Ludvig Filip I (); (6. lokakuuta 1773 – 26. elokuuta 1850) oli viimeinen Ranskan kuningas vuosina 1830–1848. Hän oli Louis Philippe d’Orléansin (Philippe-Égalité) poika Bourbonien Orléansin sukuhaaraa ja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n jälkeläinen.
Ludvig Filipin valtakautta kutsutaan Ranskan historiassa heinäkuun monarkiaksi, sillä hän tuli valtaan heinäkuun vallankumouksen seurauksena vuonna 1830. Hallitsijana hän nautti aluksi suurta kansansuosiota, mutta menetti sen valtakautensa edetessä. Hän ei ollut niin liberaali ja kansanvallan kannattaja kuin oli tukijoilleen uskotellut, vaan alkoi hallita yhä enemmän valtaoikeuksiaan laajentaen. Lisäksi häntä syytettiin ahneeksi oman etunsa ajajaksi. Kuninkaana häntä kutsuttiin lempinimillä ”kansalaiskuningas” tai ”porvarikuningas”.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 408
Vuonna 1848 hän joutui vuorostaan helmikuun vallankumouksen syrjäyttämäksi. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 474
Suku ja koulutus
Ludvig Filip oli Chartresin prinssi Louis-Philippe Joseph de Bourbon-Orléansin ja Louise Marie Adélaïde de Bourbon-Penthièvren (1753–1821) vanhin poika. Isä päätti antaa pojilleen edistysmielisen kasvatuksen ja etsi heille opettajaksi madame de Genlisin, joka oli runoilija ja muusikko. Hänen opetusmetodinsa oli asioiden oppiminen tekemällä sekä pelien ja dramatisoinnin kautta. Opetusohjelmaan kuului vieraiden kielien kuten saksan, englannin ja italian opiskelua. Opetusohjelmaan kuuluivat myös puutarhan hoito, puutyöt sekä liikunta. Poikien piti tehdä myös työpalvelua läheisessä sairaalassa.
Vuonna 1785 Ludvig Filip oli saanut perinnöllisen nimityksen 14. rakuunarykmentin everstiksi. Kun Ranskan vallankumous puhkesi vuonna 1789, hän kuului tuolloin perustettuun edistysmielisten aatelisten ryhmään. Jakobiiniklubiin hän liittyi vuonna 1790. Kun sota Itävaltaa vastaan puhkesi vuonna 1792, hän liittyi pohjoiseen armeijakuntaan. Hän ansioitui palveluksessa ja sai komennettavakseen oman osastonsa ja syyskuussa 1792 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.
Kun Ludvig Filip oli sodassa, hänen isänsä oli vaihtanut nimensä vallankumoushenkiseksi. Hän oli nyt Philippe Égalité (ransk. tasa-arvo) ja kansalliskokouksen jäsen. Lisäksi hän äänesti kuningas Ludvig XVI:n teloittamisen puolesta. Samaan aikaan Ranskan armeija hävisi taistelun Itävallan arkkiherttuakuntaa vastaan Neerwindenissä. Ludvig Filip päätti hylätä vallankumouksen asian ja siirtyä itävaltalaisten puolelle. Hän ei kuitenkaan liittynyt Itävallan armeijaan, vaan siirtyi Sveitsiin, minne hänen Adélaïde-sisarensa oli muuttanut jo aikaisemmin. Kun tieto tästä saapui Pariisiin, Ludvig Filipin isä pidätettiin ja teloitettiin petturina.
Ura ulkomailla
Opettajana Sveitsissä Ludvig Filip lähti Ranskasta 19-vuotiaana eikä astunut maahan 21 vuoteen. Isänsä kuoleman jälkeen Ludvig Filip oli nyt Orléans-suvun päämies. Monet monarkistit pitivät häntä nyt Ranskan laillisena hallitsijana, mutta hän kielsi koskaan havittelevansa kuninkuutta. Samaan aikaan hänen äitinsä oli yhteydessä vallankumoushallitukseen saadakseen vangitut veljensä vapautetuiksi. name="viite">
Koska tunsi olevansa uhattuna Ludvig Filip päätti siirtyä Sveitsiin. Matka ei ollut mitenkään loistelias. Syntyessään hän oli ollut Ranskan rikkaimpia asukkaita, mutta nyt hän oli lähes rahaton. Hän liikkui jalkaisin, esiintyi valenimellä ja nukkui ladoissa. Seuranaan hänellä oli perheen entinen palvelija Baoduin ja he yhdessä saivat ostettua vaatimattoman aterian. Lokakuussa 1793 Ludvig Filip pääsi maantiedon, historian, matematiikan ja modernien kielten opettajaksi Reichenaun poikakouluun 1 400 frangin palkalla. Turvallisuutensa vuoksi pelännyt Ludvig Filip käytti tuolloin valenimeä Chabaud de la Tour. Sveitsistä hän muutti Freiburgiin, Baijeriin. thumb|Ludvig Filip Äijänkoskella. François-Auguste Biardin maalaus, 1840.
