Lainausmerkki on välimerkki, jota käytetään yleensä pareittain erottamaan tekstistä suora lainaus. Tällöin yksi lainausmerkki kirjoitetaan erotettavan tekstin alkuun ja toinen sen loppuun, joten yleensä puhutaankin monikollisesti lainausmerkeistä. Lainausmerkkejä voidaan käyttää myös ironisesti tai loitontaen ilmaisemaan, että kirjoittaja ei itse välttämättä ole valmis allekirjoittamaan lainausmerkkeihin laittamaansa ilmausta.
Tavalliset lainausmerkit ovat kaksinkertaisia eli niin sanottuja kokolainausmerkkejä, mutta niiden ohella voidaan käyttää myös yksinkertaisia eli puolilainausmerkkejä. Suomen kielessä puolilainausmerkki on aina samannäköinen kuin heittomerkki, ja tietoteknisesti ne ovatkin sama merkki, mutta oikeinkirjoituksen näkökulmasta heittomerkki on osa jonkin yksittäisen sanan kirjoitusasua, kun taas lainausmerkit liittyvät laajempaan lause- tai tekstiyhteyteen. Monien muiden kielten kirjoituksessa puolilainausmerkki voi olla typografisestikin erilainen kuin heittomerkki.
Ulkomuoto ja typografiset muunnelmat KaksinkertainenYksinkertainen"'Suora lainausmerkki”’Kaareva lainausmerkki“‘Ylösalainen lainausmerkki„‚Rivinalinen lainausmerkki»›Kulmalainausmerkki«‹Vasen kulmalainausmerkki
Kaksinkertainen eli kokolainausmerkki on syntynyt kahdesta peräkkäisestä heittomerkistä. Typografisia muunnelmia on useita, mutta tyypillisten muotopiirteiden perusteella voidaan erottaa kolme perustyyppiä: suora, kaareva ja kulmalainausmerkki.
Suora lainausmerkki eli pystylainausmerkki näyttää fontista riippuen kahdelta pystyviivalta tai -kiilalta tai ylösalaiselta pisarakuviolta rivin yläosassa. Kaareva lainausmerkki näyttää kahdelta rivin yläosaan asemoituvalta pilkulta. Tyypillisesti se muistuttaa pientä numeroparia 99 (paitsi että numeroiden lenkit ovat umpinaiset), mutta joissain fonteissa muoto on pikemminkin kahden viiston viivan tai kiilan kaltainen. Kulmalainausmerkki on kuin kaksi peräkkäistä nuolenkärkeä, jotka suomalaisen käytännön mukaan osoittavat oikealle. Se on kehittynyt kaarevasta lainausmerkistä, joka vanhassa ranskalaisessa typografiassa tapasi asemoitua rivin perusviivalle pikemmin kuin rivin yläpuolelle, mutta on lähes kaikissa nykyfonteissa muuttunut muodoltaan kulmikkaaksi.
Valinta näiden kolmen perustyypin välillä on pitkälti tyylikysymys, mutta tietoteknisesti ne ovat eri merkkejä.
Yksinkertainen eli puolilainausmerkki on nimensä mukaisesti kuin lainausmerkin puolikas, joka muodostuu yksiosaisesta suorasta tai kaarevasta kuviosta ja on siis suomessa samannäköinen kuin heittomerkki. Joissain kielissä on vastaavasti käytössä yksinkertainen kulmalainausmerkki, mutta suomessa sitä ei käytetä.
