Tyynenmeren sota toisessa maailmansodassa () oli Tyynellämerellä, Kaakkois-Aasiassa ja Itä-Aasiassa liittoutuneiden ja Japanin keisarikunnan välillä vuosina 1941–1945 käyty osa toista maailmansotaa. Sotatapahtumiin sisällytetään Tyynenmeren, Tyynenmeren lounainen ja Kaakkois-Aasian sotatoimialueet sekä Kiinan–Japanin sota (joulukuusta 1941) kuten myös Neuvostoliiton ja Japanin konflikti vuonna 1945.
Tyynenmeren sodan katsotaan alkaneen 7./8. joulukuuta 1941, jolloin japanilaiset nousivat maihin Thaimaahan ja Brittiläiseen Malaijaan Malakan niemimaalla ja hyökkäsivät Pearl Harboriin, Yhdysvaltain laivaston Tyynenmeren laivaston tukikohtaan. Toisaalta sodan voidaan katsoa alkaneeksi jo Japanin hyökättyä 19. syyskuuta 1931 Mantšuriaan tai viimeistään sen hyökättyä Kiinaan 7. heinäkuuta 1937, mikä käynnisti toisen Kiinan–Japanin sodan. Ratkaisevinta sodan syttymiselle Japanin ja Yhdysvaltain välille oli Japanille asetettu kauppasaarto, sillä Japani oli taloudellisesti riippuvainen Yhdysvalloista.
Tyynenmeren sodan alkuvaiheessa Japani valloitti liittoutuneiden vastarinnasta huolimatta suunnitelmiensa mukaisesti suuria alueita Tyynenmeren alueelta uhaten lopulta Australian rannikkoa. Liittoutuneiden vastarinnan kovetessa ja Yhdysvaltain saavuttaessa teollisen ylivoimansa avulla menestystä liittoutuneet aloittivat etenemisen, joka huipentui atomipommien pudottamiseen Japaniin. Japanin valtuuskunta allekirjoitti 2. syyskuuta 1945 Tokionlahdelle ankkuroituneen USS Missourin kannella antautumisasiakirjan, joka päätti toisen maailmansodan.
Taustaa Japanin keisarikunta harjoitti 1800-luvun lopulta alkaen johdonmukaista laajentumispolitiikkaa, johon liittyi Saksan keisarikunnan Tyynenmeren alueen siirtokuntien haltuunotto ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Kiinan–Japanin sota (1937–1945)
Japani varoitti huhtikuussa 1927, ettei se tulisi seuraamaan toimettomana sivusta kommunismin leviämistä Kiinassa.Tiainen, Jorma O. (toim.): Vuosisatamme Kronikka, s. 364. Jyväskylä: Gummerus, 1987. Japani aloitti sodan Kiinaa vastaan ja valloitti suuria alueita. Hyökkäys kuului keisarillisen Japanin armeijan suurempaan suunnitelmaan hallita Manner-Aasiaa muun muassa nukkehallituksien avulla. Japani oli provosoinut Kiinaa vuoden 1931 Mantšurian valtauksesta lähtien, jonka aloitti Mukdenin välikohtaus. Viimeinen pienemmistä yhteenotoista oli sodan lopullisesti käynnistänyt Marco Polon sillan välikohtaus vuonna 1937.
Välien kiristyminen länsivaltojen kanssa Japanin ja Yhdysvaltojen välejä kiristivät talouspakotteet, joihin Yhdysvallat osallistui vastauksena Japanin suorittamaan Ranskan Indokiinan valtaukseen.Roberts 2010, s. 251 Sekä Yhdysvallat että Yhdistynyt kuningaskunta olivat käyttäneet Ranskan Indokiinaa Tšiang Kai-šekin joukkojen huoltamiseen. Tšiang Kai-šekin valtaa tuettiin, koska sitä pidettiin demokraattisena.Beevor 2012, s. 260 Yhdysvalloilla oli myös merkittäviä investointeja Kiinassa. Japanille Indokiinan valtaus merkitsi paitsi huoltoreittien hallitsemista myös tärkeän tukikohdan saamista Kaakkois-Aasiaan.Beevor 2012, s. 290–292 Indokiinasta tuli Japanille houkutteleva kohde kesän 1940 jälkeen, kun Saksa kukisti Ranskan.Mauch 2026, s. 156 Japani valtasi Indokiinan pohjoisosan syyskuussa 1940Asada 2006, s. 242 ja eteläosan heinäkuussa 1941Asada 2006, s. 253.
