thumb|Leonardo Da Vincin Vitruviaan mies, joka kuvastaa ihmisruumiin mittasuhteita. Ihmisen anatomia on anatomian erikoistunut ala. Ihmisen anatomiassa tutkitaan ihmisen rakennetta. Ihminen on rakenteeltaan hyvin samankaltainen kuin muutkin selkärankaiset nisäkkäät.
Ihmisen rakenteen perusluokkana voidaan pitää solua. Ihmisessä on monia erilaisiin käyttötarkoituksiin keskittyneitä soluja kuten sukusoluja, hermosoluja, lihassoluja. Solut rakentavat yleensä kudoksen. Kudostyyppejä on monia. Erilaisten solujen rakentamat kudokset luovat yhtenäisen elimen: esimerkiksi lihaskudos, hermokudos ja muut kudokset rakentavat sydämen. Useat elimet vastaavasti rakentavat elimistöjä, joilla kullakin on oma tehtävä eliössä. Yleensä yksi elimistö vastaa monista tapahtumista kehossa. Elimistöjen on kyettävä yhteistoimintaan, jotta eliö pystyisi elämään. Eräs ihmisen elimistö on verenkierto.
Historia Ensimmäiset anatomian kuvaukset kirjattiin papyrukselle 3000–2500 eaa. Paljon myöhemmin Hippokrates (460–377 eaa.) opetti ihmisen anatomiaa Kreikassa. Hän kirjoitti useita teoksia anatomiasta, ja häntä pidetään tieteellisen anatomian perustajana. Ilmeisesti Aristoteles (384–322 eaa.) käytti ensimmäisenä kreikan kielen sanaa anatome. Andreas Vesalius (1514–1564) julkaisi anatomian merkkiteoksen De Humani Corporis Fabrica vuonna 1543. Hieronymos Fabricius (1537–1619) oli vastuussa kuuluisan anatomisen teatterin rakentamisesta Padovassa vuonna 1594. William Harvey havaitsi ensimmäisenä veren kiertävän elimistössä, ja hänen vuonna 1628 julkaisemansa teos Exercitatio Anatomica de Motu Cordis et Sanguinis in Animalibus on yksi lääketieteen historian merkkipaaluista. 1600-luvulla ihmisruumiiden dissektioista tuli keskeinen osa lääketieteen opetusta Euroopassa. Ruumiiden puute kuitenkin johti pahimmillaan niiden hankkimiseen jopa laittomin keinoin. Britanniassa säädettiin 1832 laki, jonka nojalla lääketieteelliset oppilaitokset saivat ruumiita opetustarkoituksiin lahjoituksina. Myöhemmin muissakin maissa säädettiin samansuuntaisia lakeja.Moore & Dalley 2006, s.2 "A Brief History of Anatomy"
Anatomian osa-alueet Anatomia tarkoittaa kehon rakenteen tutkimusta. Yleensä sanalla viitataan makroskooppiseen anatomiaan, jossa tutkitaan paljaalla silmällä näkyviä rakenteita.Moore & Dalley 2006, s. 2–4 "Approaches to Studying Anatomy" Histologia puolestaan tarkoittaa kudosten rakenteen tutkimusta yleensä mikroskooppia käyttäen.
Makroskooppinen anatomia voidaan jakaa esimerkiksi alueittain tai elinjärjestelmittäin. Alueellisessa anatomiassa kehoa tarkastellaan alue tai osa kerrallaan. Keskeiset ihmiskehon osat ovat pää, kaula, rintakehä, selkä, vatsa, lantio, alaraaja ja yläraaja. Nämä voidaan edelleen jakaa pienempiin osiin. Systeemisessä anatomiassa kehoa tarkastellaan elinjärjestelmittäin. Tällä viitataan ryhmään anatomisia rakenteita, joilla on yhteinen toiminto. Keskeisiä elinjärjestelmiä ovat iho, luusto, nivelet, lihakset, hermosto, verenkiertoelimistö, imusuonisto, ruoansulatuselimistö, hengityselimistö, virtsanerityselimistö, lisääntymiselimistö ja umpieritysjärjestelmä.