Kaareva lainausmerkki voi muissa kielissä esiintyä myös ylösalaisin (metallikirjakkeisiin perustuneella painotekniikalla se voitiin tuottaa yksinkertaisesti latomalla pilkku tai kaksi peräkkäistä pilkkua ylösalaisin) tai joissain fonteissa peilikuvana. Toisinaan kaareva lainausmerkki voi asemoitua rivin alaosaan, jolloin erityisesti yksinkertainen lainausmerkki on aivan samannäköinen kuin pilkku (vaikka on tietoteknisesti eri merkki). Kulmalainausmerkki puolestaan voi osoittaa vasemmallekin. Mikään näistä muunnelmista ei ole suomalaisten nykykäytäntöjen mukainen, mutta etenkin ylösalaisia lainausmerkkejä saattaa näkyä suomenkielisissäkin teksteissä, koska jotkin tekstinkäsittelyohjelmat voivat pyrkiä automaattisesti muuntamaan lainausmerkit vieraskielisten mallien mukaisiksi.
Lainausmerkkimuunnelmien nimitykset voivat vaihdella eri yhteyksissä. Kielenoppaissa kokolainausmerkeistä puhutaan lähinnä erotukseksi puolilainausmerkeistä, ja kaikkia muunnelmia voidaan yleisesti kutsua lainausmerkeiksi. Etenkin typografiassa lainausmerkeistä puhuttaessa tarkoitetaan kuitenkin ensisijaisesti kaksinkertaisia kaarevia lainausmerkkejä, kun taas kulmalainausmerkkejä voidaan kutsua hanhenjaloiksi. Arkikielessä suoria tai kaarevia lainausmerkkejä voidaan kutsua myös hipsuiksi. Sekä yleiskielisestä että typografisesta käytännöstä poiketen puolivirallinen Unicode-merkkien suomalainen sanasto kutsuu koko- ja puolilainausmerkeiksi nimenomaan kaarevia muunnelmia, kun taas suoraa kaksinkertaista merkkiä se kutsuu lainausmerkiksi ja yksinkertaista puolestaan heittomerkiksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että puolilainausmerkkinä pitäisi aina käyttää kaarevaa ja heittomerkkinä suoraa merkkiä, vaan yleensä yhdessä tekstissä käytetään vain jompaakumpaa muunnelmaa, joka voi esiintyä sekä puolilainausmerkkinä että heittomerkkinä.
Suoria lainausmerkkejä voidaan kutsua myös ASCII- tai konelainausmerkeiksi, sillä ne sisältyvät ASCII-perusmerkistöön ja ovat yleensä tietokoneen tai kirjoituskoneen näppäimistön lähtökohtaisesti tuottamia muunnelmia. Niinpä suorat merkit ovat tyypillisiä arkisille teksteille, kuten sähköposteille ja nettisivuille, joita kirjoitettaessa tai julkaistaessa ei useinkaan kiinnitetä huomiota typografisiin yksityiskohtiin. Sitä paitsi suorat merkit ovat teknisesti turvallinen vaihtoehto sähköpostissa ja etenkin tietokoneen käsiteltäväksi tarkoitetussa koodissa, jossa kaarevat merkit eivät välttämättä toimi odotetulla tavalla. Luonnollisten kielten kirjoitusjärjestelmiin suorat lainausmerkit eivät tiukimpien näkemysten mukaan kuitenkaan varsinaisesti kuulu, sillä typografisesti huolitelluissa painatteissa on tapana käyttää joko kaarevia tai – suomessa etenkin kaunokirjallisissa teoksissa – kulmalainausmerkkejä.
Lainausmerkkien käyttö suomen kielessä Lainausmerkit esiintyvät tyypillisesti pareittain, niin että ensimmäinen lainausmerkki aloittaa lainauksen ja toinen lopettaa sen. Jos lainaus jatkuu katkeamatta tekstikappaleesta toiseen, aloittava lainausmerkki voi kuitenkin selvyyden vuoksi kertautua jokaisen uuden kappaleen alussa, vaikka lopettava lainausmerkki kirjoitetaan vasta koko lainauksen loppuun. Tämä ei tosin ole virallisten suomalaisten suositusten mukaista, vaan sen sijaan voidaan katsoa, että vastaavasti lopettavankin lainausmerkin pitäisi toistua jokaisen lainaukseen kuuluvan kappaleen lopussa. Tällöin kukin kappale kuitenkin helposti vaikuttaa erilliseltä lainaukselta, mikä saattaa aiheuttaa hämmennystä.
