Radiohead on englantilainen vaihtoehtorock-yhtye Oxfordshirestä. Yhtye koostuu laulaja Thom Yorkesta, kitaristi Jonny Greenwoodista, kitaristi Ed O’Brienista, basisti Colin Greenwoodista ja rumpali Phil Selwaysta. Radiohead on julkaissut yhdeksän studioalbumia ja myynyt yli 25 miljoonaa äänitettä.
Radiohead julkaisi ensimmäisen singlensä, ”Creep”, vuonna 1992. Debyyttialbumi, Pablo Honey, seurasi vuonna 1993. ”Creep” jäi aluksi tuntemattomaksi, mutta kun se julkaistiin vuoden päästä uudelleen, siitä tuli suuri hitti. Radioheadin suosio nousi seuraavan albumin, The Bendsin (1995), myötä. Radioheadin kolmas albumi, OK Computer (1997), nosti yhtyeen jo maailmankuuluksi. Albumia pidetään yleisesti 1990-luvun albumien virstanpylväänä.
Albumien Kid A (2000) ja Amnesiac (2001) julkaisun aikoihin Radiohead oli suosionsa huipulla, vaikkakin albumit jakoivat kuuntelijoiden mielipiteet. Noihin aikoihin yhtyeen tyyli muuttui kokeellisemmaksi ja elektronisemmaksi. Albumi Hail to the Thief (2003) oli yhtyeen viimeinen albumi EMI:lle. Radioheadin seitsemäs albumi, In Rainbows (2007), julkaistiin itsenäisesti digitaalisesti. Samaa linjaa jatkoi yhtyeen kahdeksas albumi The King of Limbs (2011).
Historia Yhtyeen kokoaminen ja ensimmäiset vuodet (1986–1991) thumb|Abingdonin koulu, jossa yhtye muodostettiin. Radioheadin jäsenet tutustuivat Abingdonin poikakoulussa Oxfordshiressä. Yorke ja Colin Greenwood olivat samalla vuosiluokalla, O’Brien ja Selway vuotta ylemmällä ja Jonny Greenwood kaksi vuotta alemmalla luokalla. He perustivat vuonna 1986 yhtyeen, joka sai nimekseen On a Friday, koska se harjoitteli perjantaisin koulun musiikinluokassa. Yhtye soitti ensimmäisen keikkansa loppuvuodesta 1986 Oxfordissa, Jericho Tavern -nimisessä pubissa. Jonny Greenwood oli aluksi kosketinsoittaja mutta siirtyi pian kitaristiksi.
Vaikka Yorke, O’Brien, Selway ja Colin Greenwood aloittivat vuonna 1987 opinnot yliopistossa, yhtye harjoitteli yhä viikonloppuisin ja loma-aikoina. On a Friday perustettiin uudelleen vuonna 1991, kun kaikki muut paitsi Greenwood olivat suorittaneet yliopistotutkinnon. Yhtye äänitti demoja, kuten Manic Hedgehogin, ja esiintyi Oxfordissa. Vaikka Oxfordshiressä ja Thamesin laaksossa oli aktiivinen indiescene 1980-luvun lopussa, se keskittyi lähinnä shoegazing-yhtyeisiin, kuten Rideen ja Slowdiveen. On a Friday ei soittanut tämän tyylisuunnan musiikkia, joten se ei saanut vielä suosiota.
Kun On a Friday alkoi esiintyä useammin, levy-yhtiöt ja tuottajat kiinnostuivat yhtyeestä. Oxfordin Courtyard-studioiden toinen omistaja Chris Hufford seurasi On a Fridayn esiintymistä Jericho Tavernissa. Yhtye teki Huffordiin vaikutuksen, ja hän tuotti kumppaninsa Bryce Edge kanssa yhtyeelle demon. He ovat siitä lähtien olleet yhtyeen managereita. Pian Colin Greenwood ja EMI-levy-yhtiön edustaja Keith Wozencroft tapasivat levykaupassa, jossa Greenwood työskenteli. Tapaaminen johti siihen, että yhtye teki kuusi albumia käsittävän levytyssopimuksen loppuvuodesta 1991. Yhtye vaihtoi EMI:n pyynnöstä nimensä Radioheadiksi Talking Headsin True Stories -albumilla olevan samannimisen kappaleen mukaan.
