pienoiskuva|Tonavanšvaabien perinteiset asuinalueet. 1 & 2: Unkarin saksalaiset, 3–5: Baanaatin ja Kroatian švaabit, 6: Sathmarin saksalaiset Tonavanšvaabit (saks. Donauschwaben, myös Donaudeutsche ’tonavansaksalaiset’) on yleisnimitys saksankielisille väestöryhmille, joita muutti mm. historiallisen Svaabian alueelta uudisasukkaiksi Habsburg-monarkian itäisiin, tuolloin lähinnä Unkarin kuningaskuntaan kuuluneisiin osiin 1600–1700-luvuilla.
Švaabiasutuksen synty Osmanivallan väistyessä itäisestä Keski-Euroopasta 1600-luvun lopulta lähtien suuret alueet olivat autioituneina, etenkin osmaneja karkotettaessa käytyjen taistelujen jäljiltä. Jotta maat saataisiin jälleen viljelykseen, Habsburg-hallitsijat alkoivat kutsua sotia paenneen väestön tilalle uudisasukkaita. Näitä nimitettiin yleisesti ”švaabeiksi”, mutta he olivat lähtöisin paitsi varsinaisesta Svaabiasta myös muualta etenkin saksalaisen kielialueen länsi- ja lounaisosasta, esimerkiksi Hessenistä, Baijerista, Elsassista ja Lothringenista.
Unkarin kuningaskunnan autioituneiden alueiden jälleenrakentamiseksi kehitettiin Wienissä piispa Leopold Kollonitschin johdolla kokonaissuunnitelma (Hungarisches Einrichtungs-Werk). Siinä yhdeksi tavoitteeksi asetettiin Unkarin tai ainakin sen suuren osan ”germanisoiminen”, jotta unkarilaisten ”vallankumoukseen ja levottomuuksiin taipuvainen luonne” saksalaisesta vaikutuksesta lauhtuisi ja kansan ”uskollisuus ja rakkaus luonnollista perintökuningastaan ja herraansa kohtaan” voimistuisi. 11. elokuuta 1689 keisari Leopold I antoi ensimmäisen ns. impopulaatiopatentin eli asetuksen, jolla Unkariin muuttaville uudisasukkaille luvattiin erinäisiä etuisuuksia, esimerkiksi kolmen tai viiden vuoden verovapaus, mahdollisuus ostaa maata edulliseen hintaan sekä lukuisia tukitoimia teollisuus- ja kaivostoiminnan käynnistämiseksi. Valtiollisten asutusohjelmien lisäksi useat aateliset suurmaanomistajat käynnistivät omia uudisasutushankkeitaan.Wassertheurer 2008: 11–12.
Historiallisen Unkarin kuningaskunnan alueella uudisasukkaita sijoittui erityisesti
keskisen Unkarin vuoristoalueille Veszprémin (saks. Wesprim), Székesfehérvárin (saks. Stuhlweißenburg), Esztergomin (saks. Gran), Budan (saks. Ofen) ja Pestin ympäristöihin; Tolnan (saks. Tolnau), Baranyan (saks. Branau) ja Somogyn (saks. Schomodei) alueille, niin kutsuttuun ”Švaabilaiseen Turkkiin” (Schwäbische Türkei); tuolloisen itä-Unkarin, nykyisen Romanian Sathmarin (unk. Szatmár, rom. Satu Mare) alueelle; Slavoniaan ja Syrmiaan (nykyisessä Kroatiassa); Bácskan (serb. Bačka, saks. Batschka) ja Baanaatin alueille (nykyisen Romanian, Unkarin ja Serbian rajoilla).
