Akava on korkeakoulutettujen keskusjärjestö, jonka liittoihin liitytään suoritetun tutkinnon tai ammatin perusteella. Akava on Suomen toiseksi suurin keskusjärjestö Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n jälkeen. Tammikuun 2024 alussa Akavalla oli yhteensä 36 jäsenliittoa ja yli 620 000 jäsentä. Vuonna 1950 perustetun Akavan suurimpia jäsenjärjestöjä ovat Opetusalan Ammattijärjestö OAJ, Tekniikan akateemiset TEK, Insinööriliitto, Suomen Ekonomit ja Tradenomiliitto TRAL. Opiskelijoiden edunvalvonnasta vastaa Akavan opiskelijat eli hallituksen alainen toimielin Akavan opiskelijoiden valtuuskunta.
Historiaa Toiminnan valmistelu Akavan perustamisen taustalla oli lakimiesten pettyminen keskusjärjestönä toimineen Henkisen työn keskusliiton toimintaan. Ensimmäinen virallinen maininta keskusjärjestön perustamisesta tehtiin helmikuussa 1947, kun Lakimiesliiton hallitus antoi puheenjohtajansa Kaarlo Kairalle tehtävän ottaa yhteyttä Suomen Ylioppilaskuntien Liittoon, jotta se kutsuisi kokoon akateemisten ammattijärjestöjen neuvottelukokouksen, jossa voitaisiin pohtia uuden keskuselimen perustamista. Toukokuussa Lakimiesliitto järjesti neuvottelukokouksen, johon kutsuttiin 12 oman alansa keskusliittona toimivaa akateemista ammattijärjestöä. Kutsun saivat Agronomien yhdistys, Arkkitehtiliitto, Farmaseuttiliitto, Hammaslääkäriliitto, Kauppatieteilijöiden Kandidaattiyhdistys, Kemistiliitto, Lääkäriliitto, Metsänhoitajaliitto, Pappisliitto, Sähköinsinööriliitto, Valtionoppikoulujen Opettajaliitto ja Yksityisoppikoulunopettajain Yhdistys. Kutsutuista järjestöistä yhdeksän lähetti paikalle edustajansa. Kokouksessa oltiin eri mieltä järjestäytymismuodosta ja toiminnan vaatimista kustannuksista, joten asiaa selvittämään asetettiin nelihenkinen toimikunta, johon kuuluivat muun muassa professori Kaarlo Kaira Lakimiesliitosta ja Vilho Lihtonen Metsänhoitajaliitosta. Toimikunnan valmistelutyö ei johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Uutta keskusjärjestöä alkoivat ajaa aktiivisimmin Lakimiesliitto ja Suomen Metsänhoitajainliitto.
Maaliskuussa 1950 Urho Kekkosen johtama vähemmistöhallitus käsitteli helmikuussa tapahtunutta palkkasäännöstelyn lakkauttamista. Päätös oli tullut yllätyksenä työmarkkinajärjestöille ja ensimmäisiä vapaita työehtosopimusneuvotteluita alettiin käydä SAK:n ja STK:n välillä. Kun keskitetyt neuvottelut ajautuivat umpikujaan, neuvotteluja jatkettiin liittotasolla. Virkamiesten palkoista keskusteltiin eduskunnassa huhtikuussa. Lakimiesliitto kutsui kymmenen akateemista ammattijärjestöä käsittelemään akateemisten alojen työmarkkinatilannetta. 22. huhtikuuta olleessa tapaamisessa valittiin kuusihenkinen valtuuskunta, joka kutsui kokoon akateemisten ammattijärjestöjen edustajakokouksen 26. huhtikuuta 1950. Tässä tapaamisessa valittiin Akateemis-ammatillinen Valtuuskunta (lyhennettynä AKAVA), jonka tehtävä oli valmistella tulevaa yhteistyötä. Valtuuskunnalla oli yksitoista kannattajajärjestöä: Agronomien Yhdistys, Farmaseuttiliitto, Hammaslääkäriliitto, Kemistiliitto, Lakimiesliitto, Lääkäriliitto, Metsänhoitajaliitto, Teknillisen korkeakoulun opettaja- ja virkamiesyhdistys, Valtion Diplomi-insinöörien Liitto, Valtionoppikoulujen Opettajaliitto ja Yksityisoppikoulunopettajain Yhdistys. Järjestöillä oli yhteensä noin 12 700 jäsentä. Valtuuskunnan tekemä sääntöesitys hyväksyttiin 7. joulukuuta 1950.