Toisin kuin useissa muissa kielissä, suomessa aloittava lainausmerkki on täsmälleen samannäköinen kuin lopettava lainausmerkki (aina ei tosin ole ollut näin, vaan käytäntö on vaihdellut). Aloittava lainausmerkki kirjoitetaan välittömästi lainauksen ensimmäisen merkin eteen ja lopettava lainausmerkki viimeisen lainaukseen kuuluvan merkin perään niin ikään välittömästi.
Kokolainausmerkit Suoraa lainausta osoittamassa Lainausmerkeillä voidaan osoittaa ilmaus tai tekstin osa suoraksi lainaukseksi jonkun tekstistä, puheesta tai ajatuksista. Perustuslaissa lukee näin: ”Suomi on täysivaltainen tasavalta.” Matti sanoi: ”Iltapäivällä on palaveri.” ”Tänään en jaksaisi keskittyä moiseen”, Maija ajatteli.
Suora lainaus tarkoittaa periaatteessa, että teksti toistetaan täsmällisesti alkuperäisessä muodossaan. Puhetta lainattaessa pidetään yleensä hyväksyttävänä, että lainaaja hieman tiivistää ja muokkaa ilmaisua kirjakielisemmäksi, mutta joka tapauksessa lainausmerkkien käyttöön sisältyy lupaus, että lainaus pyrkii olennaisin osin seuraamaan alkuperäisen viestin muotoa ja tarkoitusta. Etenkin lehtiotsikoissa tiivistäminen on kuitenkin usein niin voimakasta, että kyseessä ei oikeastaan ole lainaus vaan pikemminkin lausunnon kiteytys (toisaalta tiiviyteen pyrittäessä lainausmerkitkin voivat usein jäädä otsikoista pois). Ajatusten lainaaminen rajoittuu käytännössä kaunokirjalliseen tyylilajiin, ja siinä on kyse lainauksesta vain kuvaannollisesti.
Puhetta tai ajatuksia lainattaessa voidaan lainausmerkkien sijasta käyttää repliikkiviivaa. Pitkät tekstilainaukset puolestaan usein erotetaan typografisesti sisentäen erillisiksi lohkoiksi, joiden ympärille ei ole tapana lisätä lainausmerkkejä. Hieman samaan tapaan lyhyet lainaukset voidaan joskus merkitä pelkällä kursivoinnilla, mutta tällöin niitä ei välttämättä mielletä aivan sanatarkoiksi lainauksiksi.
Epäsuorissa lainauksissa lainausmerkkejä ei käytetä. Matti sanoi, että iltapäivällä on palaveri. Matin mukaan iltapäivällä on palaveri.
Poikkeavaa merkitystä tai tyyliä osoittamassa Joskus lainausmerkeillä voidaan osoittaa, että ilmauksen merkitys tai tyyli poikkeaa tavanomaisesta. Kyseessä ei tällöin ole suoranainen lainaus mistään tietystä lähteestä, mutta väljästi voidaan ajatella, että lainaus on otettu toisesta tyylilajista. Lainausmerkkien tyylittelevän käytön sääntöjä voi olla vaikea hahmottaa, ja usein lainausmerkkejä näkeekin käytettävän virheellisesti tai liiallisesti.
Lainausmerkeillä voidaan osoittaa, että jotain ilmausta käytetään tavanomaisesta poikkeavassa merkityksessä. Tällöin siihen usein tulee ivallinen sävy (ikään kuin ilmaukseen liitettäisiin muka-sana). Hän ”lainasi” kaupan kassasta rahaa.
Muutoinkin lainausmerkit voivat viestiä, että kirjoittaja haluaa ottaa etäisyyttä käyttämäänsä sanaan. Tällöin voi syntyä epäselvyyttä siitä, haluaako kirjoittaja kyseenalaistaa ilmauksen sopivuuden vai vain osoittaa, että se on lainattu jonkun muun puheesta tai tekstistä. Kertomukset maaseudun lapsia vaanivista ”ihmissyöjäsusista” ovat vahvasti värittyneitä.