pienoiskuva|Niin kutsuttu Ulmer Schachtel (kuvassa Ulmin tuomiokirkko taustanaan) oli jokilaivatyyppi, jollaisella suuri osa tonavanšvaabeista matkasi uusille asuinseuduilleen. Švaabiasutuksen synty käynnistyi nykyisen Unkarin keskiosissa useiden aatelisten aloitteesta, jotka olivat turkkilaissotien jälkeen saaneet maansa takaisin tai saaneet hallitsijalta uusia läänityksiä palkkioksi ansioistaan sodassa ja tarvitsivat mailleen työvoimaa. Asuttaminen tosin keskeytyi Rákóczin kapinan myötä, jota monet uudisasukkaat pakenivat, ja jatkui vasta vuoden 1712 jälkeen. Vuonna 1722 Unkarin valtiopäivät laativat kirjelmän, jossa keisaria pyydettiin lähettämään Unkariin uudisasukkaiksi saksalaisia talonpoikia ja käsityöläisiä. Baanaatin vapauduttua osmanivallasta Požarevacin rauhassa 1718 Habsburg-hallitsijat Kaarle VI, Maria Teresia ja Joosef II jatkoivat valtiollista uudisasutushanketta, joka toteutui kolmena suurena švaabimuuttona (Schwabenzug) vuosina 1722–1726, 1763–1773 ja 1782–1787. Näiden jälkeen tonavanšvaabeja arveltiin olevan yhteensä jopa 200 000, joista suurimman ryhmän (85 000) muodostivat Baanaatin švaabit.Wassertheurer 2008: 13–16.
Ensimmäiseen maailmansotaan asti vasen|pienoiskuva|Kansanpukuja entisten Parabutschin (nyk. Ratkovo Serbian Vojvodinassa) švaabien kotiseutumuseossa Saksan Bad Schönbornissa 1800-luvulla yhteiskunnallisten uudistusliikkeiden ja kansallisromantiikan vauhdittamana noussut unkarilaistamispolitiikka kosketti myös Unkarin saksalaisväestöä. Baanaatin švaabien parissa kerrotaan katolisen papistonkin edistäneen unkarilaistumista. Vuosien 1848–49 vapaustaistelussa švaabien kanta ei ollut yhtenäinen: maaseudulla oltiin paljolti lojaaleja keisarivallalle, kaupunkien saksalaisväestöstä osa tuki Unkarin itsenäisyystaistelua. Kapinan kukistamisen jälkeen keisari Frans Joosefin määräyksestä perustettiin Unkarin kuningaskunnan etelärajoille serbeille autonominen alue, ”Serbian voivodikunta ja Temesin Baanaatti”, jonka alaisiksi joutui myös suuri osa Baanaatin švaabeja. Sen asukkaista vuosien 1850–51 väestönlaskennan mukaan suurimpia ryhmiä olivat romanialaiset (400 279), serbit (384 046) ja saksalaiset (335 080). Voivodikunta oli olemassa vuoteen 1861 saakka.Wassertheurer 2008: 22–24
Vuoden 1867 valtiosopimuksella syntyneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa vuonna 1868 säädetty kansallisuuslaki takasi vähemmistöille, myös saksalaisille oikeuden käyttää omaa kieltään kirkossa, kouluopetuksessa ja viranomaisissa, mutta saksalaisväestön etujen ajamista haittasi alueellinen hajanaisuus. Vuosina 1879 ja 1883 säädetyillä koululaeilla unkari tuli käyttöön opetuskielenä myös saksalaisten kouluissa, ja opettajilta vaadittiin unkarin kielitutkinto.Wassertheurer 2008: 24–25. pienoiskuva|Katolisten baanaatinšvaabien perinteinen kyläjuhlakulkue toukokuussa 1896 Tonavanšvaabeja oli Unkarissa 1880 jo yli 800 000, mutta heillä ei ollut poliittista edustusta parlamentissa, ja suurin osa heistä oli poliittisesti passiivisia. Vuonna 1906 perustettiin Baanaatissa saksalainen puolue, Ungarländische Deutsche Partei, jonka vaikutus jäi kuitenkin vähäiseksi. Huomattava osa tonavanšvaabeista oli varakkaita tai keskivarakkaita talonpoikia, käsityöläisiä ja kauppiaita, jotka saivat elantonsa tuottamalla, työstämällä ja myymällä mm. hamppua, sokerijuurikkaita, vilja- ja karjatuotteita.Wassertheurer 2008: 26–27