Pablo Honey, The Bends ja alkuajan menestys (1992–1995) Radioheadin ensimmäinen EP, Drill julkaistiin maaliskuussa 1992. Se tehtiin Courtyard-studiossa, ja sen tuottivat Hufford ja Edge. EP:n listamenestys oli surkea, ja siksi yhtye palkkasi esikoisalbuminsa tuottajiksi Paul Kolderien ja Sean Sladen, jotka olivat aikaisemmin työskennelleet Pixiesin ja Dinosaur Jr:n kanssa. Albumi äänitettiin Oxford-studiossa loppuvuodesta 1992. Radiohead alkoi saada huomiota brittiläisessä musiikkilehdistössä julkaistuaan ”Creep”-singlen loppuvuodesta 1992. Kaikki arvostelut eivät kuitenkaan olleet myönteisiä, vaan esimerkiksi NME moitti albumia eikä BBC Radio 1 suostunut soittamaan ”Creepiä”, koska se oli ”liian masentava”. Radioheadin ensimmäinen albumi, Pablo Honey, julkaistiin helmikuussa 1993. Sen musiikkityyliä verrattiin 1990-luvulla suosittuun grungeen. Pablo Honey ei menestynyt Britannian albumilistoilla, kuten eivät myöskään albumin julkaisua seuranneet singlet ”Stop Whispering” ja ”Anyone Can Play Guitar”.
”Creepin” uudelleenjulkaisu alkoi kuitenkin yllättäen menestyä ulkomailla, ja sitä soitettiin paljon myös radiossa. Kun Radiohead lähti Yhdysvaltoihin kiertueelle alkuvuodesta 1993, ”Creepin” musiikkivideota oli esitetty usein MTV:ssä. Kappaleen uudelleenjulkaisu nousi toiseksi Billboard modern rock -listalla ja seitsemänneksi Britannian singlelistalla. Radiohead kuitenkin lähes hajosi, koska menestyksen takia heidän kiertueensa piteni ja kesti lopulta toista vuotta. Yhtye sanoi kiertueen olleen ”surullinen kokemus”, koska kiertueen lopulla se soitti yhä samoja kappaleita, jotka se oli nauhoittanut kaksi vuotta aikaisemmin.
Amerikan-kiertueen jälkeen Radiohead alkoi tehdä toista albumiaan ja palkkasi tuottajakseen John Leckien, Abbey Road -studioiden veteraanin. Paineet olivat kovat, koska ”Creepin” suosion takia albumilta odotettiin paljon. Yhtye teki kiertueen Australaasiassa ja Lähi-idässä vaihtaakseen maisemaa ja vähentääkseen paineita. Silti Yorke koki tilanteen ahdistavaksi. Vuoden 1994 EP My Iron Lung, joka sisälsi samannimisen singlen, oli Radioheadin reaktio toiseen albumiinsa kohdistettuihin odotuksiin. Yhtye oli pyrkinyt tekemään syvällisempiä kappaleita. Singleä markkinoitiin valtavirran ulkopuolisilla radiokanavilla, ja lopulta myynti oli parempaa kuin odotettiin, sillä yhtyeellä oli jo uskollisia ihailijoita. Radiohead kehitti paljon uusia kappaleita kiertueella. Yhtye sai toisen albuminsa, The Bendsin, valmiiksi loppuvuodesta 1994, ja se julkaistiin toukokuussa 1995.
