Mielenfilosofia on filosofian osa-alue, joka tutkii mielen sekä sen ilmiöiden, toimintojen ja ominaisuuksien luonnetta ja tietoisuutta sekä näiden yhteyttä ruumiiseen. Mielenfilosofian keskeisimpiä ja perinteisimpiä kysymyksiä on niin sanottu mieli–ruumis-ongelma eli mielen ja ruumiin suhde.Kim, Jaegwon: Mind, Problems in the Philosophy of. Teoksessa Toinen keskeinen kysymys on niin sanottu vierassieluisuuden ongelma eli kysymys siitä, mihin perustuu tietomme toisten ihmisten tai olentojen henkisestä elämästä. Mielenfilosofia liittyy myös muun muassa sellaisiin kysymyksiin kuin henkilökohtainen identiteetti tai minuus, vapaa tahto, tunteiden luonne sekä ihmisten ja eläinten henkisten toimintojen vertailu.Lycan, William G.: Philosophy of Mind. Teoksessa

Mielenfilosofian ongelmia Mieli–ruumis-ongelma

Mieli–ruumis-ongelma eli psykofyysinen ongelma on mielenfilosofian keskeisimpiä kysymyksiä. Siinä on kyse siitä, mikä mieli on ja mikä on sen suhde ruumiiseen. Ongelman perusta on siinä, että arkipsykologiassa eli mielen toimintaa koskevassa arkiajattelussa mieli on usein käsitetty joksikin aineettomaksi ja ruumiista erilliseksi. Tällöin seuraa kysymys, kuinka jokin aineeton voisi vaikuttaa aineelliseen?

thumb|180px|left|René Descartesin teoksesta peräisin oleva kuva silmien, käden ja aivojen yhteistoiminnasta kuvaa hänen omaksumaansa ruumiin ja mielen kahtiajakoa, kartesiolaista dualismia. Descartes katsoi, että aistimukset päätyvät Aistinelimistä aivoissa sijaitsevaan käpyrauhaseen ja sieltä aineettomaan sieluun. Ongelma voidaan kuvata lyhyesti seuraavasti: Aistikokemuksemme riippuvat ärsykkeistä, jotka tulevat aistielimiimme ulkoisesta todellisuudesta. Nämä aistikokemukset saavat aikaan muutoksia henkisissä tiloissamme, minkä seurauksena koemme lopulta tuntevamme aistimuksia. Henkiset tilat, kuten halut, puolestaan voivat saada ruumiissa aikaan toimintaa halujen täyttämiseksi. Kysymys on tällöin, kuinka tietoiset kokemukset voivat syntyä aivoista, eli möykystä harmaata ainetta, jolla on vain sähkökemiallisia ominaisuuksia,.

Dualismi ja monismi ovat kaksi päälinjaa, joiden puitteissa mielen ja ruumiin ongelmaa on pyritty ratkaisemaan. Dualismin mukaan mieli ja ruumis ovat erillisiä toisistaan. Ajatus voidaan löytää viimeistään Platonilta,Platon: Faidon. AristoteleeltaRobinson, H. (1983): ‘Aristotelian dualism’, Oxford Studies in Ancient Philosophy 1, 123–44. Nussbaum, M. C. (1984): Aristotelian dualism. Teoksessa Oxford Studies in Ancient Philosophy, 2, 197–207.Nussbaum, M. C. and Rorty, A. O. (1992): Essays on Aristotle's De Anima, Clarendon Press, Oxford. ja hindulaisen filosofian samkhya- ja jooga-koulukunnilta, mutta nykyaikaisen filosofian tuntemassa muodossa sen muotoili Descartes 1600-luvulla.Descartes, René: Metodin esitys, Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta Descartesin kannattaman substanssidualismin mukaan mieli on itsenäisesti olemassa oleva substanssi. Ominaisuusdualismin mukaan mieli on joukko itsenäisiä ominaisuuksia, jotka ”nousevat” aivoista (emergenssi) ja joita ei voida palauttaa pelkästään aineeseen. Sitä ei kuitenkaan katsota erilliseksi substanssiksi.Hart, W.D. (1996) "Dualism", teoksessa Samuel Guttenplan (org) A Companion to the Philosophy of Mind, Blackwell, Oxford, 265-7.

Monismin mukaan mieli ja ruumis eivät ole ontologisesti eri lajia olevia entiteettejä. Tämä ajatus voidaan löytää jo Parmenideelta ja mielenfilosofisessa muodossa viimeistään Baruch Spinozalta.Spinoza, Baruch: Tractatus Theologico-Politicus, 1670 Yleisimmät monismin muodot nykyisessä mielenfilosofiassa ovat kaikki olleet fysikalismin muotoja. Näihin lukeutuvat behaviorismi, tyyppi-identiteettiteoria, funktionalismi ja anomaalinen monismi.Kim, J.: Mind-Body Problem. Teoksessa Fysikalismin mukaan on olemassa ainoastaan fysikaalisten teorioiden olettamia olioita, ja näin myös mieli voidaan fysikaalisten teorioiden kehittyessä lopulta selittää näitä entiteettejä käyttämällä.

