Konrad Viktor ”Konni” Zilliacus (18. joulukuuta 1855 Ruokolahti – 19. kesäkuuta 1924 Helsinki) oli suomalainen aktivisti ja kirjailija. Ensimmäisen sortokauden aikana hän kannatti aktiivista vastarintaa ja oli perustamassa Suomen Aktiivista Vastustuspuoluetta vuonna 1904 sekä Voimaliittoa vuonna 1906.
Lapsuus ja nuoruus Konni Zilliacuksen isä oli Zilliacus-sukuun kuulunut Henrik Wilhelm Johan Zilliacus (1823–1887), joka oli molempien oikeuksien tohtori, Helsingin pormestari, säätyvaltiopäivien porvarissäädyn puhemies ja vuodesta 1875 senaattori ja senaatin siviilitoimituskunnan apulaispäällikkö. Zilliacuksen äiti oli Ida Charlotta o.s. Söderhjelm.Taistelujen kirja 1, s. 386.Gummerus, s. 9. Prokuraattori Woldemar Söderhjelm oli Konni Zilliacuksen eno.
Zilliacus tuli ylioppilaaksi 16-vuotiaana vuonna 1872, ja hänet lähetettiin vuodeksi yksityiskouluun Sveitsiin opiskelemaan ranskaa. Palattuaan hän liittyi Viipurilaiseen osakuntaan, opiskeli lakitiedettä ja suoritti oikeustutkinnon vuonna 1877. Sen jälkeen hän opiskeli venäjää Moskovassa. Vielä tässä vaiheessa Zilliacus tähtäsi isänsä tavoin virkauralle ja työskenteli vuonna 1878 Turun hovioikeuden auskultanttina sekä vuoden ajan virkamiehenä Suomen kenraalikuvernöörin kansliassa.Gummerus, s. 10
Ensimmäinen avioliitto, lapset ja ura Vuonna 1878 Zilliacus nai 23-vuotiaana itseään 11 vuotta vanhemman Lovisa Adelaide Ehrnroothin (1844–1927), joka oli protokollasihteeri Carl Albert Ehrnroothin leski ja syntyjään kreivitär de Geer till Tervik. Lovisalla oli seitsemän lasta edellisestä liitostaan, ja Zilliacuksen kanssa hän sai vielä kolme lisää. Heidät vihittiin 30. syyskuuta 1878, minkä jälkeen he asettuivat asumaan Helsinkiin Ehrnroothien kaupunkitaloon, Nikolainkatu (nyk. Snellmaninkatu) 15:een.Gummerus, s. 11.
Heille syntyivät lapset:
Edward Viktor Wilhelm Zilliacus (1879−1918), Anna Helena Louise Zilliacus (1881−1966), Harry Viktor Zilliacus (1885–1966).
Perhe asui muutaman vuoden ajan Lovisalle päätyneellä Ehrnroothien sukutilalla, Seestan kartanossa Nastolassa, ja Zilliacus toimi Kymi-yhtiön uittopäällikkönä. Tässäkin tehtävässä hän malttoi jatkaa vain vuoden.
Zilliacukset ostivat vuonna 1881 Helsingin pitäjästä Håkansbölen kartanon ja myivät Seestan takaisin Ehrnrootheille vuonna 1883. Samana vuonna he kuitenkin vaihtoivat Håkansbölen Marieforsin kartanotilaan Tuusulan Kellokoskella. He hankkivat 6 000 tynnyrinalaa käsittäneen tilan yhdessä pankinjohtaja Abel Landénin kanssa, ja vuonna 1884 Zilliacus osti myös Landénin osuuden. Zilliacus alkoi nyt viettää suurviljelijän elämää, harjoitta hevosten jalostusta ja kasvatusta sekä matkustella ulkomailla. Hän kunnosti Marieforsin tilaa ja rakennutti sille uuden päärakennuksen ja puiston sekä osti hollantilaista lehmäkarjaa. Vuonna 1885 Zilliacus myi kaupunkitalonsa Helsingissä. Tämä kaikki vaati niin paljon varoja, että hänen koko omaisuutensa oli kiinnitettynä veloista. Hän välttyi vararikolta, mutta vaikea tilanne sai hänet ottamaan uuden askeleen elämässään.Taistelujen kirja 1, s. 387Gummerus, s. 12–14.
