pienois|Bezbožik u stanka -lehden kansi vuodelta 1929, jossa viisivuotissuunnitelmaa esittävä V murskaa alleen juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin. Neuvostoliiton suhtautuminen uskontoon vaihteli ajoittain, mutta lähtökohtaisesti suhtautuminen ei ollut hyvä. Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton johtaja V. I. Lenin erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Perustuslailla säädettiin, että maassa vallitsee uskonnonvapaus ja ateistisen propagandan vapaus.
Neuvostoliitossa uskontokuntien kannattajamääriä ei tilastoitu, mutta ylivoimaisesti suurin uskonto oli ortodoksinen kirkko. Suurin osa isovenäläisistä oli ortodokseja, mutta aivan maan länsiosissa asui myös katolisia, etenkin Liettuassa ja Ukrainassa. Toiseksi suurin uskontokunta oli islam, jonka kannattajia oli varsinkin Turkestanin alueen neuvostotasavalloissa, Kaukasiassa ja myös Tatarstanin autonomisessa tasavallassa. Neuvostoliiton alueella oli myös muihin kristillisiin kirkkoihin kuuluvia henkilöitä kuten luterilaisia, joita oli lähinnä Virossa ja Latviassa sekä Inkerinmaalla.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen monissa sen entisissä jäsenvaltioissa uskonnon harjoittaminen elpyi.
Uskonnonvastainen kampanja
pienois|Vuonna 1931 räjäytetty Kristus Vapahtajan katedraali Moskovassa. Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Uskonto edusti bolševikeille myön vanhaa valtaa, mistä piti päästä eroon. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja. Jumalattomien liitto (myöhemmin Taistelevien jumalattomien liitto) suoritti ateismin levitystyötä.
Jumalattomien liiton kongressissa vuonna 1929 Nikolai Buharin totesi, että ”Neuvosto-Venäjän uskonnottomien on harjoitettava uskonnonvastaista propagandaa suuremmalla tarmolla kuin koskaan ennen.” Buharin korosti, että ”taistelu uskontoa vastaan on yksi kulttuurivallankumouksen tärkeimmistä osa-alueista. Jokainen luokkavihollisemme suuntaus pyrkii vahvistumaan uskonnollistyyppisissä järjestöissä.”
NKP:n keskuskomitea joutui kuitenkin vuonna 1929 toteamaan, ettei uskonnonvastainen propagandan levittäminen ollut tuottanut toivottua lopputulosta ja että uskonnonvastainen toimintaohjelma tuli uudistaa. Tämän jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille, teloitettiin tai joutui pakenemaan maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit. Samanaikaisesti annettu uusi laki edisti uskonnonvastaisen propagandan levittämistä. Keskuskomitea perusti myös kulttikomitean uskonnon hävittämisen hallintaa varten. Varsinainen opetustyö annettiin Jumalattomien liiton vastuulle. Valtion keskuspropagandakoneisto tuotti aineistoa, jota oli määrä käyttää liiton säännöllisissä kokouksissa maan jokaisessa kylässä, tehtaassa ja toimistossa. Vuonna 1940 näitä luentotilaisuuksia pidettiin 239 000 kappaletta arvioidulle 11 miljoonan ihmisen yhteenlasketulle yleisölle.
Vuoden 1937 väestönlaskennan tuloksien perusteella 57 % neuvostoliittolaisista kuitenkin edelleen luokitteli itsensä uskovaisiksi. Tuloksen johdosta diktaattori Josif Stalin toimeenpani Jumalattomien liitossa käyntiin laajat puhdistukset liian hitaan uskonnon hävittämisen vuoksi. Toisen maailmansodan aikana erityisesti ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Natsi-Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Stalin perusti uudelleen valtionkirkollisen Pyhän synodin. Pyhä synodi ja ortodoksinen kirkko joutuivat sodan aikana palvelemaan Neuvostoliiton propagandaa. Vaikka kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut. Syyskuussa 1944 keskuskomitea vaati uskonnonvastaisen ”tieteellis-koulutuksellisen” propagandakampanjan tehostamista, ja vuonna 1948 joukko jumalan olemassaolosta keskustelleita opiskelijoita pidätettiin ”marxismi-leninismille vihamielisen arvostelun esittämisestä”.
Toisen maailmansodan jälkeinen aika
Toisen maailmansodan jälkeena papiston surmaamisesta luovuttiin ja tyydyttiin mielipidevaikuttamiseen. Stalin kuitenkin määräsi Ukrainan kreikkalaiskatolisen kirkon yhdistymään ortodoksiseen kirkkoon. Osa kreikkalaiskatolisista alkoi käymään ortodoksissa jumalanpalveluksissa, mutta siirtyi harjoittamaan uskoa maan alla.
1970-luvulle tultaessa valtion uskontokritiikki oli jo laimeaa. Mielipidemuokkausta harjoitettiin muun muassa julisteiden avulla, joissa esitettiin uskonto ja kirkon tukeminen satiirisesti inhimillisenä heikkoutena.
Perestroikan aika
Mihail Gorbatšovin noustua valtaan ja perestroikan alettua uskontoon alettiin suhtautua suvaitsevaisemmin. Esimerkiksi vuonna 1988 valtiovalta salli 120 000 kappaleen painos venäjänkielisiä katolisia Raamattuja.
Katso myös Islam Neuvostoliitossa Uskonto Venäjällä Valtioateismi
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla Kääriäinen, Kimmo: Kommunistinen kansalaisuskonto. . Kirkon tutkimuskeskus, Aamulehden torstaivieras 13.5.2004. Lyytinen, Jaakko: Epäuskon puolue – bolshevikkien uskontopolitiikka 1917–1991. Poleemi 1/1995. Näin naapurissa: Uskonnonharjoitus Neuvostoliitossa. Ylen Elävä arkisto.
*