Maailmansotien välinen aika vasen|pienoiskuva|Pariskunta perinteisessä juhlapuvussa Eichenthalin (rom. Sălbăgelu Nou) kylässä Romanian Baanaatissa 1935 Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Itävalta-Unkari hajosi, ja Unkarin kuningaskunnan alueesta kaksi kolmasosaa joutui Trianonin rauhansopimuksessa 1920 naapurivaltioille. Tonavanšvaabien alueet jakautuivat Unkarin, Romanian ja Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnan, sittemmin Jugoslavian kesken. Jugoslavian puolesta miljoonasta saksalaisesta suurin osa, noin 450 000, oli Serbian ja Kroatian tonavanšvaabeja. Romaniassa eli Baanaatin ja Sathmarin švaabien ohella Transilvanian sakseja, Bessarabian, Dobrudžan ja Bukovinan saksalaisia sekä Transilvanian ns. Landlereita (nykyisen Itävallan alueilta 1700-luvulla pakkosiirrettyjä protestantteja). Maantieteellinen hajaannus, erilaiset historialliset taustat ja identiteetit estivät tehokkaan poliittisen yhteistyön saksalaisvähemmistöjen kesken. Sekä Jugoslaviassa että Romaniassa ja Trianonin jälkeisessä Horthyn Unkarissa tonavanšvaabien poliittinen osallistuminen jäi vaatimattomaksi, ja kaikkiin näihin ryhmiin kohdistui assimilaatiopaineita. Tämä puolestaan lisäsi 1930-luvulle tultaessa kansallissosialistisesti suuntautuvien saksalaisnationalististen liikkeiden vetovoimaa.Wassertheurer 2008: 18–19, 32–40.
Natsi-Saksassa muiden maiden etniset saksalaisvähemmistöt (Volksdeutsche) nähtiin osana Saksan kansakuntaa, niiltä odotettiin lojaaliutta Saksan johtajaa kohtaan ja niiden järjestöt pyrittiin ottamaan Saksan hallintaan sinne perustetun keskusviraston (Volksdeutsche Mittelstelle) välityksellä. Tämä loi tonavanšvaabien yhteisöihin sisäisiä jännitteitä ja kasvatti niiden asuinmaiden valtaväestöjen ja viranomaisten poliittisia epäluuloja saksalaisvähemmistöjä kohtaan.Wassertheurer 2008: 42.
Toinen maailmansota ja sen seuraukset Toisen maailmansodan syttyminen vahvisti Saksan poliittista vaikutusta sen liittolaismaissa, ja saksalaisvähemmistöjen keskuudesta värvättiin aktiivisesti sotilaita SS:n palvelukseen. Unkarissa valtionhoitaja Horthy – jonka tulevaisuudensuunnitelmissa kajasteli etnisesti homogeeninen Unkari, myös vailla saksalaisvähemmistöjä – käytännössä luovutti saksalaisvähemmistön miehet vastoin tahtoaan Saksan värvärien käsiin, vaikka useat saksalaisiksi luokitellut olisivat halunneet mieluummin palvella Unkarin armeijassa ja kiistivät edes osaavansa saksaa. Romania solmi 1943 Saksan kanssa sopimuksen, jolla Romanian saksalaiset saivat vapaaehtoisesti ilmoittautua Romanian armeijan sijasta Waffen-SS:ään, ja vuoden kuluessa heitä värväytyikin 54 000, joista suurin osa palveli Balkanilla tai itärintamalla. Lisäksi 150 000 Romanian saksalaista oli Saksan Wehrmachtin tai Saksan varusteluteollisuuden palveluksessa.Wassertheurer 2008: 46. Jugoslavian antauduttua 1941 sen alueella eläneistä tonavanšvaabeista osa jäi Unkarille luovutettuun Bácskaan, osa Kroatian ja Serbian vasallivaltioihin, joissa käytiin veristä sissisotaa saksalaisvastaisia partisaanijoukkoja vastaan.Wassertheurer 2008: 47–48.
