Yllytysoikeudenkäynnit tarkoittavat Suomessa vuosina 1969–1970 käytyjä oikeudenkäyntejä, joissa oli syytettynä lukuisia siviilipalveluksesta evättyjä asevelvollisia palveluksesta kieltäytymään yllyttäneitä. Yllytysoikeudenkäynnit käynnistyivät Erik Schülleria vastaan nostetusta oikeudenkäynnistä yllytysrikoksesta. Schüllerin tukijat julkaisivat yllytyskirjelmänä, joka keräsi yli tuhat allekirjoitusta, minkä seurauksena myös lukuisia allekirjoittajia vastaan nostettiin oikeudenkäynti. Oikeudenkäynneissä langetettiin useita vankeus- ja sakkorangaistuksia, mutta suurin osa tuomioista kumottiin ylemmissä oikeusasteissa lainmuutoksen myötä ja loput syytetyistä armahdettiin. Yllytysoikeudenkäyntejä on pidetty Suomen 1960-luvun radikalismin huipentumana ja symbolinaTuori 2023, s. 109.
Tunnettuja yllytysoikeudenkäynneissä syytettyjä olivat muun muassa poliitikot Jörn Donner, Arvo Hautala, Tellervo M. Koivisto, Paavo Lipponen, Kati Peltola, Terho Pursiainen, Kaisa Raatikainen, Arvo Salo, Ulf Sundqvist, Ilkka Taipale ja Erkki Tuomioja; tutkijat Pekka TarkkaTuori 2023, s. 138 ja Kaarlo TuoriTuori 2023, s. 114; kirjailijat Daniel Katz, Markku Lahtela, Pekka Lounela, Marja-Leena Mikkola, Eila Pennanen, Aku-Kimmo Ripatti, Hannu Salama ja Elvi Sinervo; näyttelijät ja ohjaajat Kalle Holmberg, Kaisa Korhonen, Pekka Laiho, Vesa-Matti Loiri, Eero Melasniemi ja Elina Salo, toimittajat Johan von Bonsdorff, Päivi Istala, Johannes Pakaslahti, Jertta Roos, Hannu Taanila ja Juha Virkkunen sekä muusikot Kaj Chydenius, Henrik Otto Donner ja M. A. Numminen. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971, s. 173. Otava 1970, Helsinki. Syytettyjen oikeusavustajiin kuuluivat muun muassa Tarja Halonen,Tuori 2023, s. 121 Kullervo Kemppinen, Matti Louekoski ja Matti Wuori.
Oikeudenkäyntien tausta Yllytysoikeudenkäyntien taustalla oli 1960-luvulla radikaalien opiskelijoiden piirissä kehittynyt rauhanliike, jota edusti etenkin vuonna 1963 perustettu Sadankomitea. Sadankomiteassa ryhdyttiin kannattamaan aiemman uskonnollisiin ja eettisiin arvoihin perustuvan aseistakieltäytymisen sijasta järkiperäistä aseistakieltäytymistä eli tarkoituksenmukaisuuspasifismia, jossa kieltäytyminen nähtiin yhtenä välineenä pyrkimyksessä sotien lakkauttamiseen.Tuori 2023, s. 122–123
1960-luvulla aseistakieltäytymistä säänteli vuoden 1959 asevelvollisuuden täyttämisestä aseettomana annettu laki, joka mahdollisti kieltäytymisen uskonnollisin ja siveellisin perustein. Ylivoimainen valtaosa kieltäytyi uskonnollisella perusteella, ja heistä valtaosa oli Jehovan todistajia. Kieltäytymishakemusten hyväksymisestä tai hylkäämisestä päätti asevelvollisten tutkijatoimikunta. Kun asevelvollisuuslakia uudistettiin 1960-luvun lopulla, Sadankomitea pyrki vaikuttamaan siihen niin, että ensinnäkin laissa mahdollistettaisiin kieltäytyminen arvoperusteiden lisäksi myös tarkoituksenmukaisuusperusteilla ja toiseksi tutkijatoimikunta lakkautettaisiin. Näiden vaatimusten osalta uusi vuoden 1969 siviilipalveluslaki rajoittui kuitenkin vain nimimuutoksiin ilman sisällöllisiä muutoksia; siveellisen perusteen nimi vaihtui eettiseksi ja tutkijatoimikunnan nimi vakaumuksentutkintalautakunnaksi. Siviilipalveluslaki oli pettymys sadankomitealaisille ja johti jännittyneeseen tilanteeseen heidän keskuudessaan.Tuori 2023, s. 122–124
