thumb|Suomen Etyk-valtuuskunnan jäseniä huippukokouksessa 1975: ulkoministeri Olavi J. Mattila, pääministeri Keijo Liinamaa ja presidentti Urho Kekkonen.
Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk, ETYK) ensimmäinen vaihe oli ulkoministerien kokous Helsingissä vuonna 1973, toinen Genevessä pidetyt neuvottelut 1973–1975 ja kolmas Helsingissä pidetty huippukokous 1975.
Etykin ensimmäinen pääsihteeri oli saksalainen diplomaatti Wilhelm Höynck. Hänet nimitettiin virkaan 28. huhtikuuta 1993. Pääsihteerin virasto sijoitettiin Wieniin.Uutiskatsaus. Mitä Missä Milloin 1994 s. 93. Otava 1993
Etykin päätösvaiheen valmisteluissa keskeisesti mukana ollut silloinen suurlähettiläs Jaakko Iloniemi on myöhemmin luonnehtinut konferenssia: ”Tarkoituksena oli vain raottaa rautaesirippua, sen aukirepäisemistä tuskin kukaan edes ajatteli.” Neuvostoliitto teki Etykissä kuitenkin länsimaille myönnytyksiä, jotka myöhemmin koituivat sen kohtaloksi.
Etykissä käytetyt viralliset kielet olivat englanti, saksa, ranska, espanja, italia ja venäjä.Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, s.239. Helsinki: Otava, 1999.
Taustaa Neuvostoliitto oli joutunut Tšekkoslovakian miehityksen vuoksi poliittisesti vastakkain liittolaistensa kanssa. Lisäksi se oli menettänyt otteensa länsimaiden kommunistisiin puolueisiin (eurokommunismi) ja sen ideologiset erimielisyydet Kiinan kanssa olivat kärjistyneet sotilaallisiksi yhteenotoiksi maiden välisellä raja-alueella talven ja kevään 1969 aikana. Neuvostoliiton johto käsitti, että mikään näistä ongelmista ei ollut ratkaistavissa selittelemällä tai paikkailemalla, vaan Neuvostoliitto voisi parantaa asemiaan vain avaamalla uuden diplomaattisen rintaman. Niinpä se ehdotti huhtikuussa 1969 Euroopan turvallisuuskokouksen järjestämistä samalla tavoin kuin se oli tehnyt vuonna 1954.Tarkka, Jukka – Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 249. Helsinki: Otava, 1987.
Suomessa tiedettiin, että myönteinen vastaus Neuvostoliiton konferenssialoitteeseen kytkisi Suomen länsimaiden silmissä yhä tiukemmin Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Toisaalta presidentti Urho Kekkonen tiesi syksyn 1961 noottikriisin perusteella, että sotilaallisesti sävyttynyt poliittinen jännitys Keski-Euroopassa ei ole hyväksi Suomelle. Turvallisuuskokous voisi auttaa Eurooppaa toipumaan Tšekkoslovakian miehityksen aiheuttamasta shokista, jos se olisi todellinen neuvottelufoorumi eikä pelkkä propagandakulissi aiempien yritysten tavoin. Niinpä Suomi päätti tehdä konferenssista oman, Neuvostoliiton aloitteesta poikkeavan esityksensä, jonka mukaan kahden Saksan tunnustaminen ei olisi kynnyskysymys kokouksen pitämiselle, mukaan kutsuttaisiin myös Yhdysvallat ja Kanada ja Suomi tarjoutuisi konferenssin isännäksi. Suomen lähtöasetelmat konferenssihankkeessa olivat muita maita edullisemmat sen vuoksi, että Suomi ei ollut tunnustanut kumpaakaan Saksaa, mutta hoiti suhteitaan tasapuolisesti kummankin Saksan kanssa, vaikkakin matalalla profiililla kaupallisten edustustojen kautta.Tarkka–Tiitta, 1987, s. 255. Ennen lähtöään Helsinkiin Yhdysvaltojen presidentti Gerald Ford järjesti tapaamisen ryhmän itäeurooppalaistaustaisten yhdysvaltalaisten kanssa, jossa hän vakaasti julisti, ettei Yhdysvaltojen poliittinen suhtautuminen Baltian maiden asemaan muuttuisi. Nykyinen linja vain vahvistuisi, sillä sopimuksen mukaan toisen valtion alueiden laiton anastus oli kansainvälisen lain vastaista.
