200px|Anodi ja katodi koeputkessa laboratorioelektrolyysilaitteistossa

Elektrolyysi (kreikk. ēlektron 'sähkö' + lysis 'hajottaminen') on sähkövirran avulla aikaan saatu eräiden aineiden, elektrolyyttien kemiallinen hajoaminen. Se on luonteeltaan pakotettu hapetus-pelkistysreaktio.

Elektrolyytit ovat aineita, jotka sulaessaan tai liuetessaan hajoavat kokonaan tai osittain positiivisiksi ja negatiivisiksi ioneiksi. Sellaisia ovat varsinkin hapot, metallihydroksidit ja suolat. Jos tällaisen aineen liuoksen tai sulatteen läpi johdetaan sähkövirta, sähköinen vetovoima saa ionit liikkumaan varatuille sauvoille, jolloin positiiviset ionit eli kationit kulkeutuvat katodiin, jossa ne pelkistyvät. Negatiiviset ionit, eli anionit kulkeutuvat anodiin, jossa ne hapettuvat. Positiivista napaa kutsutaan anodiksi ja negatiivista napaa katodiksi. Tämän muistaa helposti PANK-muistisäännöstä: Positiivinen anodi negatiivinen katodi.

Kationeja muodostavat varsinkin vety ja metallit, joskin on olemassa myös positiivisia kompleksi-ioneja kuten ammoniumioni NH4+ Jos liuoksessa on kahta tai useampaa lajia kationeja, ne pelkistyvät yleensä sähkökemiallisen jännitesarjan mukaisessa järjestyksessä, sarjassa jäljempänä oleva alkuaine ensin. Jos esimerkiksi elektrolysoidaan jonkin natriumyhdisteen vesiliuosta, pelkistyy vety, koska se on sarjassa jäljempänä, mutta jos sen sijaan käytetään vedetöntä korkeassa lämpötilassa sulanutta suolaa, saadaan natrium pelkistetyksi. Liuenneen aineen konsentraatio, lämpötila ja pH voivat kuitenkin saada aikaan poikkeuksia tästä perussäännöstä.

Elektrolyysillä voidaan useat alkuaineet eristää yhdisteistään erittäin puhtaina, ja sillä voidaan päällystää metalleista valmistettuja esineitä toisilla metalleilla. Esimerkiksi alumiinin samoin kuin alkali- ja maa-alkalimetallien sekä puhtaan elektrolyyttisen kuparin tuotanto perustuu elektrolyysiin. Tärkeitä teollisia sovelluksia ovat myös vedyn valmistus veden elektrolyysin avulla sekä natriumhydroksidin ja kloorikaasun valmistus elektrolyyttisesti suolaliuoksesta.

Anodilla anionit yleensä hapettuvat luovuttaen elektroneja anodille. Monessa tapauksessa näin syntyvät hajoamistuotteet reagoivat edelleen liuottimen tai elektrodimateriaalin kanssa. Joskus liuoksessa olevien anionien sijasta hapettuukin elektrodin materiaali. Esimerkiksi jos kuparisulfaatin liuoksessa on anodina kupari, se hapettuu Cu2+-ioneiksi, jotka siirtyvät liuokseen. Monissa sovelluksissa tällaiset anodimateriaalin reaktiot ovat kuitenkin haitallisia. Niiden estämiseksi elektrodit tehdään jostakin reagoimattomasta, inertistä aineesta kuten platinasta tai grafiitista.

Historia Elektrolyysin havaitsivat ensimmäisinä William Nicholson ja Anthony Carlisle, jotka vuonna 1800 saivat sähkövirran avulla veden hajoamaan alkuaineikseen eli vedyksi ja hapeksi. Muutamaa vuotta myöhemmin Humphry Davy onnistui eristämään elektrolyysin avulla useita alkuaineita kuten natriumin, kaliumin ja kalsiumin, jotka siihen saakka oli tunnettu vain yhdisteinään.Hudson, s. 149–150. Ilmiötä tutki tarkemmin muun muassa Michael Faraday, joka esitti keskeisimmät sitä koskevat lait.Hudson, s. 157–158. Vuonna 1881 Svante Arrhenius osoitti, että elektrolyytit ovat liuoksissaan ja sulassa tilassa jakautuneena ioneiksi ja että elektrolyysi aiheutuu ionien liikkeestä sähkökentässäHudson, s. 324–327., ionivirrasta.

Elektrolyysin pääsäännöt

Elektrolyysin ensimmäinen pääsääntö on, että alkuainemäärä, joka erkanee sähkövirran vaikutuksesta sulatetussa tai liuotetussa suolassa, on suoraan verrannollinen läpi virtaavan sähkövarauksen määrään. Tämän havaitsi ensimmäisenä Michael Faraday vuonna 1832.