1950–1969
Järjestö perustettiin 14. joulukuuta 1950 nimellä Akateeminen Yhteistyövaltuuskunta. Perustajajärjestöjä oli kokouksessa 12: Agronomien Yhdistys, Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesyhdistys, Kadettikunta, Kemistiliitto, Lakimiesliitto, Lääkäriliitto, Metsänhoitajaliitto, Rakennusinsinööriyhdistys, Teknillisen korkeakoulun opettaja- ja virkamiesyhdistys, Valtionoppikoulujen Opettajaliitto, Valtiotieteen Kandidaattien Yhdistys ja Yksityiskoulunopettajain Yhdistys. Hammaslääkäriliitto ja Kirkon Pappisliitto liittyivät valtuuskunnan perustajajäseniksi hieman myöhemmin. Järjestöillä oli jäseniä yhteensä 14 350.
Virallisesti Akateemisen Yhteistyövaltuuskunnan toiminta alkoi ensimmäisessä vuosikokouksessa 10. huhtikuuta 1951. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Risto Niini ja valtuuskunnan käytännön asioita hoitamaan asetettiin työvaliokunta. Vuosikokouksen jatkokokouksessa hyväksyttiin ensimmäinen toimintasuunnitelma, jossa oli neljä päätavoitetta: valvoa korkeakoulututkinnon suorittaneiden taloudellisia ja yhteiskunnallisia etuja, tehostaa järjestäytymistä, tehdä valistustoimintaa ja kehittää sisäistä organistaatiota. Ensimmäinen toiminnanjohtaja varatuomari Kai Korte aloitti toukokuussa osapäiväisesti. Hän toimi samaan aikaan myös Lakimiesliiton asiamiehenä. Valtuuskunta vuokrasi käyttöönsä toimistotilan Lakimiesliiton toimistosta.
Valtuuskunnan ensimmäinen suuri tehtävä oli selvittää akateemisten virkamiesten elinajan ansiot. Lokakuussa valmistuneessa selvityksessä kävi ilmi, että esimerkiksi kemistit ansaitsivat uransa aikana yli kymmenen prosenttia vähemmän kuin sekatyöläiset, lakimiehet taas jäivät sekatyöläisten palkassa viisitoista prosenttia jälkeen. Vielä huonommassa asemassa olivat metsänhoitajat, upseerit ja oppikoulunopettajat.
Vuonna 1952 Akateemiseen Yhteistyövaliokuntaan liittyivät Farmaseuttiliitto, Eläinlääkäriyhdistys ja Hallinto-opin Kandidaattien Yhdistys. Ensimmäinen toimistovirkailija palkattiin syksyllä. Vuonna 1953 mukaan liittyi Alemman oikeustutkinnon suorittaneiden yhdistys. Kevätvuosikokouksessa perustettiin neuvottelukunta, jossa oli edustaja kustakin kannattajajärjestöstä.
Järjestö rekisteröitiin keskusjärjestöksi vuonna 1954 nimellä AKAVA r.y.. Puheenjohtajaksi valittiin Paavo Ravila. Organisaatiomuutos johti molempien oppikoulunopettajien järjestöjen sekä Rakennusinsinööriyhdistyksen eroon. Uusina jäseninä aloittivat Kotitaloustieteen kandidaattien yhdistys, Insinööriupseeriyhdistys, Yhteiskuntatieteiden kandidaattien yhdistys, Geologiliitto ja Kirjastovirkailijayhdistys.