Kliininen anatomia tarkoittaa lääketieteen tai hammaslääketieteen yhteydessä sovellettua anatomiaa. Siinä on keskeistä muun muassa tunnistaa, minkä anatomisen rakenteen poikkeama on oireen tai löydöksen taustalla. Kliinisessä tutkimuksessa voidaan tutkia anatomiaa kehon pinnalta muun muassa palpaation (tunnustelun) avulla. Radiologinen anatomia taas tutkii syviä rakenteita erilaisten kuvantamismenetelmien avulla.
Anatomian termistö Anatomiaan liittyy joukko käsitteitä, jotka mahdollistavat anatomisten rakenteiden sijainnin ja suunnan tarkan ilmaisun. Termistö on käytössä kansainvälisesti. Anatomian termistö kattaa merkittävän osan lääketieteen sanastosta.Moore & Dalley, s. 4-12 "Anatomicomedical terminology"
Anatominen asento Anatomisia käsitteitä käytetään aina suhteessa anatomiseen asentoon. Ihminen on anatomisessa asennossa seisten, varpaat ja kasvot eteenpäin osoittaen. Kädet ovat vartalon sivulla kämmenpuolet eteenpäin. Anatomisia käsitteitä käytetään aina ikään kuin henkilö olisi anatomisessa asennossa riippumatta siitä, missä asennossa hän todellisuudessa on. pienoiskuva|Ihminen anatomisessa asennossa. Sagittaalitaso punaisella, frontaalitaso sinisellä ja horisontaalitaso vihreällä.
Anatomiset tasot Ihmiskeho voidaan jakaa kolmeen kuvitteelliseen tasoon, jotka ovat kohtisuorassa suhteessa toisiinsa:
Sagittaalitaso jakaa kehon oikeaan ja vasempaan puoleen. Erityistapaus on mediaanitaso, joka sijaitsee keskilinjassa. Frontaalitaso jakaa kehon etu- ja takaosaan. Horisontaalitaso jakaa kehon ylä- ja alaosaan.
Raajoissa voidaan lisäksi käyttää pituusakselin suuntaisia pitkittäistasoja ja pituusakseliin kohtisuorassa olevia poikittaistasoja. Mikä tahansa taso, joka ei ole yhdensuuntainen minkään edellä mainitun tason kanssa, on viisto.
Suunnan ja sijainnin kuvaaminen
Mediaalinen tarkoittaa lähempänä mediaanitasoa sijaitsevaa, kun taas lateraalinen tarkoittaa kauempana mediaanitasosta sijaitsevaa.
Anteriorinen tarkoittaa lähempänä kehon etuosaa sijaitsevaa, kun taas posteriorinen tarkoittaa lähempänä kehon takaosaa aijaitsevaa. Ventraalinen ja dorsaalinen tarkoittavat kutakuinkin samaa kuin anteriorinen ja posteriorinen. Dorsaalinen tarkoittaa kuitenkin myös kädessä kämmenselän puoleista ja jalkaterässä jalkapöydän puoleista. Rostraalinen tarkoittaa samaa kuin anteriorinen. Termiä käytetään erityisesti aivoista puhuttaessa.
Superiorinen tarkoittaa lähempänä kehon yläosaa sijaitsevaa, kun taas inferiorinen tarkoittaa lähempänä kehon alaosaa sijaitsevaa. Kraniaalinen ja kaudaalinen tarkoittavat samaa kuin superiorinen ja inferiorinen. Kaudaalisesta puhutaan erityisesti embryologian yhteydessä. Proksimaalinen tarkoittaa lähempänä raajan kiinnittymiskohtaa sijaitsevaa, kun taas distaalinen tarkoittaa kauempana raajan kiinnittymiskohdasta sijaitsevaa. Näitä termejä voidaan käyttää myös muista pitkittäisistä rakenteista. Pinnallinen tarkoittaa lähempänä kehon pintaa sijaitsevaa, syvä kauempana kehon pinnasta sijaitsevaa. Sentraalinen tarkoittaa lähempänä keskustaa sijaitsevaa, perifeerinen kauempana keskustasta sijaitsevaa.Nienstedt ym. 2014, s. 23 Palmaarinen tarkoittaa kädessä kämmenen puoleista. Plantaarinen tarkoittaa jalkaterässä jalkapohjan puoleista. Kummankin vastakohta on dorsaalinen. Yläraajassa radiaalinen tarkoittaa värttinäluun puoleista ja ulnaarinen kyynärluun puoleista.
