Belgialainen helluntaiherätys on Belgian protestanttisen vähemmistön haara. Belgialainen helluntaiherätys akautuu kahteen kieliryhmään: flaaminkieliseen Flanderiin ja ranskankieliseen Valloniaan sekä pääkaupunkiseutuun Brysseliin, jossa molemmat kieliryhmät kohtaavat. Liikkeen synty ja kehitys ovat tapahtuneet pitkälti toisistaan riippumatta, ja myös niiden järjestäytyminen valtion suuntaan on edennyt eri reittejä.Pfister 2011, s. 113-162
Belgiassa protestantteja on noin kaksi prosenttia väestöstä. Evankelikaaleista ja helluntailaisista muodostuu noin puolet kaikista protestanteista, ja he edustavat yhdessä karismaattisten liikkeiden kanssa noin kolmea prosenttia kaikista kristityistä. Helluntaiherätys on sittemmin kasvanut erityisesti afrikkalaisen maahanmuuton myötä. Vahvasti katolisessa maassa, jossa alle seitsemän prosenttia väestöstä käy säännöllisesti messussa, helluntailaiset seurakunnat edustavat kasvua kristillisessä kentässä, vaikkakin absoluuttiset lukumäärät ovat Länsi-Euroopan mittakaavassa suppeampia
Flaaminkielinen helluntaiherätys Alkuvaiheet Belgian ensimmäisenä tunnettuna helluntailaisuuden todistajana pidetään englantilaista Ada Esselbach-Whitingia (1867–1927). Ennen avioliittoaan saksalaisen Frederick Esselbachin (1848–1925) kanssa vuonna 1904 hän työskenteli Church Army Mission -järjestössä Englannissa. Pariskunta otti elokuusta 1904 alkaen vastuun Antwerpenin kansainvälisestä merimieskodista. Esselbach-Whiting koki Pyhän Hengen kasteeksi kutsutun kokemuksen Amsterdamissa huhtikuussa 1909, minkä jälkeen hänestä tuli helluntaiherätyksen todistaja Belgiassa. Hän pysyi yhteydessä Gerrit Polmaniin, joka järjesti helluntailaisia kokouksia Antwerpenissä vuosina 1920–1924.van der Laan 2011, s. 109–112
Toinen varhainen vaikuttaja oli alankomaalainen Cornelis T. Potma (1861–1929), joka oli toiminut lähetystyöntekijänä mustien parissa Virginiassa ja todennäköisesti viettänyt useita vuosia Etelä-Afrikassa ennen asettumistaan Belgiaan vuonna 1920. Hän teki aluksi yhteistyötä Ralph C. Nortonin, Belgian evankeliumilähetyksen perustajan, kanssa. Koska Norton ei hyväksynyt Potman helluntailaista vakaumusta, Potmasta tuli itsenäinen kiertävä evankelista, jota tukivat brittiläiset Elim-seurakunnat. Vuonna 1926 George Jeffreysin johtama herätyskampanja johti 18 hengen kasteeseen Antwerpenin julkisessa kylpylässä.
Potman kuoltua 1929 hänen työtään jatkoi hollantilainen pariskunta Johannes Rietdijk (1901–1986) ja Anke van Hoften (1874–1975), jotka olivat tutustuneet toisiinsa Nortonin flaaminkielisessä raamattukoulussa. Koska Anke oli 27 vuotta Johannesta vanhempi, Norton ei hyväksynyt liittoa ja erotti Rietdijkin koulusta 1925. Rietdijk liittyi tämän jälkeen Potman työhön ja koki Pyhän Hengen kasteen. Toisin kuin Potma, joka ei koskaan perustanut omaa seurakuntaa, Rietdijk perusti Flanderin ensimmäisen helluntaiseurakunnan, Evangelische Kerk Pniëlin, Antwerpenin esikaupunkiin Kieliin. Seurakunta muutti vuonna 1933 läheiseen Hobokeniin, jossa avattiin uusi kirkkorakennus.
Kasvu ja järjestäytyminen toisen maailmansodan jälkeen Helluntailiike pysyi Flanderissa pitkään pienenä, ja todellinen kasvu alkoi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Keskeisiä flaamilaisia johtohahmoja olivat Francois L. De Meester (1908–1984) ja Johan Van Kesteren (1905–1981). Ulkomailta, kuten Alankomaista, Englannista, Pohjoismaista, Yhdysvalloista ja Etelä-Afrikasta, tulleet lähetystyöntekijät toimivat toisistaan riippumattomasti, mikä vaikeutti yhtenäisen kansallisen identiteetin muodostumista.
Vuodesta 1969 alkaen helluntaiseurakuntien edustajat alkoivat tavata vuosittain, mikä johti vuoteen 1979 mennessä rakenteellisemman muodon saaneen Broederschap van Vlaamse Pinkstergemeentenin () perustamiseen. Hieman aiemmin, 1978, Antwerpenin Michael Williams oli perustanut Belgische Christelijke Pinkstergemeenschap Elimin (), kattojärjestöksi useille Antwerpenin alueen seurakunnille. Nämä kaksi ryhmää yhdistyivät vuonna 1993 Verbond van Vlaamse Pinkstergemeenteniksi (lyh. VVP, ).
