thumb|300px|Joogaava nainen natarajasana-asennossa eli asanassa Jooga on Intiassa tuhansien vuosien aikana syntynyt monimuotoinen menetelmä. Alun perin jooga on kokoelma Intian uskontojen pelastusopillisia ja maagisia menetelmiä. Nykymuotoinen jooga kehittyi 1800-luvulla fyysiseksi harjoitukseksi, se levisi Intiasta länsimaihin, ja nykyään sitä harjoitetaan myös vailla maagisuskonnollista merkitystä. Joogaan kuuluu nykyisin asentoharjoituksia ja meditaatiota, ja sen harjoittaminen on monille kehollista terapiaa ja rentoutumista. Intiassa joogaan suhtaudutaan tärkeänä kansanperinteenä, jonka merkitystä hindujen identiteettiin on viime aikoina alettu korostaa.
Etymologia Sana yoga ( ), suomalaistetussa muodossaan jooga, on johdettu sanskritin verbijuuresta yuj (युज्). Sana tarkoittaa iestämistä, vaunujen eteen valjastamista, yhteen saattamista ja yhdistämistä.Schöps 2013, s. 12. Miespuolista joogan harjoittajaa kutsutaan joogiksi ja naispuolista jooginiksi.Schöps 2013, s. 6.
Tarkoitus Ihmiset harjoittavat joogaa monista erilaisista syistä. Joogaa voi harjoittaa pehmeänä tai vaativana liikuntamuotona, terapiana, eettisenä elämäntapana, hengellisenä kokemuksena tai keinona saavuttaa tyytyväisyys. Joogassa keskitytään ihmisen kokonaisuuteen: kehoon, mieleen ja oletettuun sieluun, ja siinä tavoitellaan tilaa, jossa ne joogaopettajien mukaan eheytyvät. Joogassa pyritään vapautumaan häiriötekijöistä ja saavuttamaan sisäinen rauha. Kun tämä tila on saavutettu, mielen katsotaan joogaopettajien mukaan olevan seesteinen ja aistien toimivan selkeästi ja ihminen kokevan yhtenäisyyden ja autuuden tunnetta. Tila pyritään saavuttamaan painotuksista riippuen esimerkiksi fyysisillä harjoituksilla eli jooga-asennoilla, hallitulla hengityksellä, meditaatiolla ja vanhojen kirjoitusten lukemisella.Schöps 2013, s. 6–7.
Merkitys ja tyylit Jooga on monimuotoinen, ja joogan merkitykset ovat muuttuneet sen pitkän historian aikana huomattavasti. Joogan opetukset, harjoitukset ja päämäärä on ymmärretty uudella tavalla kussakin kulttuurisessa ja maailmankuvallisessa kontekstissa, jossa joogaa on harjoitettu.Rautaniemi 2015, s. 13–16.
Esimodernissa viitekehyksessä jooga oli yleisnimitys Intian uskontojen piirissä syntyneille pelastusopillisille ja maagisille menetelmille, joiden päämääriin ovat kuuluneet esimerkiksi yliluonnolliset voimat, vapautuminen jälleensyntymisen kiertokulusta, kuolemattomuus tai yhteys jumaluuteen.Rautaniemi 2015, s. 15.
Moderniin joogaan kuuluvat ne joogamuodot, jotka ovat syntyneet 1800-luvun puolivälin jälkeen intialaisen ja länsimaisen kulttuurin keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Nykyisin käytännössä kaikki harjoitettavat joogamuodot kuuluvat modernin joogan kategoriaan.Rautaniemi 2015, s. 13.
Moderni jooga voidaan jakaa tunnustukselliseen joogaan ja psykosomaattiseen joogaan. Tunnustuksellista joogaa ovat suuntaukset, joissa joogaa harjoitetaan osana laajempaa uskonnollista maailmankuvaa ja elämäntapaa. Tällaisia ovat useimmat karismaattisten gurujen ympärille muodostuneet liikkeet, kuten Hare Krishna -liike, sahajajooga ja Oshon seuraajat.Rautaniemi 2015, s. 14.
Psykosomaattisessa joogassa painopiste on tiettyjen tekniikoiden harjoittamisessa eivätkä harjoittajat yleensä sitoudu minkään liikkeen oppeihin joogaharjoitusta laajemmassa mielessä. Psykosomaattinen jooga jaetaan edelleen asentojoogaan ja meditaatiojoogaan. Asentojoogassa tehdään kehollisia harjoituksia (asana) ja hengitysharjoituksia (pranayama), ja siihen kuuluvat useimmat nykyisin länsimaissa suositut joogatyylit. Meditaatiojoogassa keskipisteenä ovat erilaiset rentoutumis-, keskittymis- ja visualisaatioharjoitukset. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi transsendenttinen meditaatio ja kundaliinijooga. Nämä kaksi tyyppiä saattavat joskus limittyä keskenään, ja joissakin suuntauksissa voi esiintyä myös tunnustuksellisille liikkeille ominaista gurun palvontaa.