Toimintansa alkuaikoina Akava keskittyi pääasiassa valtion virkamiesten edunvalvontaan, mutta 1950-luvun puolivälin jälkeen se alkoi ajaa myös kunnallisten viranhaltijoiden asioita. Akavan ajamat kuoppa- ja tasokorotukset saatiin voimaan vuoden 1956 alussa. Palkat nousivat keskimäärin 30 prosenttia, mutta johtavat virkamiehet saivat jopa yli 50 prosentin korotuksen. Toukokuussa hankittiin ensimmäinen oma toimitila Ullankatu 3:sta. Jäsenmäärä ylitti 20 000:n rajan.
1960-luvuilla Akavan asema heikkeni yhteiskunnallisen kuohunnan myötä ja akateemisten virkamiesten reaalipalkat laskivat jopa kolmasosan kymmenessä vuodessa. Juhani Salmisen puheenjohtajakaudella Akavaa alettiin kehittää laaja-alaiseksi työmarkkinakeskusjärjestöksi, johon hyväksyttiin vuodesta 1969 sääntömuutoksen myötä akateemisesti koulutettujen lisäksi myös ”erityiskoulutettuja” ryhmiä kuten opistokoulutuksen saaneita insinöörejä ja kansakoulunopettajia.
Vuonna 1962 Akava muutti Kapteeninkatu 7:ään. Vuonna 1964 säädettiin menettelytapalaki, joka johti lähtötasotarkistusten myötä suuriin palkankorotuksiin. Vuonna 1966 Akava muutti Lastenkodinkatu 5:een. Vuonna 1968 jäsenmäärä ylitti 40 000:n rajan.
1970–1999 Akavan jäsenmäärä kasvoi 1970-luvun alussa voimakkaasti. Rakennemuutoksen ja vuonna 1968 alkaneen noususuhdanteen myötä ammattiryhmien väliset voimasuhteet Suomessa muuttuivat. Vuosina 1976–1977 toimihenkilöiden määrä ylitti teollisuustyöntekijöiden määrän. Hyvinvointipalveluiden lisääntyminen laajensi julkista sektoria ja muun muassa akavalaisten peruskoulun- ja lastentarhanopettajien määrä kasvoi. Vuonna 1972 perustettiin kokoomaliitto Akavan Erityisalojen Keskusliitto AEK. Vuonna 1973 Akava perusti insinöörijärjestöjen kanssa Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunnan (YTN), jonka tehtäväksi tuli kehittää edunvalvontaa yksityisellä sektorilla.
1970-luvulla Akavaan liittyivät muun muassa Opettajien ammattijärjestö OAJ, Korkeakouluinsinöörien ja -arkkitehtien keskusliitto, Insinööriliitto, Suomen Arkkitehtiliitto SAFA ja Suomen Ekonomiliitto SEFE. Vuonna 1976 Akavaan kuului 51 jäsenjärjestöä. Vuonna 1977 Akavan jäsenjärjestöillä oli runsaat 146 000 jäsentä.
1980-luvun alussa korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus työelämässä oli noin kahdeksan prosenttia.
Vuosien 1978 ja 1990 välillä Akavaan liittyi vain yksi uusi jäsenjärjestö, Korkeakoulujen assistenttien ja tutkijoiden liitto KATL vuonna 1986. Samaan aikaan OAJ:hen sulautui kahdeksan pienempää Akavan opettajärjestöä: vuonna 1986 Kansalais- ja työväenopistojen rehtorit ja opettajat, Yliopistonlehtorien liitto ja Kuvaamataidonopettajat, vuonna 1988 Kauppaopettajat, Musiikinopettajat ja Teknillisten oppilaitosten opettajat, seuraavana vuonna Liikunnanopettajat ja Tekstiiliopettajat ja vuonna 1991 Lastentarhanopettajat.