Ranskankielinen helluntaiherätys Ranskankielisen Belgian helluntaityö sai alkunsa englantilaisen evankelista Douglas Scottin toiminnasta 1930-luvun alussa, jolloin hän työskenteli muun muassa Vallonian alueella osana laajempaa ranskankielisen Euroopan lähetystyötään. Scott saarnasi Belgian rajan tuntumassa Roubaix’ssä Ranskassa. Useat belgialaiset osallistuivat kokouksiin ja saivat parantumiskokemuksia, minkä jälkeen Scottia pyydettiin Belgiaan palvelemaan. Hänen vierailunsa seurauksena useat protestanttiset seurakunnat kääntyivät helluntailaisiksi ja uusien seurakuntien perustaminen alkoi kasvaa tasaisesti. Tästä työstä kasvoi vuonna 1931 alkunsa saanut Assemblées de Dieu francophones de Belgique, joka raportoi nykyisin yhteensä 26 jäsenseurakuntaa, joista kuitenkin neljä ei ole ranskankielisiä (kaksi espanjankielistä, yksi portugalinkielinen ja yksi venäjän-ukrainankielinen). Lähes puolet seurakunnista sijaitsee Brysselin (4) ja Charleroin (7) kaupunkikeskuksissa.
Ranskankielinen Assemblies of God -liitto syntyi virallisesti Fleurusissä 23. maaliskuuta 1958 pastori Alfred Amitién johdolla nimellä Union des Églises évangéliques de Pentecôte. Nykyisin liitto koostuu 32 seurakunnasta, ja sitä tukee 44 tunnustettua pastoria. Vuosina 1980–2012 Belgiaan perustettiin kaikkiaan 308 uutta seurakuntaa. Näistä yli puolet liittyi helluntailaisiin tai karismaattisiin liikkeisiin, mikä kertoo koko uuden seurakuntaperustamisen painopisteen siirtymisestä selvästi helluntailaisuuden suuntaan.
Afrikkalainen diaspora ja uusi kasvu 1980-luvulta lähtien on syntynyt lukuisia, lähes poikkeuksetta helluntailaisia tai karismaattisia maahanmuuttajaseurakuntia – ensin Brysselissä, sitten Antwerpenissä ja nykyisin yhä laajemmin eri puolilla maata. Esimerkiksi Aalstissa, jossa aiemmin toimi vain yksi pieni helluntaiseurakunta, on sittemmin avattu viisi afrikkalaista maahanmuuttajaseurakuntaa. Brysselin flaaminkielisillä alueilla toimii yli 100 maahanmuuttajaseurakuntaa.
Belgian helluntailaisuuden merkittävin muutosvoima 1990-luvulta lähtien on ollut afrikkalainen maahanmuutto. Belgian suhteellisen liberaalin maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan ansiosta maahan saapui runsaasti länsi- ja keski-afrikkalaisia, muiden muassa vuoden 1994 kansanmurhan paossa Ruandasta. Osa muuttajista oli jo kotimaassaan kokenut helluntai- ja karismaattisen herätyksen ja saapui Belgiaan nimenomaisena tavoitteenaan perustaa seurakuntia afrikkalaisen diasporan ja lopulta myös belgialaissyntyisten parissa.
Erityisesti Pohjois-Belgiassa lähes jokaisessa kaupungissa toimii maahanmuuttajaseurakuntia, jotka ovat yleensä liittyneet paikallisiin evankelikaaleihin ja helluntailaisiin yhdistyksiin. Maahanmuuttajaseurakuntien läsnäolo on elvyttänyt koko protestanttisen kristillisyyden käsitteen. Osa afrikkalaisista helluntailaisista muuttajista liittyi alkuperäisiin belgialaisiin helluntaiseurakuntiin lisäten niiden etnistä monimuotoisuutta, mutta monet suosivat omakielisiä maahanmuuttajaseurakuntia, jotka tarjosivat sekä sosiokulttuurista että hengellistä tukea.
Järjestöt Belgiassa toimii kolme pääasiallista helluntailaista rakennetta kielialueiden ja taustayhteisöjen mukaan: Belgian Assemblies of God (ADFB): palvelee ranskalaisbelgialaisia seurakuntia. Verbond van Vlaamse Pinkstergemeenten vastaa flaamilaisesta helluntailaisesta yhteistyöstä. Nämä kaksi järjestöä käsittävät yhteensä 45 seurakuntaa, 80 pastoria, 5 830 jäsentä ja kannattajaa sekä yhden raamattuopiston, Continental Theological Seminaryn, jossa on 117 opiskelijaa. Lisäksi toimii United Pentecostal Church of Belgium (UPCB), joka painottaa seurakuntaistutusta maan jokaiseen suurkaupunkiin.