Historiaa thumb|right|Joogameditaatiota harjoittavaa Shivaa esittävä patsas Päätyypit Historiallisten kirjoitusten pohjalta joogaan kehittyi Intiassa kolme suurta perinnettä: uskonnollisesti suuntautunut jooga (n. 800 eaa. alkaen), klassis-filosofinen jooga (n. 200 eaa. – 200 jaa. alkaen) ja hathajooga (n. 800–1200 alkaen).Schöps 2013, s. 12–13. Moderni jooga syntyi 1900-luvulla.Ketola 2008, s. 157.
Varhaishistoria Askeettisen joogan juuret ovat muinaisuudessa, ja tietoa varhaisten askeettien elämäntavoista on säilynyt niukalti. Maailmasta luopuneet askeetit harjoittivat ja harjoittavat edelleen joogaa osana elämäntapaansa ruumiinhallinnan, itsekurin ja jumalaoivalluksen välineenä.Ketola 2008, s. 156, 159.
Varhaisimmat tunnetut maininnat joogasta löytyvät esoteerisista upanishadeista, hindulaisuuden mystisistä opetuksista. Niistä Kathaupanishadiin (n. 400–300 eaa.) sisältyy ensimmäinen selkeä kuvaus joogan menetelmästä ja päämäärästä, vaikkakin sitä edeltäneistä upanishadeista löytyy myös myöhemmän joogafilosofian kannalta keskeisiä opetuksia. Joogan kannalta merkittäviä upanishadeja ovat myös Maitriupanishad ja Shvetasvataraupanishad. Muita upanishadeja paljon myöhemmin on lisäksi kirjoitettu erityisiä ”jooga-upanishadeja”, jotka käsittelevät pääasiassa joogaa ja joissa on nähtävissä tantrismin vaikutus.Rautaniemi 2015, s. 40–45.
Intian eeppisissä runoelmissa Ramayanassa ja Mahabharatassa joogiset ideat ja joogin hahmo ovat voimakkaasti läsnä. Mahabharata-eepokseen sisältyy eräs kaikkien aikojen tärkeimmistä joogateksteistä, Bhagavadgita, ’Herran laulu’ (n. 400 eaa. – 150 jaa.). Siihen sisältyvät useimmat aiemmat käsitykset joogasta, ja samalla se esittää kokonaan uudenlaisia näkemyksiä. Bhagavadgitassa esitellyt suuntaukset jaetaan kolmeen kategoriaan: karmajoogaan, bhaktijoogaan ja jnanajoogaan.Rautaniemi 2015, s. 48–51. Ramayanan ja Mahabharatan myötä kaikkien kastien jäsenet pääsivät tutustumaan hengelliseen järjestelmään, joka sitä ennen oli ollut kolmen ylimmän kastin miesten yksinoikeus.Schöps 2013, s. 16.
Suuren oppineen Patañjalin noin vuonna 350 jaa. kirjoittamaksi oletettu Joogasutra on filosofisen yoga-koulukunnan keskeinen teos. Siinä kuvattua menetelmää kutsutaan usein ”klassiseksi joogaksi”, ja moni nykyinen joogasuuntaus väittää edustavansa juuri sitä.Rautaniemi 2015, s. 58–59. Teoksen tunnetuin osio käsittelee ”kahdeksanosaista joogamenetelmää”.Rautaniemi 2015, s. 64–66. Sen ydinajatus on siinä, että ruumiin, hengityksen ja tietoisuuden välillä on systemaattinen yhteys. Menetelmä antaa ohjeet ruumiin, hengityksen ja mielen hallitsemiseksi, jolloin joogi pääsee syvän keskittymisen tilaan. Patañjalin harjoitus on meditatiivinen, ja asanojen eli jooga-asentojen kuvaus on vain ylimalkainen.Ketola 2008, s. 164.
Keskiaika Joogan opit sulautuivat ajanlaskun alun jälkeen hindulaisuuden kolmen pääsuuntauksen osaksi.Rautaniemi 2015, s. 71. Kunkin kolmen jumalan palvojat alkoivat samastaa joogafilosofian jumalan Ishvaran palvomaansa jumalaan. Myös jokaisen pääsuuntauksen alalahkoilla on omat tulkintansa joogasta. Shaiva- ja shakta-traditiot liittyvät usein läheisesti jnanajoogaan sekä hathajoogan ja muiden tantrististen joogamuotojen kehittymiseen. Vaishnavoiden keskuudessa yleisempää on ollut bhaktijooga.Rautaniemi 2015, s. 75–76.
Tantra vaikutti ensimmäisestä vuosituhannesta alkaen voimakkaasti joogan myöhempiin tulkintoihin, etenkin hathajoogaan. Keskiaikaisessa merkityksessään hathajoogaan kuului voimakkaita ruumiillisia tekniikoita, joiden avulla pyrittiin saamaan aikaiseksi kehossa tietty ”kemiallinen” prosessi.Rautaniemi 2015, s. 106. Hathajoogan perinteeseen kuuluvat etenkin yliluonnolliset voimat (siddhi), joita joogeilla hathajoogan harjoittamisen seurauksena uskotaan olevan.Rautaniemi 2015, s. 111.