Elämä ulkomailla, toinen avioliitto ja lapset Vuonna 1889 Zilliacus järjesteli Suomen osallistumista Pariisin maailmannäyttelyyn, jonka hän näki tilaisuutena korostaa maailmalle Suomen kansallista erityisasemaa Venäjän valtakunnan osana.
Zilliacus ilmoittautui Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtajaksi ja matkusti toukokuussa 1889 Amerikkaan. Hän kirjoitti lehteen Amerikan intiaanisodista ja siirtolaisten elämästä. Oltuaan kaksi vuotta Amerikassa hän ilmoitti perheelleen, ettei hän voinut palata Suomeen, ja erosi vuonna 1891 ensimmäisestä puolisostaan Lovisa Adelaidesta.Taistelujen kirja 1, s. 388Gummerus, s. 17–18. Zilliacus oli lähtenyt Amerikkaan käytännössä paetakseen tuhlailevasta elämästään johtuneita velkoja, jotka ajoivat sitten hänen isänsä vararikon partaalle. Lovisa Adelaide sai pelastettua osan Ehrnroothien perintöön kuuluneesta omaisuudesta.
Zilliacus työskenteli sekalaisissa ammateissa Väli-Amerikassa ja Yhdysvalloissa, välillä työnjohtajana ja kerran myös likaviemärin kaivajana puolentoista dollarin päiväpalkalla. Sittemmin hän pääsi monien lehtien kirjeenvaihtajaksi ja oli muun muassa Chicagossa ilmestyneen Svenska Tribunenin avustajana. Zilliacus matkusti vuonna 1891 Svenska Tribunenin kirjeenvaihtajana Etelä-Dakotan Pine Ridgeen seuraamaan sioux-intiaanien kapinaa. Hän oli paikalla Pine Ridgen rauhanteossa ja näki 10 000 siouxin saapumisen. Svenska Tribuneniin lähettämiensä sotakuvauksien pohjalta hän kirjoitti vuonna 1898 kirjan Indiankriget, joka ilmestyi suomeksi seuraavana vuonna nimellä Intiaanisota. Kertomuksia Yhdysvaltain rajamaista 1899.Gummerus, s. 39–40. Zilliacus kirjoitti Amerikan-vuosinaan myös useita muita novellikokoelmia ja pari Yhdysvaltoja esittelevää yleisteosta, joista osa suomennettiin. Hän oli myös rautatienrakennuttajana Costa Ricassa sekä siirtolaisten asianajajana Yhdysvalloissa.
Zilliacus meni vuonna 1893 naimisiin varakkaan saksalais-amerikkalaisen liikemiehen Anthony Graefin 20-vuotiaan tyttären Lilian Graefin (1873–1938) kanssa. Vuoden 1893 lopulla Zilliacus matkusti puolisonsa kanssa Marokkoon, Italiaan ja Egyptiin sekä kierteli Etu- ja Taka-Intiassa. Sen jälkeen he matkustivat puolentoista vuoden ajaksi Japaniin, missä Zilliacus vietti aikaansa japanilaisten taiteilijoiden seurassa. Heille syntyi Japanissa kaksi lasta:
Konni Zilliacus nuorempi, brittiläinen poliitikkoRonny Rönnqvist, REKISHI, Hashi 27/2006, s. 6–11. Laurin Zilliacus, pedagogi ja kirjailija.
Zilliacus kirjoitti tuona aikana teoksen Japanesiska studier och skizzer, joka julkaistiin Helsingissä painettuna vuonna 1896.Taistelujen kirja 1, s. 388-389 Lokakuussa 1896 hän lähti perheensä kanssa Japanista ja saapui seuraavana keväänä Pariisiin.Taistelujen kirja 1, s. 389Gummerus, s. 52–62. Hän erosi Lilianista vuonna 1912.