Monet nykyajan mielenfilosofit ovat omaksuneet joko reduktiivisen tai ei-reduktiivisen fysikalismin ja pyrkineet osoittamaan, ettei mieli ole erillinen ruumiista. Nämä lähestymistavat ovat vaikuttaneet erityisesti mielenfilosofiaa lähellä olevissa luonnontieteissä, kuten biologisessa psykologiassa, tietojenkäsittelytieteessä ja neurotieteissä.Pinel, J. Psychobiology, (1990) Prentice Hall, Inc. Russell, S. and Norvig, P. Artificial Intelligence: A Modern Approach, New Jersey: Prentice Hall. Reduktiivisen fysikalismin mukaan kaikki henkiset tilat ja ominaisuudet voidaan lopulta selittää fysiologisten prosessien ja tilojen avulla. Ei-reduktiivinen fysikalismi katsoo, että vaikka aivot ovat kaikki mitä mielen suhteen on olemassa, henkisiä ilmiöitä kuvaava sanasto ja selitykset ovat välttämättömiä, eikä niitä voi palauttaa fysikaalisten tieteiden kielelle ja alemman tason selityksille.Putnam, Hilary (1967). "Psychological Predicates", teoksessa W. H. Capitan and D. D. Merrill, eds., Art, Mind and Religion. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. Eliminatiivinen materialismi puolestaan karttaa arkipsykologian käyttöä tieteellisen tarkastelun lähtökohtana, koska sen mukaan mielen tiloja kuvaavilla käsitteillä ei ole neuraalisia vastineita. Samalla se hylkää sellaiset aiemmin annettuina otetut käsitteet kuin tietoisuus, uskomus ja tunne.

Neurotieteiden kehitys on auttanut joidenkin mielen ja ruumiin ongelmaan liittyvien kysymysten selventämisessä. Ongelmaa itsessään ei kuitenkaan ole ratkaistu. Fysikalismi kohtaa sen ongelman, että mielellä on kuitenkin tiettyjä ominaisuuksia, joita millään muulla aineellisella oliolla ei näytä olevan. Fysikalismin tulee selittää, miten nämä ominaisuudet voivat kaikesta huolimatta emergoitua aineellisesta oliosta. Projektia tällaisen selityksen tarjoamiseksi kutsutaan usein ”mentaalisen naturalisoimiseksi”. Nykyistä mielenfilosofiaa askarruttavat erityisesti, kuinka subjektiiviset kvaliteetit (kvalia) sekä henkisten tilojen ja ominaisuuksien intentionaalisuus voitaisiin selittää naturalistisesti.

Kvaliat

Monet henkiset tilat ovat sellaisia, että eri yksilöt kokevat ne eri tavalla. Esimerkiksi henkistä tilaa ”kipu” luonnehtii se, että se sattuu. Kahden eri henkilön kokemus kivusta ei kuitenkaan välttämättä ole identtinen, koska meillä ei ole mahdollisuutta mitata sitä kuinka paljon jokin sattuu eikä tapaa kuvata täsmällisesti sitä, miltä kipu tuntuu. Filosofit ja tiedemiehet kysyvät, mistä tällaiset kokemukset tulevat. Mikään ei vaikuta siltä, että neuraalinen tai funktionaalinen tila voisi tuoda mukanaan tällaisia kivun kokemuksia. Usein näkemys muotoillaan seuraavasti: aivotapahtumien olemassaolo ei sellaisenaan voi selittää sitä, miksi ne tuovat mukanaan niitä vastaavia kvalitatiivisia kokemuksia. Kysymys siitä, miksi monet aivoprosessit tapahtuvat yhdessä tietoisuuskokemuksen kanssa vaikuttaa mahdottomalta selitettäväksi.Jackson, F. (1982): “Epiphenomenal Qualia”, teoksessa Kuitenkin jotkut katsovat, että tiede voi lopulta selittää myös tällaiset kokemukset.

Sitä ongelmaa, kuinka henkisten tilojen introspektioon perustuvat ensimmäisen persoonan näkökulmat ja yleensäkin koko tietoisuus voitaisiin selittää kolmannen persoonan kvantitatiivisten neurotieteiden avulla, kutsutaan ”selitysaukoksi” (explanatory gap). Nykyaikaisilla mielenfilosofeilla on useita mielipiteitä tämän aukon luonteesta. David Chalmers ja varhaisempi Frank Jackson ovat tulkinneet aukon luonteeltaan ontologiseksi, eli he ovat katsoneet, ettei kvalioita voida koskaan selittää luonnontieteellisesti, koska fysikalismi on epätosi. Ongelma koskee kahta erillistä kategoriaa, joista toista ei voi palauttaa toiseen. Thomas Nagel ja Colin McGinn ovat omaksuneet toisen näkemyksen: heidän mukaansa aukko on luonteeltaan tietoteoreettinen. Nagelin mukaan luonnontieteet eivät vielä kykene selittämään subjektiivisia kokemuksia, koska se ei ole vielä edennyt vaaditulle tasolle. Emme kykene vielä edes muotoilemaan ongelmaa oikein. McGinnin mukaan ongelma sen sijaan johtuu pysyvistä biologisista rajoituksista. Emme voi ratkaista ongelmaa, koska subjektiivisten kokemusten piiri on meiltä kognitiivisesti suljettu samalla tavalla kuin kvanttifysiikka on kognitiviisesti suljettu norsuilta. Jotkut filosofit taas pitävät aukkoa pelkästään semanttisena ongelmana.