Puolisuuden kuvaaminen
Bilateraalinen tarkoittaa mediaanitason molemmilla puolilla sijaitsevaa, unilateraalinen vain toisella puolella sijaitsevaa. Ipsilateraalinen tarkoittaa mediaanitason samalla puolella sijaitsevaa, kontralateraalinen vastakkaisella puolella sijaitsevaa.
Liikkeen kuvaaminen
Fleksio (koukistus) tarkoittaa liikettä, jossa kehon osat tulevat lähemmäs toisiaan, kun taas ekstensiossa (ojennus) kehon osat liikkuvat kauemmas toisistaan. Yleensä fleksiossa liike tapahtuu anterioriseen ja ekstensiossa posterioriseen suuntaan (polvinivel on kuitenkin poikkeus). Nilkan liikkeistä käytetään yleensä termejä dorsifleksio ja plantaarifleksio. Dorsifleksiossa jalkaterä liikkuu säärtä kohti, plantaarifleksiossa poispäin. Abduktio (loitontaminen) tarkoittaa liikettä poispäin mediaanitasosta, kun taas adduktio (lähennys) tarkoittaa liikettä kohti mediaanitasoa. Rotaatio tarkoittaa kehonosan kiertoliikettä pitkittäissuntaisen akselin ympäri. Mediaalirotaatio tuo raajan anteriorista puolta kohti mediaanitasoa, kun taas lateraalirotaatio vie sitä poispäin. Pronaatio on kyynärvarren kiertoliike, jossa kämmenpuoli kääntyy osoittamaan posteriorisesti, kun taas supinaatiossa kämmenpuoli kääntyy osoittamaan anteriorisesti. Sirkumduktio tarkoittaa liikettä, jossa raajan distaaliosa liikkuu ympyrän kehää pitkin. Se on yhdistelmä useita muita liiketyyppejä. Oppositio tarkoittaa liikettä, jossa peukalo kääntyy muita sormia kohti. Repositio on vastakkainen liike. Protruusio tarkoittaa esimerkiksi leuan, kielen tai huulten työntymistä anterioriseen suuntaan. Retruusio on vastakkainen liike. Protraktio tarkoittaa yleensä olkapäiden liikettä anterioriseen suuntaan, kun taas retraktiossa ne liikkuvat posterioriseen suuntaan. Elevaatio tarkoittaa liikettä, jossa kehon osa (esimerkiksi olkapää, silmäluomi tai kieli) liikkuu superioriseen suuntaan. Depressio tarkoittaa vastakkaista liikettä. Eversio tarkoittaa nilkan liikettä, jossa jalkapohja kääntyy poispäin mediaanitasosta, kun taas inversiossa se kääntyy kohti mediaanitasoa.
Solut ja kudokset pienoiskuva|278x278px|Yleinen eläinsolun rakenne.