Radioheadia ei pidetty brittipop-yhtyeenä, joten tuosta tyylisuunnasta kiinnostunut media ei kiinnittänyt yhtyeeseen kovin paljon huomiota. Toisen albumin jälkeen yhtyeestä tuli kuitenkin viimein suosittu kotimaassaan. Albumia hallitsevat tiheät riffit ja eteerinen ilmapiiri, jotka syntyivät yhtyeen kolmen kitaristin takia. Albumilla käytetään myös enemmän koskettimia kuin yhtyeen debyyttialbumilla. Singlet ”Fake Plastic Trees”, ”Just” ja ”Street Spirit (Fade Out)” menestyivät Britannian listoilla. ”Street Spirit (Fade Out)” oli ensimmäinen Radioheadin kappale, joka nousi singlelistalla viiden parhaan joukkoon. Radiohead teki kiertueen R.E.M:n lämmittely-yhtyeenä vuoden 1995 puolivälissä. R.E.M. on yksi Radioheadin esikuvista, ja se oli tuolloin yksi maailman suosituimmista aktiivisista rock-yhtyeistä. Michael Stipe esitteli lämmittely-yhtyeen sanoen: ”Radiohead on niin hyvä, että he pelottavat minua”.Randall, s. 127 Yhtyeen kuuluisat fanit ja erikoiset musiikkivideot kappaleille ”Just” ja ”Street Spirit (Fade Out)” levittivät Radioheadin mainetta Britannian ulkopuolelle. Jonny Greenwoodin mielestä yhtyeen suosion käännekohta tapahtui noin yhdeksän tai 12 kuukautta The Bendsin julkaisun jälkeen. The Bends ei kuitenkaan ollut Britannian ulkopuolella niin suosittu kuin ”Creep”; vain muutamat sen singleistä pääsivät soittolistoille maailmalla, ja se sijoittui Amerikan listoilla vain 88:nneksi, mikä on Radioheadin huonoin sijoitus. The Bends-albumin kiertueen aikana Radiohead kävi esiintymässä toistaiseksi ainoan kerran Suomessa Helsingin Huvilateltassa elokuun 29.8.1995.
OK Computer, kuuluisuus ja myönteinen kritiikki (1996–1998)
Radioheadin seuraavalle albumille oli jo nauhoitettu kaksi uutta kappaletta: ”Lucky”, joka julkaistiin hyväntekeväisyyssinglenä sotalapsien hyväksi, ja ”Exit Music (For a Film)”, jota kuultiin myöhemmin Baz Luhrmannin vuoden 1996 elokuvassa William Shakespearen Romeo ja Julia. Radiohead aloitti tuottaja Nigel Godrichin kanssa uuden albumin työstön vuonna 1996. Godrich oli tuottanut aikaisemmin ”Lucky”-singlen ja sen b-puolen ”Talk Show Host”. Heinäkuuhun mennessä yhtye oli äänittänyt neljä kappaletta harjoitustilassaan maaseudulla, lähellä Didcotia. Yhtye päätti viimeistellä kappaleet kiertueella, jonka se teki Alanis Morissetten lämmittelijänä. Loput albumista äänitettiin St Catherine’s Courtin kartanossa Bathin lähellä. Nauhoitukset olivat rauhallisia. Yhtye soitti koko päivän, käytti eri huoneita ja kuunteli The Beatlesia, DJ Shadow’ta, Ennio Morriconea ja Miles Davisia. Äänitykset saatiin valmiiksi vuoden 1996 lopulla, ja maaliskuussa 1997 albumi oli myös miksattu ja masteroitu.
thumb|190x190px|left|Thom Yorke esiintymässä Yhdysvalloissa vuonna 1998. Radioheadin kolmas albumi, OK Computer, julkaistiin kesäkuussa 1997. Uudella albumillaan yhtye kokeili uusia kappalerakenteita ja eri musiikkityylejä, kuten ambientia, avant gardea ja elektronista musiikkia. OK Computer oli yhtyeen ensimmäinen albumi, joka nousi suoraan ensimmäiseksi Britannian albumilistalla. Vaikka albumi oli Yhdysvaltojen Billboard 200 -listalla vain 21. sijalla, siitä tuli hyvin suosittu ja se sai Grammy-palkinnon parhaana vaihtoehtoalbumina. Se oli myös ehdolla vuoden albumiksi. ”Paranoid Android”, ”Karma Police” ja ”No Surprises” julkaistiin singleinä. Niistä ”Karma Police” menestyi parhaiten Yhdysvalloissa ja nousi 41. sijalle Modern Rock -listalla.