Kansainvälisesti merkittävää on, että Euroopan helluntailaisten kattojärjestö Pentecostal European Fellowship (PEF) on rekisteröity Belgiaan ja sen päätoimisto sijaitsee Brysselin lähistöllä Sint-Genesius-Rodessa.
VVP VVP:hen kuului perustamisvuonna 1993 24 seurakuntaa, ja vuoteen 2009 mennessä määrä oli kasvanut 121 seurakuntaan, joissa oli yhteensä noin 12 000 jäsentä. Suuri osa kasvusta on peräisin maahanmuuttajataustaisista seurakunnista: yli 60 prosenttia VVP:n seurakunnista on maahanmuuttajaseurakuntia, valtaosin Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta lähtöisin. VVP:llä on rukous-, lähetys-, nuoriso- ja koulutusosastot, ja se julkaisee neljännesvuosittain ilmestyvää VlaAnders-lehteä.
VVP kuuluu Euroopan helluntaiyhteisö -järjestöön, Belgian protestanttisten ja evankelisten kirkkojen liittosynodiin sekä evankeliseen allianssiin. Se on yhteistyössä Belgian frankofonisen Assemblées de Dieu Francophones de Belgiquen, Englannin Elim-helluntaikirkon sekä Alankomaiden VPE:n kanssa.
Mission Évangélique des Tziganes (romanihelluntailaisuus) Ranskasta lähtöisin oleva romanihelluntailiike METF (Mission Évangélique des Tziganes de France, "Vie et Lumière") on levinnyt myös Belgiaan osana laajempaa eurooppalaista romanihelluntaiherätystä, jonka perusti pastori Clément Le Cossec 1950-luvulla.
Apostolinen kirkko Britanniassa 1916 perustetun Apostolisen kirkon haara on läsnä myös Belgiassa: koko ranskankielisen Euroopan alueella (Ranska, Belgia, Sveitsi) kirkkokunnalla on yhteensä 39 seurakuntaa, joista neljä Belgiassa.
Eglise de Dieu (Church of God, Cleveland) Yhdysvaltalaislähtöinen Church of God on Belgiassa erityisen vahva: kirkkokunnalla on maassa 33 seurakuntaa, joista seitsemässä järjestetään palveluksia muulla kuin ranskan kielellä. Suuri osa Belgian seurakunnista on etnisiä, erityisesti kongolaistaustaisia; kaksi kolmasosaa (21 seurakuntaa) käyttää nimeä La Nouvelle Jérusalem (). Kongolaistaustainen piispa Martin Mutyebele toimii Belgian Church of God -kirkon ylivalvojana; hänen Brysselissä 1986 perustamassaan seurakunnassa on nykyisin yli 3 000 jäsentä eri kansallisuuksista, ja seurakunta järjestää viisi sunnuntain jumalanpalvelusta, joista suurimmassa osassa enemmistö osallistujista on afrikkalaistaustaisia. Kahdenkymmenenviiden vuoden lähetystyö on synnyttänyt 26 tytärseurakuntaa Belgiassa ja seitsemän sen ulkopuolella (Saksassa, Sveitsissä, Englannissa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa).
Italialaistaustaiset seurakunnat Maria Zullon paluu Yhdysvalloista vuonna 1952 johti ensimmäisen italialaisen helluntairyhmän kokoontumiseen Charleroissa. Tästä kehittyi myöhemmin Chiese Cristiane Italiane nel Nord Europa (CCINE), joka perustettiin virallisesti 1968 ja joka palvelee italialaistaustaisia siirtolaisyhteisöjä Pohjois-Euroopassa. Belgiassa toimii nykyisin 15 tällaista seurakuntaa.
Union des Eglises Evangéliques de Réveil (UEER) 1930-luvulla brittiläisten helluntaijohtajien George Jeffreysin ja Douglas Scottin toiminta Sveitsissä synnytti reformoitujen pastorien keskuudessa heräysliikkeen, josta kasvoi Eglise Evangélique du Réveil -kirkkokunta. Tähän liittyen syntyneellä UEER-liitolla on nykyisin kahdeksan seurakuntaa Belgiassa osana laajempaa Ranskan, Sveitsin ja Belgian kattavaa verkostoa.
Antioch Network Antioch Net Communautés Chrétiennes de Belgique perustettiin 1990-luvulla helluntailais-karismaattisena seurakuntienperustamisliikkeenä, jonka tavoitteena on ylittää kulttuurin, rodun ja kielen rajat. Vuoden 1994 johtoryhmään kuuluivat Raymond Vandeput ja Paul Van Kesteren Belgiasta sekä Pieter Jonker Etelä-Afrikasta ja Rick Ridings Yhdysvalloista. Verkosto pyrkii rakentamaan monikielisen ja -kulttuurisen "seurakuntaperheen", joka jakaa Maailman evankelisen allianssin uskontunnustuksen periaatteet.
Muut helluntaiseurakunnat Muut flaaminkieliset helluntaiseurakunnat ovat joko itsenäisiä tai kuuluvat usein kansainvälisiin verkostoihin, kuten Peniel, Vineyard, De Deur, Calvary Chapel ja Capitol Worship.