Yllytysoikeudenkäyntien aikaisen Suomen rikoslain 16 luvun yhdeksännessä pykälässä oli kriminalisoitu asevelvollisten houkutteleminen julkisesti jäämään pois kutsunnasta tai vakinaisesta palveluksesta taikka harjoitustilaisuudesta. Rangaistuksena oli vähintään yksi ja enintään seitsemän vuotta kuritushuonetta tai vähintään yksi vuosi vankeutta.Tuori 2023, s. 111 Jos asianhaarat olivat erittäin lievät, rangaistuksena oli pykälän neljännen momentin mukaan sakko tai enintään vuosi vankeutta.Tuori 2023, s. 130 Aseistakieltäytymiseen yllyttämistä ei ollut lainkaan säädetty rangaistavaksi muiden Pohjoismaiden rikoslaeissa, ja Länsi-Saksan rikoslaista kyseinen kohta poistettiin liittoutuneiden määräyksestä vuonna 1946.Halonen, Mykkänen (toim.) 1970, s. 59
Tapahtumakulku
Schüllerin puhe ja oikeudenkäynti Yllytysoikeudenkäynteihin johtanut tapahtumasarja alkoi 11. helmikuuta 1969, kun oikeustieteen ylioppilas Erik Schüller piti Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä keskustelutilaisuudessa puheen, jossa hän kehotti kaikkia vakaumuksentutkintalautakunnan hylkäämiä aseistakieltäytyjiä kieltäytymään asepalveluksesta lautakunnan päätöksestä huolimatta. Paikalla oli puolustusvoimien ja suojelupoliisin edustajia, joita Schüller kehotti tekemään rikosilmoituksen puheestaan. Näin myös tapahtui, ja 7. toukokuuta 1969 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Schüllerin julkisesti tapahtuneesta asevelvollisen houkuttelemisesta jäämään pois vakinaisesta palveluksesta vuodeksi ja kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen.Tuori 2023, s. 110–111 Sekä Scüller että tapauksen syyttäjä, joka vaati ankarampaa rangaistusta, valittivat asiassa Helsingin hovioikeuteen.Tuori 2023, s. 113
Yllytyskirjelmä Schüllerin ympärille kerääntyi merkittävä määrä tukijoita, jotka päättivät julkaista Asevelvollisille aseistakieltäytyjille -nimisen kirjelmän, jossa he toistivat Schüllerin kehotuksen. Kirjelmä keräsi parissa päivässä 122 allekirjoitusta, ja 14. huhtikuuta 1969 se julkistettiin Helsingin Sadankomitean lehdistötilaisuudessa sekä luovutettiin suoraan suojelupoliisille. Kirjelmästä myös laadittiin uusi versio Schüllerin oikeudenkäynnin alettua, ja syksyyn mennessä allekirjoituksia oli kertynyt pari tuhatta.Tuori 2023, s. 112
Oikeudenkäyntien alkaminen Yllytyskirjelmä asetti viranomaiset vaikeaan asemaan. Keskusrikospoliisin päällikkö Pentti Ylösjoki leimasi aluksi allekirjoitusten keräilyn pelleilyksi, ja Helsingin syyttäjien esimies Paavo Somiska asetti kyseenalaiseksi, olivatko allekirjoittaneet edes syyllistyneet rikokseen. Suojelupoliisi kuitenkin teki asiasta rikosilmoituksen, ja myös oikeuskansleri Jaakko Enäjärvi määräsi keskusrikospoliisin tutkimaan yllytyksiä. 17. toukokuuta 1969 alkaen noin 300 allekirjoittajaa kutsuttiin poliisikuulusteluihin. Perusteet kuulusteltavien ja syytteeseen asetettujen henkilöiden valikoinnille olivat epäselvät, mutta kohteena olivat etenkin ne, joita pidettiin toiminnan organisoijina ja jotka tunnettiin 1960-luvun opiskelijaradikalismin kärkihahmoina.Tuori 2023, s. 112–114