OK Computer sai lopulta loistavat arviot kriitikoilta, ja yhtye yllättyi sen saamasta suosiosta. Albumin julkaisua seurasi ”Against Demons” -maailmankiertue. ”No Surprises” -singlen musiikkivideon ohjaaja Grant Gee oli mukana ja kuvasi yhtyettä kiertueella. Materiaalista tehtiin dokumentti Meeting People Is Easy, joka julkaistiin vuonna 1998. Dokumentissa nähdään yhtyeen yleinen kyllästyminen musiikkiteollisuuteen ja lehdistöön, mikä vie yhtyeen lähelle hajoamista. Noihin aikoihin yhtye julkaisi musiikkivideokokoelman 7 Television Commercials ja kaksi EP:tä, jotka koostuivat OK Computerin b-puolista.
Kid A, Amnesiac ja tyylinmuutos (1999–2001) thumb|right|Jonny Greenwood on käyttänyt levytyksissä ja konserteissa useita erilaisia elektronisia instrumentteja Kid A:n ja Amnesiacin aikana.
Radiohead ei keikkailut aktiivisesti vuosien 1997–1998 kiertueensa jälkeen. Ainoa konsertti oli vuonna 1998, jolloin yhtye esiintyi Amnesty Internationalin konsertissa Pariisissa. Yorke myönsi myöhemmin, että yhtye oli tuolloin lähellä hajoamista ja että hän kärsi masennuksesta. Radiohead alkoi tehdä OK Computerin seuraajaa alkuvuodesta 1999. Vaikka levy-yhtiö ei enää painostanut yhtyettä eikä heillä ollut määräaikaa levyn valmistumiselle, paineet olivat silti kovat. Kaikilla yhtyeen jäsenillä oli erilaiset näkemykset Radioheadin tulevaisuudesta, ja Yorke kamppaili laulujen tekemisen kanssa. Lopulta yhtyeen jäsenet sopivat uudesta tyylistä ja määrittivät paikkansa yhtyeessä uudelleen. Radiohead sulkeutui tuottaja Nigel Godrichin kanssa studioihin Pariisissa, Kööpenhaminassa ja Gloucesterissa sekä lopuksi omaan vastavalmistuneeseen studioonsa Oxfordissa. Nauhoitukset kestivät lähes 18 kuukautta ja päättyivät huhtikuussa vuonna 2000.
Radiohead julkaisi neljännen albuminsa, Kid A:n, vuoden 2000 lokakuussa. Samalla nauhoitetusta materiaalista julkaistiin myöhemmin myös toinen albumi. Kid A ei jatka OK Computerin tyyliä. Se on musiikiltaan ja sanoituksiltaan minimalistinen, ja siinä on aikaisempaa vähemmän kitaroita mutta enemmän erilaisia elektronisia instrumentteja (kuten ondes martenot), ohjelmoituja elektronisia rytmejä ja jazztorvia. Se oli Radioheadin suurin kaupallinen menestys ja nousi suoraan listaykköseksi monissa maissa, kuten Yhdysvalloissa. Menestystä on selitetty hypellä: albumi levisi Napsteriin jo muutamia kuukausia ennen julkaisuaan ja sitä odotettiin hartaasti OK Computerin jälkeen. Vaikka Kid A:lta ei julkaistu singlejä, ”Optimisticin” ja ”Idiotequen” promoversioita soitettiin radiossa. Lyhytvideoita, ”blipejä”, oli vapaassa jakelussa Internetissä, ja niitä soitettiin myös musiikkikanavilla. ”Blipien” taustalla soi katkelmia kappaleista.