Aluksi kauppasaarto oli osittainen ja koski Japanille tärkeää terästä. Syyskuussa 1940 vientirajoituksia asetettiin myös lentopolttoaineisiin.Mauch 2026, s. 172 Taloudellinen sodankäynti voimistui heinäkuussa 1941, kun Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Alankomaat alkoivat jäädyttää japanilaisten ulkomaanvaroja.Asada 2006, s. 258 Yhdysvaltojen 1. elokuuta 1941Dower 1979, s. 221 aloittama öljysaarto tuotti Japanille vakavia huolto-ongelmia ja uhkasi lamauttaa sen laivaston operointikyvyn,Asada 2006, s. 261 sillä Japani toi peräti 75 prosenttia öljystään Yhdysvalloista. Myös Britannia ja Alankomaat liittyivät öljysaartoon.Mauch 2026, s. 220 Japani oli 1900-luvun alkupuolella teollistunut ripeästi muttei ollut lainkaan omavarainen. Maan väkiluku oli 1930-luvulla noussut yli 73 miljoonaan.
Yhdysvallat myönsi Kiinalle valtavia lainoja ja otti sen mukaan taloudelliseen Lend-Lease-apuun toukokuusta 1941 alkaen. Sotilaallisesti Yhdysvallat keskittyi kuitenkin toistaiseksi suojelemaan vain omaa maataan ja Filippiinejä, vaikka niin Tšiang Kai-šek kuin Alankomaiden Itä-Intia pyysivät sotilaallista tukea, ja Britannian pääministeri Winston Churchill toivoi Yhdysvaltojen puolustavan Singaporea. Yhdistyneelle kuningaskunnalle Yhdysvallat toimitti kuitenkin runsaasti aseita.Roberts 2010, s. 148 Japani taas liittoutui Saksan ja fasistisen Italian kanssa 27. syyskuuta 1940 solmitulla kolmen vallan sopimuksella.Dower 1979, s. 216 Saksalaiset painostivat Japania hyökkäämään Singaporeen ja vakuuttivat valmistelevansa itse maihinnousua Britteinsaarille keväällä 1941.Mauch 2026, s. 187–188
Japanin hyökkäykset Pearl Harbor
Hyökkäyksestä Pearl Harboriin päätettiin lokakuussa 1941,Stephan 1984, s. 81–83 ja hyökkäyskäsky annettiin 5. marraskuuta. Vielä käskynkin jälkeen pidettiin auki se vaihtoehto, että neuvottelut Yhdysvaltojen kanssa kauppasaarron purkamisesta voisivat päättyä rauhanomaisesti. Japani ehdotti vetäytymistä Indokiinasta sillä ehdolla, että kauppasaarto purettaisiin.Mauch 2026, s. 258–263 Presidentti Roosevelt ja ulkoasiainministeri Cordell Hull kannattivat kuitenkin jyrkkää politiikkaa, ja marraskuun 1941 lopussa esitetyssä ”Hullin kymmenen kohdan asiakirjassa” Japanilta vaadittiin vetäytymistä niin Kiinasta kuin Indokiinasta sekä kolmen vallan sopimuksesta. Japanilaiset pitivät sitä uhkavaatimuksena,Dower 1979, s. 222 ja neuvottelujen jatkamista pidettiin mahdottomana.Mauch 2026, s. 263 Japanin sodanjohdolla ei ollut halukkuutta suuriin myönnytyksiin, ja Cordell Hullin jyrkkyys sai heidät vakuuttumaan siitä, että Japanin sotavalmistelut olivat olleet oikeutettuja. Laivaston amiraalit esittivät keisari Hirohitolle hyvin optimistisia arvioita laivaston kyvystä käydä sotaa Yhdysvaltoja