Syytteiden käsittely alkoi Helsingin raastuvanoikeudessa 23. heinäkuuta 1969. Kaikki syytetyt myönsivät syyllistyneensä syytteessä tarkoitettuun tekoon, mutta syyttäjien puolustus kiisti, että teko olisi täyttänyt yllytysrikoksen tunnusmerkistön. Puolustus perusteli tätä yhtäältä sillä, että pykälässä tarkoitettu houkutteleminen viittasi vain konkreettisessa tilanteessa tapahtuvaan houkuttelemiseen eikä abstraktiin kehotukseen, ja toisaalta sillä, että syytetyt eivät olleet yllyttäneet kieltäytymään asevelvollisuudesta yleensä vaan vain yhdestä tavasta suorittaa asevelvollisuus. Koska syytetyt kuitenkin pitivät oikeudenkäyntejä luonteeltaan poliittisina, oikeudellisiin perusteluihin ei käytetty paljon aikaa vaan tilaa jätettiin syytettyjen poliittisluonteisille puheenvuoroille. Syytettyjen puheenvuoroissa toistuvia teemoja olivat lainsäädännön vanhentuneisuus, sananvapaus sekä oikeudenkäyntien ja ylipäätään tuomioistuinlaitoksen poliittisuus. M. A. Numminen jopa toi oikeussaliin kitaran ja yritti laulaa sen säestyksellä otteen Ihmisoikeuksien julistuksesta. Raastuvanoikeus yritti tuloksetta palauttaa kurin langettamalla sakkotuomioita puheenvuoroista, joissa arvosteltiin tuomioistuinta tai oikeudenkäytön poliittisuutta. Raastuvanoikeus katsoi ratkaisuissaan, että yllytysrikoksen tunnusmerkistö oli täyttynyt, mutta käytti hyväkseen mahdollisuutta vedota lieventäviin asianhaaroihin ja tuomita vankeuden tai kuritushuoneen sijasta sakkoihin. Kaikkien kohdalla raastuvanoikeus ei kuitenkaan katsonut olevan lieventäviä asianhaaroja, vaan langetti ankarampaa asteikkoa soveltaen vankeusrangaistuksia esimerkiksi Erkki Tuomiojalle, Ilkka Taipaleelle ja Johannes Pakaslahdelle. Raastuvanoikeus ei yksilöinyt lieventäviä asianhaaroja tai perustellut tekemiään erotteluja.Tuori 2023, s. 114–116
Käsittely ylemmissä oikeusasteissa ja lainsäätäjän väliintulo Oikeudenkäynnit raastuvanoikeudessa jatkuivat loppukesällä ja alkusyksynä 1969, samalla kun syyttäjät ja tuomioistuin odottivat hovioikeudelta oikeustilaa selkeyttäviä päätöksiä. 2. syyskuuta 1969 hovioikeus antoi Scüllerin asiassa ratkaisun, jossa se katsoi, ettei asiassa tullutkaan soveltaa yllyttämistä asevelvollisuudesta kieltäytymiseen koskevaa rikoslain 16 luvun yhdeksättä pykälää, koska Schüllerin kehotus ei ollut johtanut tai ollut vaarassa johtaa asevelvollisen poistumiseen palveluksesta,Tuori 2023, s. 132 vaan yllyttämistä rikolliseen tekoon koskevaa yleissäännöstä, jonka perusteella Scüller tuomittiin vain sakkorangaistukseen. Hovioikeus antoi nopeasti Schüllerin jutun ratkaisun jälkeen päätöksiä myös yllytyskirjelmän allekirjoittajien