Pariisissa Zilliacus julkaisi kirjat Siirtolaisia (1896), Siirtolaisseikkailuja (1898) sekä Taavetti Anttilan kohtalo ynnä muita kertomuksia Amerikan elämästä. (1898).
Poliittinen toiminta Ensimmäinen sortokausi thumb|upright=0.9|Nordisk Revy -lehden numero 2 vuodelta 1903. Zilliacus palasi takaisin Suomeen vuonna 1898 ja ryhtyi seuraavan vuoden alusta venäläisvastaisuudestaan tunnetun ruotsinkielisen Nya Pressen -lehden toimittajaksi. Siitä alkaen hän keskittyi Venäjän hallituksen vastaiseen poliittiseen toimintaan. Nya Pressen lakkautettiin 29. kesäkuuta 1900 siinä ilmestyneen Zilliacuksen kirjoituksen vuoksi.Taistelujen kirja I, s. 390–391.
Aluksi Zilliacus pyrki organisoimaan kansainvälisen sivistyneistön mielipidettä Suomen tueksi. Hän oli keskeisessä roolissa helmikuun manifestin vastaisen kansainvälisen kulttuuriadressin keräämisessä ja toimittamisessa keisari Nikolai II:lle vuonna 1899. Sen jälkeen Zilliacus erikoistui maanalaiseen tiedotustoimintaan ja ryhtyi julkaisemaan Tukholmasta käsin Fria Ord -propagandalehteä, jonka salakuljettaminen Suomeen sopi hänen jännitystä hakevalle luonteelleen. Tässä vaiheessa hän sai myös Suomen perustuslaillisilta piireiltä rahoitusta laittomalle toiminnalleen. Myös hänen veljensä, lääkäri Wilhelm Zilliacus osallistui perustuslaillisten maanalaiseen toimintaan ja kuului Kagaalin johtoon. Vuosina 1903–1904 Konni Zilliacus toimitti Axel Lillen kanssa Nordisk Revy -lehteä. Hän kirjoitti lehteen yli 30 artikkelia, joissa hän käsitteli pääasiassa suomalaista ja venäläistä politiikkaa, usein maailmanpoliittista taustaa vasten tarkasteltuna. Lehteen kirjoittivat useat tunnetut poliitikot, kuten Viktor Magnus von Born ja Waldemar Becker.Gummerus, s. 90–91, 113–115.
Myöhemmin Zilliacus radikalisoitui ja pyrki yhdistämään kaikki suomalaiset ja venäläiset oppositioryhmät, vähemmistökansallisuudet ja vallankumousliikkeet sekä Venäjän vihollisvaltiot yhteen rintamaan tsaarinvaltaa vastaan. Hän uskoi vain tällaisen yhteisrintaman kykenevän lietsomaan Venäjällä todellista muutosta. Hänen mielestään suomalaiset sopivat hyvin eri ryhmiä yhdistäväksi koordinaattoreiksi. Zilliacus julkaisi vuonna 1902 Tukholmassa teoksen Det revolutionära Ryssland, joka seuraavana vuonna suomennettiin nimellä Vapauden liike Venäjällä. Näin Suomessakin saatiin tietoa Venäjän kumousliikkeistä, sillä sensuuri esti niistä kertomisen muissa julkaisuissa.Apunen 1991, s. 106. Zilliacus auttoi Venäjän vallankumousliikkeitä salakuljettamalla keväästä 1902 syksyyn 1903 näiden lehtiä ja kirjallisuutta Suomen kautta Venäjälle. Hänen Tukholmasta johtamansa organisaatio vastasi jonkin aikaa muun muassa sosialistivallankumouksellisten julkaisujen, liberaalien Osvoboždenije-lehden ja sosiaalidemokraattien Iskran toimittamisesta Venäjälle.Kujala 1987, s. 48, 53–57, 60–62, 69–70.