Tantran käsitteistä joogaan ovat tulleet esimerkiksi chakra, nadi ja kundalini. Tantrassa ne viittaavat syvillä tasoilla sijaitsevaan fysiologiaan, johon joogaharjoitusten uskotaan vaikuttavan.Rautaniemi 2015, s. 92. Tantrisen joogan perusta on guru, joka välittää tantristen tekstien merkitykset oppilailleen henkilökohtaisesti.Rautaniemi 2015, s. 99.
Keskiaikaisen hindulaisuuden joogaan liittyvät hindulaiset askeetit kuten pyhät miehet, sadhut. Sadhun henkiseen harjoitukseen eli sadhanaan kuuluu muun muassa joogaharjoituksia, joita useimmat sadhut harjoittavat ainakin askeettisen elämänsä alussa.Rautaniemi 2015, s. 76, 84.
Joogan taantuminen Intian muslimivallan aikana 1200–1700-luvuilla joogeista tuli pelättyjä palkkasotureita ja maantierosvoja, jotka elivät yhteiskunnan laitamilla ja vastustivat muslimiarmeijoita. Askeetikot olivat erityisen hyviä sotureita yhteisönsä rakenteen sekä kehonsa, mielensä ja tunteidensa hallinnan ansiosta. Muslimivallan kaudella hindulaisuuden ja islamin opit myös sekoittuivat keskenään monissa synkretistisissä liikkeissä, mikä näkyi esimerkiksi hathajoogaa harjoittavien kanphata-joogien opetuksissa.Rautaniemi 2015, s. 123–126.
Joogien sotaisuus säilyi aina 1800-luvulle, jolloin brittiarmeija pakotti heidät laskemaan aseensa ja etsimään muita toimeentulokeinoja. Joogan maine sivistyneiden hindujen keskuudessa oli tuolloin hyvin alhainen, ja briteille joogit edustivat intialaisen kulttuurin takapajuisuutta ja hindulaisuuden rappiota. Orientalistitutkijat päättelivät, että vanhojen klassisten tekstien ”todellinen jooga” oli sen sijaan älyllistä ja filosofista. Orientalistien näkemys tarjosikin siirtomaavallan alla eläneille intialaisille keinon uskonnollisen ja kansallisen identiteetin luomiseen, ja syntyi uushindulainen liike.Rautaniemi 2015, s. 129–134.
Modernin joogan synty Intiassa joogasta tuli 1900-luvun alussa itsenäisyysliikkeen keskeinen työkalu, Intian uudistumisen ja kansallisen vapauden symboli. Vallankumoukselliset ryhmät harjoittivat taistelutaitojaan joogan peitenimellä, ja toisaalta joogasta tuli ruumiinkulttuurin muoto, joka toi itsenäisyyden ihanteen yksilön ruumiin tasolle. Aiemmin rappion symbolina pidetty hathajooga tulkittiin uudelleen eurooppalaisten ihanteiden mukaisesti fyysiseksi harjoitteluksi ja erotettiin aiemmasta maagisuskonnollisesta kontekstistaan.Rautaniemi 2015, s. 154–155.
Shri Tirumalai Krishnamacharya (1888–1989) oli merkittävässä asemassa modernin joogan synnyssä. Monet nykyisin suosituimmista joogamuodoista perustuvat hänen opetuksiinsa, ja moni vuosisadan lopun kansainvälisesti tunnettu joogaguru oli hänen oppilaansa. Krishnamacharya oli etenkin asanapainotteisen hathajoogan uranuurtaja, mutta hän opetti myös esimerkiksi klassisia joogatekstejä ja meditaatiota.Rautaniemi 2015, s. 165–170.
Leviäminen länteen Ensimmäisenä länsimaalaisena itseään joogiksi kutsui jo vuonna 1849 kirjailija Henry David Thoreau, joka jäljitteli omalla elintavallaan intialaisia askeetikkoja.Rautaniemi 2015, s. 185–187.
Nuori intialainen uushindulainen filosofi Swami Vivekananda matkusti vuonna 1893 Yhdysvaltoihin Chicagoon. Siellä hän osallistui Maailman uskontojen parlamenttiin, missä hän esitteli hindulaisuutta ja joogaa ja tuli tunnetuksi yhdysvaltalaislehdistön kirjoitettua hänestä paljon. Vivekananda julkaisi amerikkalaiselle lukijakunnalle suunnatun kirjasarjan joogan eri muodoista. Samalla hän muotoili joogaa koskevat opetuksensa ymmärrettävälle kielelle, jollaista niistä edelleen käytetään. Joogalla Vivekananda ei kuitenkaan tarkoittanut hathajoogaa tai fyysisiä asanaharjoituksia, joihin hän suhtautui torjuvasti. Vivekanandan ansiosta joogan menetelmät tulivat kansainvälisen yleisön tietoisuuteen.Rautaniemi 2015, s. 138–144.