Puna-armeijan lähestyessä 1944 vain Kroatian švaabiväestö ehdittiin enimmäkseen evakuoida. Baanaatin ja Unkarin švaabeista suuri osa jäi miehittäjien vangiksi. Marraskuussa 1944 annetulla määräyksellä kaikki Jugoslaviassa oleskelevat Saksan kansalaiset ja etniset saksalaiset, vain partisaanien riveissä taistelleita lukuun ottamatta, tuomittiin menettämään omaisuutensa, ja vuonna 1946 heiltä riistettiin kansalaisuus ja äänioikeus. Keskisen Unkarin švaabeja alkoi paeta kohti Saksaa sen jälkeen, kun Puna-armeija oli helmikuussa 1945 vallannut Budapestin. Unkariin jääneistä ainakin 60 000 vietiin pakkotyöhön Venäjälle.Wassertheurer 2008: 49–51. Samoin Romanian saksalaisvähemmistöjen keskuudesta joutui Venäjälle pakkotyöhön jopa 80 000, näistä 26 000 Transilvanian sakseja.Wasserreuther 2008: 52.
Vain Romanian saksalaisvähemmistöt eivät sodan jälkeen joutuneet kokemaan laajamittaisia pakkosiirtoja ja karkotuksia. Jugoslavian švaabiväestöihin kohdistui brutaaleja kostotoimia, joiden uhriksi joutui muitakin kuin natsipuolueen jäseniä ja yhteistyökumppaneita. Marraskuun 1944 ja maaliskuun 1948 välisenä aikana internointileireille suljetuista 170 000 saksalaisesta siviilistä ainakin 51 000 menehtyi kidutuksiin, nälkään ja tauteihin, näistä jopa 6 000 oli alle 14-vuotiaita lapsia. Yli 12 000 Bácskan ja Baanaatin švaabia kyyditettiin talvella 1944 pakkotyöhön Neuvostoliittoon, ja ainakin 2000 menehtyi. Vaikka Jugoslaviaa ei mainittukaan Potsdamin kokouksessa syntyneessä sopimuksessa, jolla voittajavallat säätivät saksalaisvähemmistöjen joukkokarkotuksista, Sloveniasta, Slavoniasta ja vuodesta 1946 lähtien myös Serbian Vojvodinasta tiedetään saksalaisia karkotetun tuhansittain. Unkarista karkotettiin joulukuussa 1945 annetulla määräyksellä Saksaan vähintään 190 000 saksalaista.Wassertheurer 2008: 53–54.
Toisen maailmansodan jälkeen Romaniassa saksalaisvähemmistön oikeudet palautettiin 1950-luvun kuluessa, ja sosialistinen järjestelmä pyrki sulauttamaan saksalaiset osakseen vaatimatta heiltä kielellistä ja kulttuurista assimilaatiota. Saksankielisten kulttuuri-instituutioiden avulla saksalaisvähemmistöjä tuettiin mutta myös valvottiin. Totalitaarinen kontrolli ja heikkenevä elintaso vahvistivat saksalaisten halua muuttaa Saksaan, missä useilla jo oli sukulaisia. Vuonna 1978 Saksan liittotasavallan ja Romanian välillä solmittiin sopimus, jolla Saksa käytännössä ”osti” romaniansaksalaisia vapaaksi maksamalla heistä jopa 5000 euroa vastaavan kertasumman Romanian viranomaisille. Vuosina 1977–1989 Saksaan muuttikin Romaniasta jopa 240 000 saksalaista, ja maastamuutto on jatkunut myös liikkuvuuden vapauduttua sen jälkeen, kun Ceaușescun diktatuuri 1989 kukistui. Vuoden 2002 väestönlaskennassa Romanian saksalaisvähemmistön lukumäärä oli pudonnut alle 60 000:n.Wassertheurer 2008: 56–57.