Suomalaiset perustuslaillisten johtajat, kuten Leo Mechelin, eivät kuitenkaan pitäneet Suomen asian rinnastamisesta Venäjän sisäisiin ongelmiin eivätkä halunneet olla yhteistyössä venäläisten vallankumousliikkeiden kanssa. He halusivat Suomen asian nähtävän nimenomaan erityistapauksena sekä pitää yhteiskunnallisen kumouksen poissa Suomesta. Tällä kannalla oli myös Wilhelm Zilliacus. Vielä vähemmän laillisuuden painottajia innosti Konni Zilliacuksen kiinnostus neuvotteluihin Japanin edustajien kanssa, ennen ja varsinkin jälkeen Venäjän–Japanin sodan alkamisen. Zilliacus itse oli ilmeisesti aatemaailmaltaan jonkinlainen radikaali liberaali ja vallankumousromantikko. Hän vetosi etupäässä itseään nuorempaan kannattajakuntaan, kun taas vanhemmat perustuslailliset yrittivät lähinnä huonolla menestyksellä hillitä häntä. Kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov keväällä 1903 sai diktaattorinvaltuudet ja luvan karkottaa perustuslaillisten johtajia maasta, määrättiin jo valmiiksi maanpaossa ollut Zilliacus pidätettäväksi missä tahansa päin Suomea hänet tavattaisiinkin.
Venäjän–Japanin sodan alettua Zilliacus otti yhteyttä Jonas Castrénia lähestyneeseen eversti Motojiro Akashiin, joka oli entinen Japanin sotilasasiamies Pietarissa. Akashi innosti Zilliacuksen järjestämään hanketta, jossa käytettiin puolalaisia vallankumouksellisia ja kiihotusaineistoa lietsomaan tappiomielialaa Venäjän joukkoihin ja jonka seurauksena kokonainen rykmentti puolalaisia pakeni rintamalta ja antautui vangiksi Jalujoen taistelussa.Apunen 1991, s. 107. Syys–lokakuussa 1904 Zilliacus organisoi Pariisiin yleisvenäläisen oppositio- ja vallankumousryhmien kongressin ja toimi sen puheenjohtajana. Kongressiin osallistuivat Venäjältä kaikki muut merkittävät oppositioryhmät paitsi bolševikit ja menševikit, ja se vaati vähemmistökansallisuuksille vapautta. Suomen perustuslaillisten johto kuitenkin irtisanoutui kongressista.
Pettyneenä Zilliacus perusti kannattajineen marraskuussa 1904 Suomen aktiivisen vastustuspuolueen, joka tähtäsi toiminnassaan aseelliseen kapinaan ja terroritekoihin venäläisiä viranomaisia vastaan. Tämä etäännytti häntä entuudestaan suomalaisista passiivisen vastarinnan johtajista. Pariisin konferenssia seuranneesta Geneven yleisvenäläisestä vastarintakongressista jäivät sitten pois jo Venäjän liberaalin Kadettipuolueenkin edustajat. Zilliacus ryhtyi Akashin kautta hankkimaan aseita Suomeen ja samalla myös Venäjän muille vallankumousryhmille. Japanilaisten rahoilla Sveitsistä ostettuja aseita saatiin syksyllä 1905 tuotua Suomeen SS John Grafton -aluksella, mutta laivan ajettua karille suurin osa lastista jouduttiin upottamaan laivan mukana.Apunen 1991, s. 108, 113–116.
Toinen sortokausi ja myöhemmät vaiheet Zilliacus palasi Suomeen suurlakon jälkeen marraskuussa 1905, mutta sai havaita maan tilanteen muuttuneeksi, minkä vuoksi hän jäi sivuun politiikasta. Hän osallistui kuitenkin vuonna 1906 Voimaliiton perustamiseen. Kun Zilliacuksen suhteet japanilaisiin paljastuivat, hän joutui vuonna 1909 pakenemaan uudelleen Ruotsiin, jossa jatkoi kirjallista toimintaansa. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua hän liittyi tukemaan jääkäriliikettä. Nyt monet entiset passiivisen vastarinnan kannattajatkin olivat valmiit liittoutumiseen Venäjän vihollisen kanssa.