Arado Ar 240 oli toisen maailmansodan aikainen saksalainen sotilaskäyttöön tarkoitettu kaksimoottorinen nopea monitoimihävittäjä. Se oli valmistuessaan yksi maailman teknisesti kehittyneimmistä ja suorituskykyisimmistä lentokoneista, mutta kärsi eritysesti koneen hallittavuuteen vaikuttaneista vakausongelmista. Koneesta toivottiin korvaajaa Messerschmittin valmistamille Bf 110 hävittäjille, mutta pitkittyneet kehitystyöt sekä Saksan sotajohdon muuttuneet prioriteetit lopulta johtivat sen kehitystöiden ja tuotannon lakkauttamiseen vuoden 1942 lopussa jättäen konetyypin vain prototyyppiasteelle. Kaikista valmistetuista koneyksilöistä muutama päätyi myös Luftwaffen käyttöön sotatoimiin.
Suunnittelu ja kehitys Vuoden 1938 aikana Aradolla suunniteltiin nopeaa kaksimoottorista lentokonetta projektinimellä E.625. Alustavien piirustusten valmistuttua lähetettiin ne Saksan ilmailuministeriölle (RLM) arvioitavaksi ja esiteltiin kyseisen lentokoneen soveltuvan monenlaisiin käyttötarkoituksiin, erityisesti toimintaan raskaana hävittäjänä taikka maataistelukoneena.Dieter Herwig, 2003, s. 95–99 RLM:llä osoitettiinkin suurta kiinnostusta kyseistä projektia kohtaan, sillä olisi sen arvioitu 700 km/h huippunopeus tehnyt siitä maailman nopeimman lentokoneen, muidenkin laskettujen suoritusarvojen ollen aikaisekseen huippuluokkaa.Heinz.J Nowarra, 1993, s. 72–74 Täten RLM teki huhtikuussa 1938 sopimuksen kolmen prototyyppikoneen valmistuksesta (V1–V3), antaen koneelle samalla virallisen tyyppitunnuksen Ar 240. Ennen kuin ensimmäinenkään näistä oli ehtinyt lentää, laajennettiin sopimusta kymmeneen prototyyppiin, sekä määrittämättömään määrään esituotantosarjan koneita.Gerhard Lang, 1996 Toiveena oli saada konetyypistä tuleva korvaaja Messerschmittin valmistamille Bf 110 hävittäjille.
Ar 240 A ja B Aradolla lähdettiin suunnittelemaan konetyypin A-versiota heti valmistussopimuksen varmistuttua. Siinä oli tarkoitus hyödyntää ajalleen uusinta tekniikkaa, kuten radio-ohjattuja ampumoita, varjotyylistä syöksyjarrua ja automaattisia etureunasolakoita. Koko rakenne suunniteltiin siten, että varustelua voitaisiin muuttaa käyttötarkoituksen mukaisesti. Esimerkiksi ampumot ja syöksyjarru voitiin jättää pois ja muuta aseistusta vahvistaa jos koneesta haluttiin tehdä torjuntahävittäjä. Lopputulos oli kuitenkin verrattain monimutkainen ja hankala lentokone valmistaa, mutta myös teknisesti kehittynein aikaisekseen. Huomattavan ongelman aiheutti suuri siipikuormitus, 300–400 kg/m², jonka vuoksi siipiin suunniteltiin Fowler-siivekkeet jotta lentoonlähtö ja laskeutuminen voitaisiin suorittaa ilman liiallisia nopeuksia. pienoiskuva|V1:n ulompi Fowler-siiveke. Tavanomainen kallistusta ohjaava siiveke kiinnittyy siihen. Koneen ensimmäinen prototyyppi V1 valmistui vuoden 1940 toukokuuhun mennessä ja V2 kolmea kuukautta myöhemmin, mutta A-versioon kaavailtujen Daimler-Benz DB 605 - tai DB 603 -moottorien ollen vielä kehitteillä, asennettiin niihin väliaikaisesti heikkotehoisemmat DB 601 -moottorit. Molemmista puuttuivat myös ampumot, ja vain V2 oli aseistettu. V1 ensilento tapahtui 10. toukokuuta, jota seuranneen koeohjelman aikana huomattiin moottorien ylikuumenevan jo pelkästään rullauksessa, sekä koneen olevan ilmassa epävakaa ja täten erittäin hankala lentää. Suoritusarvoiltaan ne olivat kuitenkin erinomaisia, vaikka jäivätkin arvioidusta hieman vajaaksi. Selvittääkseen ilmi tulleita ongelmia, nasellien alapuolelle suunniteltiin ylimääräiset öljynjäähdyttimet, ja koneeseen tehtiin lukuisia rakenteellisia muutoksia kolmatta prototyyppiä varten. Merkittävin näistä oli ohjaamon siirtäminen eteenpäin ja sen muuttaminen paineistetuksi. Myös etureunasolakot poistettiin niistä saatujen mitättömien hyötyjen vuoksi.