vastaan.Mauch 2026, s. 264 Keisari taipui militaristien vaatimuksiin. Sotaministeri Hideki Tōjō totesi keisarille, ettei Yhdysvallat ollut suostunut edes yhteen myönnytykseen. Tōjōn mukaan Yhdysvallat pyrki vain lykkäämään sotaa vahvistaakseen laivastoaan ja kukistaakseen Japanin muutamaa vuotta myöhemmin.Mauch 2026, s. 230 Myös amiraali Osami Nagano puhui sen puolesta, että Japani menettäisi ajan myötä etulyöntiasemaansa. Yhdysvaltain laivaston odotettiin kasvavan niin nopeasti, että vuoteen 1943 mennessä siitä tulisi puolet Japanin laivastoa suurempi.Asada 2006, s. 263–266
Sodanjohto arvioi, ettei Japani pärjäisi kulutussodassa, vaan yllätyshyökkäys olisi ainoa keino, jolla Japani voisi voittaa sodan Yhdysvaltoja vastaan. Keisarillisen laivaston ilmavoimat iskivät aamulla 7. joulukuuta 1941 Havaijin O‘ahulle tarkoituksenaan tuhota koko Yhdysvaltain Tyynenmeren-laivasto. Hyökkäys Pearl Harboriin käänsi Yhdysvaltain yleisen mielipiteen sodan kannalle, ja seuraavana päivänä 8. joulukuuta Yhdysvallat julistikin sodan Japanille. Japanin liittolaiset Saksa ja Italia julistivat sodan Yhdysvalloille 11. joulukuuta. Yhdysvalloista tuli osa toisen maailmansodan liittoutuneita.Roberts 2010, s. 258–259
Valloitukset Aasiassa Samanaikaisesti Pearl Harborille tehdyn iskun kanssa japanilaiset joukot hyökkäsivät Guamille, Wakelle, Filippiineille, Thaimaahan ja Malesiaan sekä brittien hallinnoimaan Hongkongiin Kiinan rannikolla.Beevor 2012, s. 296–297
Japani pyrki rakentamaan läntisen Tyynenmeren ja Etelä-Kiinan meren ympäröivän puolustusvyöhykkeen.Beevor 2012, s. 292–297 Propagandassaan japanilaiset puhuivat eurooppalaisen siirtomaavallan purkamisesta ja Suur-Itä-Aasian yhteisvaurausvyöhykkeen rakentamisesta. Japanin pääministeri Hideki Tōjō vältti nimeä Tyynenmeren sota ja halusi nimityksen viittaavan myös Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan: siksi nimitykseksi valittiin Suur-Itä-Aasian sota.Mauch 2026, s. 273
Kaakkois-Aasiasta Japani tavoitteli itselleen raaka-aineita, kuten öljyä, kumia, rautaa ja nikkeliä.Mauch 2026, s. 143 Valloitusten arvioitiin tekevän Japanin omavaraiseksi kahden vuoden sisällä.Stephan, 1984, s. 87 Sodan alkaessa vuonna 1941 Yhdysvallat oli lähes täysin omavarainen kaikissa sotateollisuuden tarvitsemissa raaka-aineissa.Stephan 1984, s. 86
Kolme päivää Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen 10. joulukuuta japanilaiset lentokoneet upottivat Britannian kuninkaallisen laivaston osasto Z:n taistelulaiva Prince of Walesin ja taisteluristeilijä Repulsen Malesian rannikolla. Huhtikuussa 1942 tehdyssä yllätyshyökkäyksessä japanilaislentokoneet upottivat Intian valtamerellä brittiristeilijät HMS Cornwallin ja Dorsetshiren sekä lentotukialus Hermesin.