Suomen aloite sai länsimaissa tuoreeltaan laimean vastaanoton eikä Suomessakaan aluksi uskottu sen saavuttavan erityisempää vastakaikua. Sotilasliitto Naton piirissä kiteytyi ajatus siitä, että konferenssilla ei olisi onnistumisen mahdollisuuksia ennen Saksan kysymyksen ratkaisua. Kutsun saaneista maista 20 oli elokuun 1969 loppuun mennessä vastannut aloitteeseen myöntävästi. Ainoa ehdottomasti kieltäytynyt oli Kiinan liittolainen ja sen eurooppalainen puhetorvi Albania. Tunnelin päässä alkoi kuitenkin näkyä valoa Willy Brandtin tultua Länsi-Saksan liittokansleriksi lokakuussa 1969. Helmikuussa 1970 Urho Kekkonen nimitti Suomen Tukholman-suurlähettilään Ralph Enckellin kiertäväksi suurlähettilääksi, jonka tehtävänä oli pitää yhteyksiä kutsun saaneiden maiden hallituksiin, kerätä tietoja ja valmistella kokousta. Neuvotteluasetelmat selkeytyivät kevään 1970 aikana. Varsovan liitto korosti toisen maailmansodan tuloksena syntyneiden rajojen pysyvyyttä, väkivallan käytöstä pidättymistä ja kaupallis-teknisten yhteyksien parantamista, kun taas Naton pääpaino oli molemminpuolisessa joukkojen supistamisessa. Painotuksissa oli eroja, mutta kumpikaan osapuoli ei pitänyt toisen ehdotuksia kohtuuttomina. Marraskuussa 1970 asia oli jo niin pitkällä, että Suomi ehdotti suurlähettilästason neuvotteluja konferenssin esityslistasta ja menettelytavoista.
Liennytysajattelu oli 1970-luvun puolivälissä voimakasta. Ministeri Max Jakobsonin mukaan Suomen tarjous järjestää Neuvostoliiton ehdottama huippukokous Helsingissä oli tarkoitettu lähinnä väistöliikkeeksi, jonka avulla Suomi säilyttäisi puolueettoman aseman idän ja lännen kiistellessä. Presidentti Urho Kekkonen ei uskonut, että Neuvostoliiton esittämää konferenssia edes järjestettäisiin. He ehdottivat silti pitopaikaksi Helsinkiä, ja yllättäen asiat etenivätkin siihen suuntaan, että kokous toteutuiJakobson, Max: Tilinpäätös, s. 64. Otava 2003..
Etykin ensimmäinen ja toinen vaihe Turvallisuuskonferenssin ensimmäinen vaihe järjestettiin ulkoministeritasolla Helsingin Finlandia-talossa 3.–7. heinäkuuta 1973. Kokouksen isäntänä oli ulkoministeri Ahti Karjalainen.Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974, s. 9. Helsinki: Otava, 1973. . Kokoukseen osallistui myös YK:n pääsihteeri Kurt Waldheim. Tässä kokouksessa ei vielä tehty mitään varsinaisia poliittisia päätöksiä, eikä tämä ollut ensimmäisen vaiheen tarkoituskaan. Sen sijaan tarkoituksena oli koota yhteen Dipolissa, Espoon Otaniemessä marraskuusta 1972 lähtien pidettyjen valmistelevien kokousten tulokset ja kartoittaa konferenssin toista eli varsinaista työvaihetta.Mitä Missä Milloin 1974, s. 108.
Juuri ennen Etykin ensimmäisen vaiheen alkamista Länsi-Saksan silloinen Helsingin-suurlähettiläs Detlev Scheel vaati, että Länsi- ja Itä-Saksan edustajien istumapaikkojen tulee olla kokoussalissa vierekkäin. Länsi-Saksan politiikan pitkän aikavälin tavoitteena oli Saksojen jälleenyhdistyminen, ja myös tällä tavalla Länsi-Saksa halusi viestiä Itä- ja Länsi-Saksan kuuluvan yhteen. Pulmasta selvittiin kirjoittamalla osaottajavaltioiden nimikyltit alkuperäisen englannin kielen sijasta ranskaksi. Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Schmidt korosti myöhemmin Etykin suurta merkitystä Saksojen vuonna 1990 tapahtuneen yhdistymisen kannalta.Korhonen 1999, s. 237–238.
Ensimmäisen vaiheen kokouksen sujuttua kautta linjan hyvässä ja luottamuksellisessa ilmapiirissä ulkoministeri Ahti Karjalainen luonnehti erityisen ”Helsingin hengen” vallinneen sen aikana. Pienen soraäänen kokouksessa aiheutti Maltan edustajan, pääministeri Dom Mintoffin esiintyminen. Mintoff ehdotti, että myös Algerian ja Tunisian tulisi saada osallistua huippukokoukseen, koska nämä maat sijaitsivat Välimeren piirissä ja Välimeren maiden ongelmat olivat myös muun Euroopan ongelmia. Kun tämä ehdotus torjuttiin, Mintoff poistui kokouksesta. Malta saattoi silti katsoa voitokseen sen, että kokouksesta annettuun lehdistötiedotteeseen tuli maininta Mintoffin esityksestä.