Vuoden 1941 aikana valmistui neljä uutta prototyyppiä, jotka kaikki erosivat toisistaan varustelunsa tai rakenteidensa osalta. V3 suoritti ensilentonsa toukokuussa 1941, ja sai ensimmäisenä radio-ohjatut ampumot. Kuukautta myöhemmin valmistunut V4 rakennettiin koneen syöksypommittajaversioksi, ja sai ensimmäisenä DB 603 -moottorit. V5 ja V6 valmistuivat vuoden loppupuoliskolla. Koneet todettiin koelentojen myötä ensimmäistä kahta prototyyppiä paremmiksi, mutta vakaudeltaan edelleen ongelmallisiksi. Myös radio-ohjatut ampumot osoittautuivat odotettua vikaisemmiksi. Näiden ongelmien selvittäminen teettikin koneen suunnittelijoille suurta päänvaivaa ja aiheutti pitkiä viiveitä kehitystyöhön.
pienoiskuva|Ar 240:n kolmannesta prototyypistä eteenpäin käytetty ohjaamorakenne|244x244px
Parannellut prototyypit tekivät kuitenkin vaikutuksen RLM:n henkilöstöön Rechlinin koekeskuksessa saaduilla suoritusarvoilla, jonka johdosta päätettiin aloittaa valmistelut konetyypin massatuotantoa varten. Aikomuksena oli aloittaa tuotanto Oscherslebenissä toimineella AGO:n lentokonetehtaalla, jotta Aradon omien tehtaiden tuotantokapasiteetti säilyisi vapaana muita kehitteillä olleita konetyyppejä varten. Ennen kuin varsinainen tuotanto voitiin aloittaa, oli konetyypissä ilmenneet ongelmat kuitenkin ensin selvitettävä.
Vuoden 1942 syyskuuhun mennessä valmistui viisi "A-0" esituotantosarjan konetta, jotka prototyyppien tavoin vaihtelivat varustukseltaan ja rakenteeltaan, joskin pienemmissä määrin. Suurin eroavaisuus oli A-04:ssä, jossa haluttiin kokeilla Ar 240 C -versiota varten suunniteltuja suurempia siipiä ja päivitettyä pyrstörakennetta. Käyttötarkoituksesta riippuen koneisiin voitiin asentaa neljä 20 mm MG 151 -konetykkiä ja ampumoihin parilliset 13 mm MG 131 -konekiväärit. Rungon alapuolelle oli myös mahdollista kiinnittää kehto kahta ylimääräistä konekivääriä varten. Suunnitelmia tehtiin raskaampien panssarintorjuntaankin kykenevien tykkien asentamiseksi tällaisen kehdon avulla. Suurimpaan osaan koneista asennettiin DB 603 -moottorit, jotka tosin pyrittiin myöhemmin päivittämään tehokkaampiin BMW 801 TJ -tähtimoottoreihin.