Lapissa ja Yhdysvalloissa Koska Ludvig Filip tunsi turvallisuutensa uhatuksi, hän päätti ottaa osaa Lappiin suuntautuneeseen tutkimusmatkaan. Matka alkoi vuonna 1795 ja Ludvig Filip käytti nimeä Müller. Aluksi matka suuntautui Kööpenhaminaan, sitten Trondheimiin ja sieltä Hammerfestiin. Sieltä matkustettiin nykyisen Suomen Lapin kautta Ruotsiin. Viikon verran oleskeltiin Muonionniskan erämaapappilassa kirkkoherra Mathias Kolströmin vieraana.
Pappilassa nuori ruhtinas hurmasi kirkkoherran kauniin kälyn Beata Caisa Walbomin, joka toimi pappilan avainpiikana. Ruhtinaan lähdettyä Beata Caisalle syntyi poika Erik. Häntä on epäilty Ludvig Filipin aviottomaksi pojaksi, mutta tieto on epävarma. Kirkonkirjat tuhoutuivat myöhemmin tulipalossa, joten pojan tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä. Erik Walbom asui Muoniossa vuoteen 1833, jolloin hän muutti Ruijaan, jossa elätti itsensä maanviljelijänä ja kalastajana. Hän kuoli 83-vuotiaana vuonna 1879.
Lapin matkan jälkeen, vuonna 1797 Ludvig Filip matkusti Yhdysvaltoihin, Philadelphiaan. Sinne muuttivat myös hänen veljensä sekä Baoduin. Seurue väitti olevansa joukko saksalaisia kauppiaita, mutta heidän henkilöllisyytensä paljastui. He pääsivät nopeasti kaupungin seurapiirien suosikeiksi, sillä "aidot prinssit" olivat kovin kiinnostavia. Ludvig Filipin ulkonäköä kehuttiin komeaksi, häntä pidettiin älykkäänä ja vaatimattomana.
Yhdysvalloissa vietettyjä vuosiaan Ludvig Filip kuvaili myöhemmin merkittäviksi. Hänen mukaansa hän omaksui tuolloin poliittiset ajatuksensa sekä käsityksensä ihmisluonnosta. Hän käytti veljineen tilaisuutta hyväkseen ja matkusteli ympäri maata. Hän kävi uudessa pääkaupungissa Washingtonissa, joka oli hänen mielestään kaupunki vain paperilla, suurin osa kaupungista oli suota ja Valkoisen talon ulkomuoto ruma. Maa oli hänen mielestään melko yksitoikkoinen ja monin paikoin matkustavaisiin suhtauduttiin töykeästi. Hän pääsi tapaamaan maan ensimmäistä presidenttiä George Washingtonia ja keskusteli tämän kanssa orjuudesta. Hän ennusti Washingtonille, että orjuus tulee vielä aiheuttamaan maassa suuren sodan. Vaikka Washington kohteli orjiaan hyvin, nämä kertoivat Baoduinille, että eivät kaipaa mitään muuta yhtä paljon kuin vapautta.
Ludvig Filip oleskeli veljineen Yhdysvalloissa aina siihen asti, että kuulivat Napoleonin tekemästä Brumaire-kuun vallankaappauksesta 9.–10. lokakuuta 1799. Nyt veljekset päättivät palata Eurooppaan, mutta Napoleonin keisarikuntaan he eivät voineet asettua. Ludvig Filip muutti veljineen Isoon-Britanniaan.
Isossa-Britanniassa ja avioliiton solmiminen Isossa-Britanniassa oleskelun aikana Bourbonien sukuhaarat tekivät sovinnon. Ludvig Filip ei liittynyt Napoleonia vastaan taistelleeseen emigranttiarmeijaan. Miksi, sitä ei varmuudella tiedetä, mutta on epäilty, että tuleva kuningas Ludvig XVIII ei luottanut mieheen, joka oli hänen veljensä murhan sallineen Philippe Égalitén poika. Toisaalta on epäilty, että Ludvig Filip ei halunnut hylätä vaikeasti sairaita veljiään, vaan auttaa heitä parhaansa mukaan. Toinen veli kuoli vuonna 1807 ja toinen vuonna 1808. Kumpikin oli sairastanut tuberkuloosia.
Vuonna 1809, yhdeksän vuoden Twickenhamissa asumisen jälkeen, Ludvig Filip liittyi Napolin kuninkaan armeijaan Palermossa. Marraskuussa 1809 hän vietti häitään Palermossa Maria Amalian, Napolin kuninkaan Ferdinand IV:n tyttären ja Maria Antoinetten sisarentyttären kanssa. Sulhasen toivottiin liittyvän armeijaan, mutta asiasta ei tullut mitään. Epäillään, että tuleva kuningas Ludvig XVIII, esti asian, sillä ei halunnut Orléans-sukua edustavaa Ludvig Filipiä mihinkään näkyvään asemaan.