jutuissa, ensimmäisinä Pakaslahdelle ja Johan von Bonsdorfille. Hovioikeuden päätökset eivät selkeyttäneet tilannetta toivotulla tavalla vaan osoittautuivat hyvin kiistanalaisiksi. Hovioikeuden ratkaisua pidettiin logiikaltaan puutteellisena, sillä yhdeksänteen pykälään ei sisältynyt mainitunlaista edellytystä, ja vastoin erityssäännöksen etusijaa koskevaa lex specialis -periaatetta,Tuori 2023, s. 131–132 ja sitä kannattivat vain kolme hovioikeuden seitsemästä jäsenestä. Päätöksen taustalla on katsottu olleen tarve löytää kiireellä ratkaisu, jossa Schüller tuomittaisiin pelkästään sakkorangaistukseen.Tuori 2023, s. 117–119
Oikeudenkäynnit herättivät myös Suomen valtiojohdon huomion. Presidentti Urho Kekkonen tarkkaili tilannetta Suomen Kuvalehdessä nimimerkki Liimataisena ja lähetti elokuussa 1969 oikeusministeri Aarre Simoselle myllykirjeen, jossa hän sanoi oikeudenkäyntien muodostuneen Suomen oikeuslaitokselle vahingolliseksi farssiksi ja vaati hallitukselta toimia asiassa. Hallitus asetti jo heinä-elokuun vaihteessa ministerivaliokunnan valmistelemaan rikoslain yllytyspykälien uudistamista, ja antoi esityksensä eduskunnalle syyskuun lopulla. Presidentti vahvisti eduskunnan hyväksymän esityksen maaliskuussa 1970 siten, että muutokset tulivat voimaan huhtikuun alusta.Tuori 2023, s. 117 Lainmuutoksen myötä rikoslain yhdeksäs pykälä rajattiin koskemaan vain yksityisesti, konkreettisessa tilanteessa tapahtuvaa asevelvollisen kehottamista jäämään pois palveluksesta, kun taas julkisesta kehottamisesta mihin tahansa rikokseen säädettiin nyt kahdeksannessa pykälässä.Tuori 2023, s. 137
Schüllerin, Pakaslahden ja von Bonsdorfin tapauksissa sekä syytetyt että syyttäjät, jotka kiistivät hovioikeuden tulkinnan sovellettavasta säännöksestä, valittivat korkeimpaan oikeuteen. Kahdessa jälkimmäisessä tapauksessa oikeuskansleri Enäjärvi otti itse ylimpänä syyttäjänä jutut ajaakseen. Korkeimman oikeuden 28. huhtikuuta 1970 antamissa ratkaisuissa, jotka perustuivat uudistettuihin rikossäännöksiin, Schüller ja Pakaslahti tuomittiin julkisesta kehottamisesta rikolliseen tekoon sakkorangaistuksiin, kun taas Bonsdorfin ei katsottu syyllistyneen rangaistavaan tekoon. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten perusteella alemmat oikeusasteet tuomitsivat yllytyskirjelmien laatimiseen, levittämiseen ja julkaisemiseen osallistuneet syytetyt sakkoihin, kun taas muiden syytettyjen osalta syytteet hylättiin. Presidentti Kekkonen kuitenkin vielä armahti Schüllerin ja muut rangaistuksiin tuomitut.Tuori 2023, s. 119–120
Seuraukset Yllytysoikeudenkäynnit johtivat muutoksiin rikoslain yllytyspykälissä, mutta niiden varsinaista tavoitetta eli siviilipalveluslain muuttamista ei välittömästi saavutettu. Vakaumuksen tutkinnasta luovuttiin ja vakaumuksentutkintalautakunta lakkautettiin vasta vuonna 1985 säädetyllä väliaikaislailla, joka tuli voimaan vuonna 1987.Tuori 2023, s. 149–150 Myös yllytysrikoksia koskevat pykälät poistettiin rikoslaista vuoteen 1991 mennessä.Tuori 2023, s. 152