Elektrolyysin toinen pääsääntö on, että erkanevien alkuaineiden massa on suoraan verrannollinen niiden atomimassoihin, kun laskuissa käytetään sopivaa jakajaa. Tämänkin havainnon teki Faraday, ja se antoi vahvaa tukea sähköhiukkasten eli elektronien olemassaololle aikana, jolloin niitä ei vielä varmasti ollut tunnistettu atomin osana.

Jos elektrolyysissä käytettäviä aineita mitataan massan asemesta mooleina, samansuuruinen sähkövirta hajottaa samassa ajassa yhtä suuren moolimäärän mitä tahansa yhdenarvoisista ioneista koostuvaa elektrolyyttiä. Yhden moolin hajottamiseen tarvittavan sähkömäärän osoittaa Faradayn vakio, joka on 96 485,3383 As/mol. Jos elektrolyytti kuitenkin koostuu kahden- tai usemmanarvoisista ioneista, sama sähkövirta hajottaa samassa ajassa yhtä moninkertaisen määrän elektrolyyttiä.

Ioneja ja reaktioita

Vesiliuoksen elektrolyysissä yleisin anodilla tapahtuva puolireaktio on 2 H2O (l) => O2 (g) + 2 H+ + 2 e-,

anodilla taas 4 H2O (l) + 4 e- => H2 (g) + 4 OH- (aq)

Jos tällöin syntyvät H+- ja OH- jäävät samaan liuokseen, ne neutraloivat toisensa yhtymällä vesimolekyyleiksi.

Teollisia sovelluksia Veden elektrolyysi

Yksi merkittävimmistä elektrolyysin sovelluksista on vedyn sähkökemiallinen valmistus vedestä. Maapallolla kaikkein runsaimmin vetyä on saatavilla sitoutuneena happeen eli vetenä. Prosessina veden elektrolyysi sisältää veden (H2O) hajoamisen alkuaineikseen eli vedyksi (H2) ja hapeksi (O2), mikä edellyttää suhteellisen suurta määrää energiaa, sillä reaktion

H2O → H2 + ½ O2

entalpiaero on ΔHo = +289,5 kJ/mol. Monissa muissa vedyntuotantomenetelmissä tarvittava energia on usein peräisin kemiallisista sidoksista, mutta elektrolyysin kohdalla on mahdollista käyttää myös suoraa sähkövirtaa vesimolekyylin hajottamiseen. Kun sopivaan elektrolyyttiin sijoitettuihin elektrodeihin, eli niin sanottuun elektrolyysikennoon, synnytetään potentiaaliero, tapahtuu katodilla reaktio

2H2O + 2e- → H2 + 2OH-

ja anodilla puolestaan reaktio

2OH- → ½O2 + H2O + 2e-.

Reaktiot katodilla ja anodilla yhdessä muodostavat ensimmäisen kaavan mukaisen kennoreaktion, jossa vettä hajoaa vedyksi ja hapeksi.

Veden elektrolyysille, kuten sähkökemiallisille reaktioille yleensä, pätee että reaktion vaatii sähköenergiaa Gibbsin energian verran, joka veden tapauksessa on NTP-olosuhteissa ΔGo = 237 kJ/mol. Gibbsin energia riippuu reaktion entropiasta ja lämpötilasta kaavan

ΔGo = Ho - TΔS

mukaisesti. Koska entropian muutos ΔS voi olla vain positiivinen, merkitsee suurempi lämpötila prosessissa pienempää energiankulutusta. Elektrolyysikennon hyötysuhde riippuu lisäksi käytetystä jännitteestä. Resistiivisten ja ylipotentiaalihäviöiden vuoksi kennojännitteet ovat tavallisesti 1,75–1,8 V ja jännitteitä vastaavat hyötysuhteet 80–85 %. Teoreettinen minimi jännitteelle on 1,48 V, joten jännitteen suhteen liikkumavaraa ei tavallisessa elektrolyysissä ole paljon.

Tavallisessa elektrolyysikennossa on oma allas sekä katodille että anodille. Altaiden välissä on kaasutiivis seinämä, joka päästää ainoastaan sähkövirran lävitseen. Elektrolyysikennon positiiviselle anodille muodostuu happea ja negatiiviselle katodille vetyä.

Koska puhdas vesi sisältää vain niukasti ioneja, se johtaa vain heikosti sähköä. Sen johtavuuden lisäämiseksi siihen liuotetaan tavallisesti noin 25–36 % kaliumhydroksidia, joka koostuu K+- ja OH- -ioneista. Tällöin OH- -ionit hajovat niin, että niistä vapautuu happea, kun taas katodilla ei pelkisty kalium vaan vety, koska se on jännitesarjassa pitkälti kaliumin jäljessä. Kaliumhydroksidin ohella voidaan käyttää myös esimerkiksi natriumkloridia sisältäviä tai polymeeriin sidottuja elektrolyyttejä.