Intentionaalisuus

Intentionaalisuus on henkisten tilojen ominaisuus suuntautua jotakin kohti tai olla suhteessa johonkin ulkoisessa todellisuudessa olevaan. Tämä ominaisuus tuo mukanaan sen, että henkisillä tiloilla on sisältö ja semanttisia viittauksia, ja niille voidaan näin antaa totuusarvoja. Kun nämä tilat yritetään palauttaa luonnollisiin prosesseihin, syntyy mielenfilosofinen ongelma: luonnolliset prosessit eivät ole tosia tai epätosia, ne yksinkertaisesti vain tapahtuvat — joten kuinka henkiset tilat voivat olla pohjimmiltaan luonnollisia prosesseja?

Vierassieluisuuden ongelma

Vierassieluisuuden ongelma on mielenfilosofinen ja tietoteoreettinen ongelma, joka voidaan esittää seuraavasti: koska voin havainnoida muista ihmisistä vain heidän käyttäytymistään, kuinka tiedän, että heillä on mieli (tai ”sielu”)? Kysymyksen taustalla on se ajatus, että vaikka jonkun käyttäytyminen olisi kuinka hienostunutta, se ei itsessään takaa mielen mukanaoloa. Olisi silti mahdollista, että toiset ihmiset olisivat pelkkiä automaatteja. Se, että emme voi olla varmoja muiden kuin oman mielemme olemassaolosta, voi johtaa filosofiseen näkökantaan jota kutsutaan solipsismiksi. Eräitä lähestymistapoja ongelmaan ovat behaviorismi, joka samaistaa henkisen toiminnan ulkoiseen käyttäytymiseen, ja analogia-argumentti, joka perustuu siihen, että toiset ihmisolennot vaikuttavat lukemattomilla tavoilla hyvin samanlaisilta kuin minä itse. Tästä voidaan päätellä, että myös muilla ihmisillä on oma sisäinen elämänsä.Dretske, Fred: Other minds. Teoksessa

Mielenfilosofian seuraamuksia thumb|180px|Frenologinen kartta aivoista. Frenologia oli eräs varhaisimpia yrityksiä yhdistää henkiset toiminnot aivojen tiettyihin osiin.

Mielenfilosofiset ajatukset liittyvät useisiin inhimilliselle elämälle keskeisiin puoliin. Eräitä esimerkkejä ovat ajatukset minuudesta ja vapaasta tahdosta, havaitsemisen, tunteiden ja muistin luonne, sekä kuoleman luonne ja kysymys siitä, onko se kaiken loppu. Minuuteen liittyvät muun muassa kysymykset siitä, mikä henkilö todella on ja mistä hänen identiteettinsä koostuu.

Minä

Mielenfilosofialla on merkittäviä seuraamuksia minän käsitteen kannalta. Jos minällä viitataan henkilön olemukselliseen, muuttumattomaan ytimeen, suurin osa nykyajan mielenfilosofeista katsoisi, ettei sellaista ole olemassa. Ajatus minästä tällaisena olemuksellisena, muuttumattomana ytimenä on peräisin kuolemattoman sielun ajatuksesta. Suurin osa nykyajan filosofeista ei hyväksy tällaista ajatusta omaksumansa fysikalismin seurauksena sekä siksi, että he hyväksyvät David Humen skeptisismin minän käsitettä kohtaan. Monet filosofit, kuten Daniel Dennett ja Thomas Metzinger, hyväksyvät ajatuksen minästä illuusiona. Sen sijaan ajatus olemuksellisesta mutta muuttuvaisesta, aineellisesta ytimestä — joka muodostuu vaihtuvista synaptisisista yhteyksistä — vaikuttaa järkevältä kehityspsykologian, kehitysbiologian ja neurotieteiden empiiristen tutkimustulosten valossa.

Vapaa tahto

Vapaan tahdon ongelma on vanha kysymys, jota aikaisemmin on pohdittu muun muassa teologisista näkökulmista. Nykyaikaisessa mielenfilosofiassa kysymys on herännyt uudelleen ennen kaikkea siksi, että materialistinen determinismi haastaa sen olemassaolon. Tällaisen näkemyksen mukaan luonnonlait määräävät täydellisesti materiaalisen maailman tapahtumien kulun. Henkiset tilat, ja samalla tahto, olisivat materiaalisia tiloja, mistä seuraa, että inhimillinen käyttäytyminen ja päätöksenteko olisivat kokonaisuudessaan luonnonlakien määräämiä. Jotkut vievät tämän päättelyn vielä askelen pidemmälle: ihmiset eivät voi päättää itse, mitä he haluavat ja tekevät. Seurauksena vapaata tahtoa ei ole olemassa.