Turvallisuuskonferenssin toisen vaiheen muodostivat Sveitsin Genevessä pidetyt neuvottelut, jotka alkoivat syyskuussa 1973 ja kestivät kevääseen 1975. Neuvottelujen pahimpana kompastuskivenä oli kysymys ihmisten ja tiedon vapaasta liikkumisesta, mitä itäblokissa pidettiin ideologisena; sen sijaan kyettiin sopimaan puuttumattomuudesta toisten valtioiden sisäisiin asioihin, valtioiden välisten rajojen loukkaamattomuudesta sekä taloudellisen, tieteellisen ja kulttuurisen yhteistyön puitteista. Neuvotteluilmapiiriä Genevessä ei ollut omiaan parantamaan Nobel-kirjailija Aleksandr Solženitsynin karkotus Neuvostoliitosta helmikuussa 1974 ja sitä edeltänyt neuvostoviranomaisten voimakas kampanja häntä vastaan.Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975, s. 111–112. Helsinki: Otava, 1974. . Neuvottelujen ajoittain varsin tahmea eteneminen näytti jo siirtävän kolmannen vaiheen eli huippukokouksen ajankohtaa, koska Suomelle ei olisi jäänyt tarpeeksi aikaa järjestelyihin. Neuvostoliiton taivuttua suuriin myönnytyksiin huippukokous voitiin lopulta pitää Helsingissä alkuperäisen aikataulun mukaisesti.Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 101–102. Helsinki: Otava, 1975. .
Presidentti Urho Kekkonen nimitti 25. heinäkuuta 1975 Suomen Etyk-valtuuskunnan, jonka jäseniksi tulivat pääministeri Keijo Liinamaa ja ulkoministeri Olavi J. Mattila sekä suurimpien puolueiden edustajina puheenjohtajat Kalevi Sorsa (SDP), Aarne Saarinen (SKDL) ja Harri Holkeri (Kokoomus). Keskusta valitsi edustajakseen valtuuskuntaan Etykin valmisteluissa keskeisesti mukana olleen entisen ulkoministerin Ahti Karjalaisen.Mitä Missä Milloin 1976, s. 65. Ulkoministeriön puolelta hankkeen päävalmistelijana oli diplomaatti Jaakko Iloniemi.
Huippukokous thumb|Saksan liittotasavallan Helmut Schmidt, Saksan demokraattisen tasavallan Erich Honecker, Yhdysvaltain Gerald Ford ja Itävallan Bruno Kreisky Helsingin Etyk-konferenssissa 1975. Valmisteluihin kuului muun muassa laitapuolen kulkijoiden laajamittainen siivoaminen Helsingistä valtiovieraiden alta. Viikkoa ennen kokouksen alkamista Ilta-Sanomat otsikoi asiasta kertoneen uutisensa ”Etyk-puhdistus vauhtiin tänään” ja kertoi, että ”viimeisetkin epäsiististi pukeutuneet, rahaa kerjäävät, viinalta haisevat, puistoissa ja Asematunnelissa vetelehtivät miehet katoavat Helsingin katukuvasta”. Poliisien keskuudessa operaatio ristittiin ”rupuralliksi”. Osa operaation kohteista tiesi, mitä oli tulossa ja päätti suosiolla poistua jaloista.Mikko Heino: Rupuralli siisti kaupunkia. Ilta-Sanomat 29. heinäkuuta 2017, Plus-liite s. 23. Sanoma Media Finland Oy.
Etykin huippukokous järjestettiin Helsingin Finlandia-talossa heinä- ja elokuun vaihteessa vuonna 1975. Etykin päätösvaiheen avasi Pyhän istuimen kardinaalivaltiosihteeri Agostino Casaroli, joka toimi päätösvaiheen puheenjohtajana. Mukana olivat 35 maan valtionpäämiehet: Albaniaa ja Andorraa lukuun ottamatta kaikki Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kanada. Kokoukseen osallistuivat muun muassa Neuvostoliiton johtaja Leonid Brežnev, Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford, Italian pääministeri Aldo Moro, Ranskan presidentti Valéry Giscard d’Estaing, Ruotsin pääministeri Olof Palme, Saksan liittokansleri Helmut Schmidt, Saksan demokraattisen tasavallan puoluejohtaja Erich Honecker ja Romanian presidentti Nicolae Ceaușescu. Historiallista oli, että Länsi- ja Itä-Saksan valtionpäämiehet istuivat Helsingissä ensimmäistä kertaa saman pöydän ääressä.Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 65. Helsinki: Otava, 2003. . Helsinkiin saapuneilla valtionpäämiehillä oli virallisen ohjelman lomassa useita kahden- ja monenkeskisiä tapaamisia.Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1976, s. 64. Helsinki: Otava, 1975. . Presidentti Kekkonen toimi kokouksen isäntänä ja kävi henkilökohtaisesti vastaanottamassa kaikki arvovieraat Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Muista poiketen Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev saapui junalla, ja hänet Kekkonen kävi noutamassa Helsingin rautatieasemalta.Mitä Missä Milloin 1976, s. 119. Kyseessä oli yksi kaikkien aikojen suurimpia tapahtumia Suomessa Helsingin olympiakisojen ohella. Kokous sujui ainakin diplomaatti Iloniemen mukaan ilman suurempia ongelmia, vaikka presidentti Kekkonen olikin huolissaan. ”–Hän (Kekkonen) halusi tietysti perehtyä hyvin kaikkeen, mitä tulee tapahtumaan, mutta käsikirjoitus oli niin täydellinen, että siinä ei ollut tilaa minkäänlaisille spontaaneille mielenilmaisuille tai virheille. Ja kaikki sujui käsikirjoituksen mukaan, niin että hän pääsi aika vähällä.”