Solun yleinen rakenne
Ihmisen keho koostuu noin 1014 solusta sekä soluväliaineesta.Nienstedt ym. 2014, s. 25 Soluja ympäröi 8–10 nm paksu solukalvo. Se koostuu pääasiassa fosfolipideistä, kolesterolista ja proteiineista. Lipidit muodostavat kaksoiskalvon, jossa molekyylien rasvaliukoiset osat ovat toisiaan vasten kalvon sisällä ja vesiliukoiset osat osoittavat ulospäin. Solun sisältö voidaan jakaa tumaan ja solulimaan. Solulima koostuu vedestä sekä siihen liuenneista epäorgaanisista ioneista (muun muassa K+, Na+ ja Ca2+) ja orgaanisista molekyyleistä (muun muassa hiilihydraatit, lipidit, proteiinit ja RNA). Solulimassa sijaitsevat myös soluelimet. Tuma on suurin soluelin (3–10 μm). Se sisältää genomin sekä DNA:n kahdentumiseen ja transkriptioon vaadittavat entsyymit. Muita keskeisiä soluelimiä ovat muun muassa mitokondriot, ribosomit, solulimakalvosto, Golgin laite ja lysosomit sekä solun tukirankaan kuuluvat mikrotubulukset, aktiinisäikeet ja välikokoiset säikeet.Ross & Pawlina 2004, s. 24–27
Epiteelikudos Epiteelisolut verhoavat kehon ulkopintoja ja kehonsisäisiä suljettuja tiloja. Lisäksi epiteelisolut muodostavat rauhasten erittävän osan ja osa toimii aistireseptoreina. Epiteelisoluille tyypillistä on kiinnittyminen muihin epiteelisoluihin, polaarisuus (solun eri puolet ovat erikoistuneet eri tehtäviin) ja kiinnittyminen alla sijaitsevaan tyvikalvoon. Solukalvon vapaata (kehon ulkopuolelle tai ontelon sisään suuntautuvaa) osaa kutsutaan apikaaliseksi, sivuja lateraaliseksi ja tyvikalvoon kiinnittyvää osaa basaaliseksi solukalvoksi. Vain erityistapauksissa epiteelisolulla ei ole vapaata pintaa lainkaan.Ross & Pawlina 2004, s. 98–100 Epiteelisolujen alla on löyhää sidekudosta.Ross & Pawlina 2004, s.148 Epiteelikudosta luokitellaan rakenteellisesti kerrosten lukumäärän (yksi vai useita) ja pinnalla olevien solujen muodon mukaan.
Tukikudos Tukikudoksissa soluväliainetta on niin paljon, että solut ovat toisistaan erillään. Pääasialliset tyypit ovat löyhä sidekudos, tiivis sidekudos, rusto ja luu, jotka poikkeavat toisistaan soluväliaineen koostumuksen perusteella.Ross & Pawlina 2004, s. 92–96
Luukudos tukee ja suojaa muita kudoksia. Se eroaa muista tukikudoksista siinä suhteessa, että sen soluväliaine on mineralisoitunutta ja siten erittäin kovaa. Mineralisoitut aine on kalsiumfosfaattia, joka esiintyy hydroksiapatiittikiteinä. Lisäksi soluväliaineessa on muun muassa kollageenia. Luu on järjestynyt kahdella pääasiallisella tavalla: ulompana sijaitsee tiivis kuoriluu ja sisällä vähemmän tiivis hohkaluu. Luun sisällä on myös luuydinontelo, jossa sijaitsee verisoluja tuottava (punainen) luuydin tai rasvaa (keltainen luuydin). Niillä luun pinnoilla, jotka muodostavat niveliä, on nivelrustoa (tyypiltään lasirustoa). Muita luun pintoja peittää tiiviistä sidekudoksesta muodostuva luukalvo.Moore & Dalley 2006, s. 202–205 "Overview of Bone"Nienstedt ym. 2014, s. 166
Lihaskudos Lihaskudos koostuu pääasiassa lihassoluista. Niissä on runsaasti aktiini- ja myosiinisäikeitä, jotka ovat järjestäytyneet siten, että solun koordinoitu supistuminen on mahdollista. Lihassolut ovat tyypillisesti pitkulaisia ja järjestäytyneet kudoksessa samansuuntaisesti. Lihaskudosta on kolmea tyyppiä: poikkijuovainen lihaskudos, sileä lihaskudos ja sydänlihaskudos.
Hermokudos