Vuonna 1990 Akavalla oli 35 jäsenjärjestöä ja yhteensä 250 000 jäsentä. Keskimäärin Akavan jäsenjärjestöissä oli noin 7 500 jäsentä. Suurin järjestö oli OAJ, jossa oli 74 000 jäsentä ja pienin Geofyysikkojen liitto, jossa jäseniä oli 162. Akavan 1960- ja 1970-luvulta peräisin olevaa keskitettyä organisaatiota pidettiin ongelmallisena. OAJ, Lääkäriliitto ja muut julkisia sektoreita edustavat järjestöt eivät pitäneet siitä, että yksityissektoreilla toimivat järjestöt sekaantuivat esimerkiksi virkaehtosopimusten hyväksymiseen, eihän niilläkään ollut mahdollisuutta puuttua ylempien toimihenkilöiden tekemisiin. Myös insinööri- ja ekonomijärjestöt vaativat keskusjärjestön eri neuvottelualat olisi erotettava toisistaan. Vuonna 1991 Akavan puheenjohtajana aloitti Voitto Ranne ja hänen avukseen perustettiin pääsihteerin virka, jota hoiti Risto Piekka. Ranne alkoi toteuttaa Akavassa kauan valmisteltua toimintaorganisaation uudistusta.
Syksyllä 1992 Suomen vanhin ja suurin toimihenkilökeskusjärjestö TVK ajautui konkurssiin ja muut keskusjärjestöt alkoivat kilpailla TVK:n lähes 400 000 jäsenestä. Akavan hallitusta kiinnostivat Tehy, Pankkitoimihenkilöliitto ja Kaupan esimiehet, jotka päätyivät kuitenkin STTK:n jäseniksi. Kesäkuussa 1993 suurin jäljelle jääneistä keskusjärjestöistä oli SAK (1 130 000 jäsentä), STTK:lla jäseniä oli 455 000 ja Akavalla 315 000. Ne jatkoivat palkansaajayhteistyötä. Akava huomasi kamppailevansa sekä hallituksen ehdottamia erityisesti akavalaisten asemaa vaikeuttavia veronkorotuksia että SAK:ta ja sen ajaamaa tuloerojen tasoittamista vastaan. Lama laski palkansaajien yleistä ansiotasoa ja kavensi tuloeroja. Akavalaiset kärsivät lama-ajasta suhteellisesti muita enemmän.
Keskusjärjestöstä irrotettiin kaksi itsenäistä rekisteröityä neuvottelujärjestöä. Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestö YTN rekisteröitiin loppuvuonna 1993. YTN:n alkuperäisiä jäseniä olivat Insinööriliitto, Tekniikan akateemisten liitto, Kemistiliitto, Driftingenjörsförbundet, AEK, YTN:n yleinen ryhmä YTY ja kahdeksan jäsenliiton muodostama Vakava. Syyskuussa 1994 perustettiin Akava-JS, joka vastasi julkisen sektorin edunvalvonnasta. Neuvottelujärjestöille siirrettiin huomattava määrä tehtäviä keskusjärjestöstä.
Akava oli valmistellut asiaa Suomen liittymisestä EU:hun 1990-luvun alusta lähtien ja jo vuonna 1991 Akavan edustajakokous oli kannattanut jäsenyyttä. Huhtikuussa 1994 Akava julkisti perustelunsa myönteiseen kantaansa. Risto Piekka oli perustamassa EU-myönteistä ja puoluerajat ylittävää Parempi vaihtoehto -järjestöä. Sateenkaarimaisen organisaation tavoite oli, ettei kysymys jakaisi maata kahtia. Sekä SAK että STTK liittoutuivat Akavan kanssa ja KEY eli Keskusjärjestöjen Eurooppa Yhteistyö teki vahvaa taustavaikuttamista maakunnissa. Kansanäänestys pidettiin lokakuussa 1994 ja Suomi liittyi EU:hun tammikuussa 1995.
2000–2010 pienoiskuva|Akavan toimitalo, Akavatalo, sijaitsee Itä-Pasilassa. Akavan toimisto on ollut Akavatalossa 26.2.1976 alkaen. Akavatalossa toimii myös Akavan jäsenliittoja, kuten Opetusalan Ammattijärjestö OAJ.
Vuonna 2000 Akavassa oli reilut 375 000 jäsentä.