Thaimaa solmi sotilasliiton Japanin kanssa 21. joulukuuta, ja sen hallinnassa olleet tukikohdat siirtyivät japanilaisten käyttöön. Tammikuussa 1942 Japani hyökkäsi Burmaan, Hollannin Itä-Intiaan, Uuteen-Guineaan, Salomonin saarille ja se valtasi Manilan, Kuala Lumpurin ja Rabaulin. Singapore antautui 15. helmikuuta, ja lähes 130 000 liittoutuneiden sotilasta joutui sotavankeuteen. Filippiiniläiset ja yhdysvaltalaiset joukot tekivät ankaraa vastarintaa Filippiineillä, kunnes ne lopulta antautuivat 8. toukokuuta. Japani hyökkäsi 3. kesäkuuta Aleuteille valloittaen Attun ja Kiskan saaret.
Toteutumattomia vuoden 1942 suunnitelmia olivat Japanin maihinnousut Australiaan, HavaijilleStephan, 1984, s. 1–5, Sri Lankalle ja Madagaskarille. Saksalaiset kannustivat Japania häiritsemään brittien huoltoreittejä Intian valtameren länsiosissa,Beevor 2012, s. 443 ja Japani osallistuikin sukellusveneineen Madagaskarin taisteluun marraskuussa 1942. Lisäksi suunniteltiin operaatio FS -nimellä tunnettua Fidžin ja Samoan miehittämistä tarkoituksena häiritä Yhdysvaltojen ja Australian välisiä yhteyksiä.
Japanin sotajoukoissa palveli runsaasti korealaisia ja Formosan kiinalaisia sekä jonkin verran Vichyn Ranskan alueelta palkattuja sekä Intian ja Burman kansallisarmeijoiden sotilaita. Lisäksi kymmeniä tuhansia korealaisia ja kiinalaisia siirrettiin pakkotyöhön Japaniin. Sotavankeja japanilaiset kohtelivat epäinhimillisesti, ja vangittujen liittoutuneiden kuolleisuus oli 27 prosenttia.Beevor 2012, s. 901
Korallimeren taistelu
Liittoutuneiden tiedustelu sai vihiä japanilaisten aikomuksesta hyökätä mereltä Port Moresbyä, Uuden Guinean pääkaupunkia vastaan. Liittoutuneet kokosivat kaksi lentotukialusta sekä monia pienempiä aluksia sisältäneen amerikkalais-australialaisen taisteluosaston ja lähettivät sen japanilaisten laivastoa vastaan. Taistelu kesti neljännestä päivästä toukokuuta kahdeksanteen toukokuuta. Aluksi kumpikaan osapuoli ei havainnut toisen pääosastoa, vaan molemmat iskivät pienempiä kohteita vastaan.
Taistelussa amerikkalaiset menettivät suuremman lentotukialuksistaan, vanhentuneen Lexingtonin ja toinen, uudempi Yorktown vaurioitui pahasti. Japani menetti yhden pienen tukialuksen, Shohon, ja toinen tukialus, Shokaku vaurioitui pahasti. Lisäksi kolmas, Zuikaku menetti kaikki lentokoneensa, mikä riitti johtamaan japanilaisten perääntymiseen ja maihinnousun peruuntumiseen.
Japanilaiset aiheuttivat liittoutuneille hiukan suuremmat tappiot, mutta strategisesti taistelu oli voitto liittoutuneille; maihinnousu peruuntui, ja liittoutuneiden taistelutahdolle teki hyvää nähdä, että japanilaisetkin voidaan pysäyttää. Lisäksi kumpikaan taistelusta selvinneistä japanilaisista lentotukialuksista ei ehtinyt mukaan Midwayn taisteluun, amerikkalaisten Yorktown saatiin korjattua.
Kuvia
Sodan käännekohta