Veden elektrolyysi on tunnettu keinona tuottaa vetyä jo yli vuosisadan ajan. Taloudellisesti kannattavan elektrolyysilaitoksen perustaminen edellyttää kuitenkin tarpeeksi edullisen sähkön saatavuutta, joten erityisesti suuret vesivoimavarat ovat houkutelleet lähelleen elektrolyysipohjaista vedynvalmistusta esimerkiksi Kanadassa ja Norjassa. Ensimmäisen suuren elektrolyysilaitoksen perusti Norsk Hydro vuonna 1927. Tällä hetkellä noin 5 % maailman vedystä tuotetaan elektrolyysillä.

Teknologisesti veden elektrolyysi on kypsä teknologia ja sen hyötysuhde on jo varsin lähellä teoreettista maksimia, ollen nykyisin tavallisesti noin 60–70 %. Tämä tarkoittaa, että vedyn palaessa noin 60–70 % sen tuotantoon kuluneesta energiasta saadaan takaisin. Lopullinen nettohyötysuhde suhteessa primäärienergianlähteeseen riippuu luonnollisesti myös sähköntuotannon ja käyttökohteen hyötysuhteesta.

Veden elektrolyysiteknologia voidaan jakaa kolmeen lupaavimpaan tyyppiin: Alkali-, polymeeri- ja höyryelektrolyysi.

1) Veden alkalielektrolyysi

Yleisin veden elektrolysointiteknologia on alkalielektrolyysi. Siinä hyödynnetään huokoisia, ioneja läpäiseviä kalvoja erottamaan kunkin kennon anodi- ja katodialueet, jotteivät reaktiotuotteet pääse uudelleen yhdistymään. Elektrolyyttinä käytetään voimakkaasti alkalista vesiliuosta, joka on yleensä kaliumhydroksidipohjaista. Sähköteholtaan nykyiset laitokset ovat yleensä 0,5–5 MW ja ne tuottavat 100–1000 m3 vetyä tunnissa.

Veden alkalielektrolyysin teknologia on hyvin tunnettua ja testattua. Pääosa kehitystyöstä painottuukin nykyisin häviöiden minimointiin. Kennojen rakennetta ja geometriaa optimoidaan resistanssin minimoimiseksi ja elektrolyyttien ominaisuuksia parantamaan. Lisäksi kennojen materiaaleja pyritään kehittämään siten, että ne kestäisivät korkeampia lämpötiloja hyötysuhteen parantamiseksi.Glynn, P. 1986. Prospects for Hydrogen from Advanced Water Electrolysis: Based on Results Emanating from the EEC, R&D Subprogramme on hydrogen (1975-83). Euroopan yhteisöt.

2) Veden polymeerielektrolyysi

Veden polymeerielektrolyysissä elektrolyyttinä on kiinteä polymeerikalvo, joka toimii protoneille johteena, sillä se sisältää sulfonihapporyhmiä, joiden ioninvaihto-ominaisuudet sallivat protonien siirtyä ryhmältä toiselle. Myös elektrodit ovat rakenteeltaan ohuita ja huokoisia, mikä sallii reaktiotuotteiden poistua niiltä esteettä. Yleinen elektrolyyttimateriaali on platina. Elektrodit ovat koko pinta-alaltaan yhteydessä virrankeräimiin, jotka ovat tavallisesti grafiittia katodipuolella ja titaania anodipuolella.

Veden polymeerielektrolyysin hyötysuhde on pääsääntöisesti alkalielektrolyysiä parempi, mutta prosessina se vaatii materiaali- ja valmistusteknisesti haastavampia laitoksia. Tästä syystä veden polymeerielektrolyysin pääomakustannukset ovat korkeammat ja mittakaava yleensä pienempi verrattuna alkalielektrolyysereihin. Tyypillisesti polymeerielektrolyyserin sähköteho jää alle 100 kW:n. Mielenkiintoiseksi tekniikan tekee mahdollisuus niin sanottuun reversiibeliin polttokennoon, joka voisi sekä polttaa että tuottaa vetyä tarpeen mukaan. Selvää on, että polymeeriteknologia sopii parhaiten paikalliseen, pienen mittakaavan vedyntuotantoon.Bard, A. & Faulkner L. 2001. Electrochemical Methods. John Wiley & Sons. New York.

3) Veden höyryelektrolyysi

Elektrolyysi

Źródło i licencja