Esituotantosarjan koneiden jälkeen valmistui B-version prototyyppejä 2–4 kappaletta. B-versio vastasi paljolti A-versiota, mutta se suunniteltiin erityisesti tiedustelutehtäviä varten. B-versioon kaavailtiin asennettavan DB 605 -moottorit lukuisten rakenteellisten parannusten kera. Se sai myös uuden paremman paineistetun ohjaamon.
Ar 240 C Vuoden 1942 alussa päätettiin Ar 240:stä suunnitella myös erityinen pommitustehtäviin erikoistunut versio, jonka johdosta syntyi Ar 240 C. Kun siihen mennessä tehdyt muutokset ja parannukset prototyyppikoneisiin eivät olleet tuottaneet toivottuja tuloksia, suunniteltiin C-versiolle kokonaan uudet ulkosiivet ja suuremmat pyrstöpinnat pyrkimyksenä selvittää konetyypissä ilmenneitä ongelmia. Näitä haluttiinkin kokeilla esituotantosarjan A-04 koneessa ja B-versiota seuranneissa prototyypeissä, joskin muutosten toteuttamisesta prototyyppikoneisiin ei ole varmuutta.
Vuoden 1942 joulukuuhun mennessä valmistui neljä C-version prototyyppiä (V9–V12), jotka erosivat toisistaan suuresti. Syynä oli niissä käytettyjen eri varusteluiden soveltuvuustestailut. V9 aseistettiin raskaaksi hävittäjäksi kahdeksalla 20 mm MG 151 -konetykillä, joista neljä pareittain ampumoissa. V10 varustettiin yöhävittäjäksi, saaden Junkers Jumo 213 -moottorit. V11 ja V12 varustettiin raskaiksi hävittäjäpommittajiksi, saaden samalla raskaimman konetyypissä käytetyn aseistuksen; kaksi 30 mm MK 103 - ja 20 mm MG 151 -konetykkiä, ampumoissa yhteensä neljä 13 mm MG 131 -konekivääriä sekä yksi kiinteä taaksepäin suunnattu 20 mm MG 151 -konetykki oikeanpuoleisessa moottorinasellissa.
C-version prototyyppien valmistuttua tai niiden ollen vielä valmistumaisillaan, päätettiin RLM:llä lakkauttaa konetyypin kehitystyöt ja perua kaikki tuotantosuunnitelmat sen suhteen. Kehitystöiden jatkuneet viivästykset ja pienet edistykset olivat vieneet luottamuksen konetyyppiä kohtaan, ja heikentyneen sotatilanteen vuoksi pyrittiin resursseja keskittämään lupaavampien suihkumoottorikoneiden suunnitteluun. Päätökseen vaikutti myös Messerschmitt Me 410:n pääsy massatuotantoon, joka Ar 240:n tavoin koettiin Bf 110:n korvaajaksi.Jean-Denis G.G. Lepage, 2009, s. 128 ja 129
Töiden lakkauttamisen jälkeen suurin osa valmiiksi saaduista koneista lähetettiin joko tutkimuslaitoksiin suorittamaan koelentoja tai Luftwaffen käyttöön sotatoimiin. Ylijääneitä osia hyödynnettiin vielä Ar 240:stä kehitetyn samanaikaisesti suunnitellun Ar 440:n prototyyppien valmistuksessa.
Toteutumattomat versiot Ennen kehitystöiden lakkauttamista suunniteltiin Ar 240:stä myös D-, E- ja F-versiot. D- ja E-versiot vastasivat paljolti C-versiota, mutta näistä D-versio suunniteltiin käyttämään tehokkaampia Daimler-Benz DB 614 -moottoreita, ja E-versioon suunniteltiin vahvennettu runkorakenne sekä kaksi ylimääräistä pommiripustinta siipiin. V13- ja V14-prototyyppien oli tarkoitus perustua vastaavasti näihin versioihin. F-versio suunniteltiin raskaaksi hävittäjäpommittajaksi, joka oli tarkoitus varustaa Daimler-Benz DB 603 G -moottoreilla sekä V11- ja V12-prototyypeissä käytetyllä aseistuksella. 30 mm MK 103 -konetykit kuitenkin korvattiin saman kaliiperin MK 108 -konetykeillä.