Erityisesti on varottava käyttämästä lainausmerkkejä korostuskeinona, sillä tämä luultavasti synnyttää lukijassa aivan toisenlaisen mielikuvan, kuin on tarkoitettu. Myytävänä ”tuoretta” kalaa. (Tässä esimerkissä vaikutelma on lähinnä ivallinen: kala taitaa olla kaikkea muuta kuin tuoretta.)
Kuvaannollisen ilmauksen yhteydessä lainausmerkit voivat olla tarpeen lähinnä, jos ilmaus olisi mahdollista tulkita myös kirjaimellisesti. Aivan arkisessakin kielessä esiintyy kuitenkin jatkuvasti kuvailmauksia, joissa todellista sekaantumisen vaaraa ei ole, ja etenkään vakiintuneissa kuvailmauksissa lainausmerkkejä ei ole syytä käyttää. Tietokone ”kaatui”, ja se piti käynnistää uudelleen. Isoisä kaatui Kannaksen taisteluissa.
Lainausmerkkejä ei myöskään ole syytä käyttää ikään kuin pyydellen anteeksi ilmauksen arkisuutta. Jos sana ei tyylillisesti sovi tekstiyhteyteen, sen kirjoittaminen lainausmerkkeihin on omiaan vain korostamaan ongelmaa. Teatteriesityksen väliajalla neiti Virtasella ja herra Korhosella näytti olevan jotain ”sutinaa” keskenään.
Toisaalta samasta syystä lainausmerkit voivat joskus olla paikallaan, jos nimenomaan halutaan korostaa, että ilmaus on jotenkin epätavallinen tai outo. Neutraalimpi vaihtoehto on lisätä ilmauksen eteen määrite niin sanottu (tai lyhenne ns.). Harkinnan mukaan voi arkityylistäkin sanaa kuitenkin käyttää sellaisenaan. Ihmisten ”ninkutus” radiossa kuulostaa rasittavalta. Ihmisten ns. ninkutus radiossa kuulostaa rasittavalta. Ihmisten ninkutus radiossa kuulostaa rasittavalta.
Lainausmerkeillä on tapana erottaa lempi- tai liikanimi, kun se mainitaan varsinaisen nimen ohessa. Jääkiekkoilija Raimo ”Raipe” Helminen osallistui pelaajana ennätyksellisesti kuuteen olympiaturnaukseen.
Kielenainesta tai teoksen nimeä osoittamassa Lainausmerkeillä voidaan merkitä jokin sana tai ilmaus kielen ainekseksi, kun ei viitata sen tarkoitteeseen vaan tarkastellaan nimenomaan kielellistä yksikköä. Kielitieteellisissä teksteissä lainausmerkkien sijasta käytetään tällöin usein kursivointia. ”Hevonen” on substantiivi eli nimisana.
Lainausmerkeillä voidaan myös osoittaa teoksen nimi muusta tekstistä erottuvaksi kokonaisuudeksi. Laajojen, itsenäisiksi kokonaisuuksiksi katsottavien teosten nimet tosin korostetaan usein mieluummin kursivoimalla (tai ne voidaan jättää korostamattakin, jos ne ovat yleisesti tunnettuja), mutta lainausmerkein tavataan merkitä esimerkiksi runojen tai novellien nimet. Näin maalauksen ”Kahden mestarin välisessä tilassa”. Aleksis Kiven ”Keinu” sisältyy Kanervala-kokoelmaan.
Puolilainausmerkit
Puolilainausmerkkejä käytetään kokolainausmerkkien sijasta eräissä erikoistilanteissa – etenkin silloin, kun samassa yhteydessä esiintyy myös kokolainausmerkkejä.
Toisten lainausmerkkien sisällä