Paluu Ranskaan Napoleonin kärsittyä ratkaisevan tappion asettivat voittajavallat Ranskan kuninkaaksi Ludvig Filipin serkun Ludvig XVIII:n vuonna 1814. Ludvig Filipin ei vielä sallittu käyttää nimitystä "hänen kuninkaallinen korkeutensa", vasta Kaarle X myönsi hänelle tuon oikeuden. Uusi hallinto päätti palauttaa Ludvig Filipille ne suvun maatilat ja metsät, joita ei oltu myyty. Satapäiväisen keisarikunnan aikana vuonna 1815 hän oleskeli Isossa-Britanniassa toisin kuin muu hovi, joka siirtyi Gentiin.
Aikaa Napoleonin kukistumisesta heinäkuun vallankumoukseen kutsutaan Bourbon-restauraatioksi. Ludvig XVIII oli antanut vapaaehtoisesti perustuslain, jossa rajoitti omaa valtaansa ja säätänyt uskonnonvapauden. Tilanne ei miellyttänyt vanhaa kuninkaan itsevaltiuden aikaa kaipaavia eikä tasavaltalaisiakaan. Kuningas osasi luovia maltillisesti kahden ääripään välissä. Ulkovaltojen miehitysjoukot vedettiin Ranskasta pois ja rauhan palaaminen hyödytti maata. Talous kääntyi nousuun ja kulttuurielämä elpyi ja lähti kohti uutta kukoistusta.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 180-1981, 310
Tyytymättömyys alkoi kasvaa Ranskassa erityisen vuoden 1824 jälkeen, jolloin äärikonservatiivinen Kaarle X tuli kuninkaaksi. Liikemiehenä toiminut ja äärimmäisen rikkaaksi mieheksi tullut Ludvig Filip alkoi kiinnostua politiikasta. Hän avasi palatsinsa salongit nuorille liberaaleille. Usein nähty vieras palatsin salongissa oli nuori Adolphe Thiers, joka julkaisi ystäviensä kanssa liberaalia Le National -nimistä sanomalehteä. Myös vanha juonittelija, Charles Maurice de Talleyrand tuki Thiersiä. Hänen salongeissaan vieraili myös nuoria menestyviä liikemiehiä ja taiteilijoita. Vaikka olikin säästäväinen mies, salonkiensa vieraita Ludvig Filip kestitsi avokätisesti. Hän kuunteli tarkasti heidän puheitaan, mutta varoi itse ottamasta kantaa varsinaisesti mihinkään. Kansan parissa alkoi kiertää lentolehtisiä joissa kerrottiin kuinka epäitsekäs isänmaanystävä ja vapaamielinen kansalainen Ludvig Filip olikaan.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 352, 358
Palattuaan Ranskaan Ludvig Filip ei hankkinut pojilleen kotiopettajia, kuten aatelisto yleensä oli tehnyt. Hän laittoi poikansa kouluun, jossa kävi enimmäkseen porvaristoon kuuluvien perheiden poikia.
Ranskan poliittisella kentällä oli hiljaista niin kauan, kun pääministerinä oli Joseph de Villèle joka osasi luovia konservatiivien ja liberaalien välillä. Vuonna 1829 pääministeriksi tuli kuningas Kaarle X:n mieleinen mies, äärikonservatiivinen ruhtinas Jules de Polignac. De Polignac joutui heti riitoihin edustajainkamarin kanssa ja kuningas määräsi uudet vaalit. Uusissa vaaleissa oppositio sai vaalivoiton.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 352, 353, 360
Avioliitto Marraskuussa 1809 hän vietti häitään Palermossa Napolin prinsessa Maria Amalian kanssa, joka oli Napolin kuningas Ferdinand IV:n ja Itävallan arkkiherttuatar Maria Karolinan tytär sekä Ranskan kuningatar Marie Antoinetten sisarentytär.
Tie hallitsijaksi
Pelästynyt kuningas Kaarle X teki nyt ratkaisevan virheen, joka sai vallankumouksen, josta käytetään nimeä heinäkuun vallankumous, puhkeamaan. Heinäkuun 26. päivä vuonna 1830 kuningas julkaisi niin kutsutut heinäkuun ordonanssit. Uusi edustajakamari, joka ei ollut vielä edes kokoontunut, hajotettiin, painovapaus lakkautettiin sekä äänioikeutta rajoitettiin. Tämä tarkoitti kuninkaan tekemää vallankaappausta. Kuultuaan asiasta Ludvig Filip tajusi, että jotain merkittävää olisi tekeillä ja että kansalla olisi asioihin sanansa sanottavana. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 360
Tapahtumat alkoivat vyöryä kohti vallankumousta 27. heinäkuuta vuonna 1830. Myymälät ja työhuoneet olivat suljettuina ja ihmisiä kerääntyi Pariisin kaduille ja puistoihin. Poliisi ryhtyi takavarikoimaan Le National-lehden painokoneita, sillä kielletyksi määrätty lehti oli ilmestynyt tuona päivänä. Adolphe Thiers julisti, että maan hallitus on nyt laiton ja kansa nousee sitä vastaan. Sanaa levitettiin ympäri Pariisia ja kaikkia kansankerrostumia edustavaa väkeä alkoi kerääntyä kaduille osoittamaan mieltään. Hallitus vastasi tähän ryhmittämällä joukkonsa hallintorakennusten ympärille.Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 18, 1983, s. 360-362