Arado Ar 240 TL Arado Ar 240 TL (Turbinen-Luftstrahltriebwerk, suom. Turbiini-Suihkumoottori, eli turbojetti) oli Ar 240:stä suunniteltu toteutumaton suihkumoottoroitu versio. RLM:n vahvat pyrkimykset saada Saksan lentoteollisuus hyödyntämään uusia kehitteillä olleita suihkumoottoreita 40-luvun taitteessa johtivat Aradolla kokeilumielessä sekakäyttöisen Ar 240:n suunnitteluun vuoden 1941 aikana muiden suihkumoottorikoneprojektien ohessa. Lopputulos oli Ar 240 A, jonka rungon alapuolelle oli kiinnitetty ylimääräinen moottorinaselli Junkers Jumo 004 -turbojettiä varten. Laskelmien mukaan olisi koneella voitu mahdollisesti saavuttaa jopa 764 km/h huippunopeus 6 000 metrissä, mutta vastapainona olisi kantama kärsinyt jo pelkästään 30 min. turbojetin käytöllä 500 km pudotuksen.
Vuoden 1942 aikana laadittiin myös piirrokset Ar 240 TL:ksi nimetystä täysin suihkumoottoroidusta versiosta. Sitä varten oli koneen runko suunniteltu uudelleen ja moottorinasellit poistettu siivistä. Uuteen runkoon oli mahdutettu kaksi suihkumoottoria joko päällekkäin tai porrastetusti, vaihdellen piirroksittain. Näiden ilmanottoaukko tai aukot sijaitsivat rungon etuosassa ohjaamon alapuolella, tai sivuttain molemmin puolin runkoa. Varustelu vastasi hävittäjäpommittajaksi suunniteltua F-versiota, ja sen laskelmoitiin kykenevän saavuttamaan jopa 780 km/h huippunopeus. Tämä versio Ar 240:stä ei kuitenkaan koskaan edennyt piirroksia pidemmälle.
Käyttö pienoiskuva|Ar 240 koneita rivissä Luftwaffe otti Ar 240:n käyttöönsä ainoastaan tiedustelukoneena, jollaiseksi se sopikin erinomaisen suorituskykynsä ansiosta. Sen lentämistä hankaloittaneet ongelmat olisivat myös tehneet siitä epäluotettavan koneen muissa tehtävissä. Ensimmäisenä käyttöön pääsi V3-prototyyppi, joka otettiin laivuekokeiluihin suorittamaan tiedustelulentoja Englannin ylle vuonna 1941. Tätä seurasi myös V4, jota käytettiin tiedusteluun Ranskan ja Välimeren alueella.
Kun Arado Ar 240:n kehitystyöt lakkautettiin joulukuussa 1942, valmistuneita koneyksilöitä alettiin siirtää tehtaalta Luftwaffen ja pienemmissä määrin myös tutkimuslaitosten käyttöön. Suurin osa koneista päätyi itärintamalla toimineille tiedustelulentolaivueille, mutta ainakin kaksi myös Italiaan ja muutama korkealennon tutkimuslaitokselle.
Vaikka konetyyppi olikin suorituskyvyltään erinomainen, vuoden 1943 aikana tapahtuneet lukuisat onnettomuudet kertoivat sen keskeneräisyydestä ja hankalasta käytettävyydestä. Suurin osa käytössä olleista koneista oli menetetty pakkolaskuissa tuhoutuneena tai ohjaajan virheistä johtuen vuoden loppuun mennessä, usein vain muutamaa kuukautta laivueeseen saapumisen jälkeen. Muutamat koneyksilöt jatkoivat palvelustaan vielä vuoden 1944 aikana, jolloin tiettävästi viimeisen lennon suoritti T9–GL tunnuksin merkattu Ar 240 syksyllä ennen tuhoutumistaan pakkolaskussa Puolassa.
Rakenne pienoiskuva|Arado Ar 240 V3