Armfeltin salaliitoksi kutsutaan suomalaiskreivi Gustaf Mauritz Armfeltin tuttaviensa kanssa vuosina 1792–1793 käymää kirjeenvaihtoa, jossa kaavailtiin alaikäisen Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin holhoojahallituksen syrjäyttämistä. Salaliittolaisten mukaan varsinaista vallankaappausta ei suunniteltu, koska kuninkaan valta olisi pidetty ennallaan, ja salaliitto kohdistui ensi sijassa kuninkaan setään Kaarleen ja tämän ystävään Gustaf Adolf Reuterholmiin, jotka johtivat holhoojahallitusta. Kirjeenvaihtoa käyneet kustavilaiset rojalistit eivät järjestäytyneet ryhmäksi tai puolueeksi, ja salaliittoa on sittemmin kuvailtu muun muassa ”vain samoinajattelevien löyhäksi yhteenliittymäksi”.Blomstedt 1963, s. 140–141 Salaliitosta ei muodostunut hallitukselle vakavaa uhkaa, etenkään siksi, ettei Venäjän keisarinna Katariina Suuri halunnut osallistua Armfeltin suunnitelmiin.Ramel 1998, s. 176
Kirjeenvaihtoon Armfeltin kanssa osallistuivat pääasiassa Kustaa III:n sihteerinä toiminut Johan Albrecht Ehrenström sekä Armfeltin rakastettu Magdalena Rudenschöld sekä osittain myös muun muassa Johan Christopher Toll ja kuninkaan kotiopettaja Nils Philip Gyldenstolpe.Ramel 1998, s. 169Blomstedt 1963, s. 135 Holhoojahallitusta ei onnistuttu syrjäyttämään, ja kirjeenvaihtoon osallistuneet tuomittiin vankeusrangaistuksiin.
Tausta Kuningas Kustaa III murhattiin maaliskuussa 1792. Murhan takana oli kuninkaaseen tyytymätön aatelisto, joista osa toivoi, että murhan jälkeen Ruotsi palaisi aiempaan hallintojärjestelmään, jossa säädyt ja varsinkin aatelisto käyttivät ylintä valtaa. Koska kuninkaan poika Kustaa IV Aadolf oli vasta 13-vuotias, holhoojahallituksen johtoon tuli hänen setänsä Kaarle-herttua. Täysi-ikäiseksi kuninkaan oli määrä tulla vasta vuonna 1796. Kustaa III:n ystävä ja läheinen neuvonantaja Gustaf Mauritz Armfelt ja muut kustavilaiset eli Kustaa III:n poliittiselle perinnölle uskolliset järkyttyivät suuresti kuninkaan murhasta. Kustavilaisia olivat muun muassa Johan Christopher Toll, Johan Fredrik Aminoff, Johan Albrecht Ehrenström, Carl Olof Cronstedt sekä hovikansleri Christoffer Zibet ja alikäskynhaltija Pehr Ahlmann.Wolff 2022, s. 148 Kustavilaisia kutsuttiin jopa Armfeltin liigaksi.
Kuolinvuoteellaan Kustaa III nimesi Armfeltin Tukholman ylikäskynhaltijaksi.Blomstedt 1963, s. 131–132 Kuningas teki myös vuosien 1780 ja 1789 testamentteihinsa lisäyksen, jossa määrättiin, että Armfelt, marsalkka Johan Gabriel Oxenstierna sekä kuninkaan lähimmät neuvonantajat Evert Vilhelm Taube, laamanni Anders Håkansson ja valtakunnandrotsi Carl Axel Wachtmeister kuuluisivat Kaarle-herttuan holhoojahallitukseen kuninkaan täysi-ikäisyyteen asti. Valta kuuluisi siis kollegiaalisesti hallitukselle, jossa kullakin oli yksi ääni, eikä herttua voisi käyttää vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan mukaista kuninkaallista itsevaltaa.Ramel 1998, s. 142 Hallitukselle Kaarle-herttua lupasi noudattaa testamentin lisäyksen määräyksiä ja seuraavansa Kustaa III:n politiikkaa. Herttua kuitenkin pyysi, ettei asiakirjaa virallisesti julkaistaisi, ja hänen kerrotaan myöhemmin repineen testamentin lisäyksen kappaleiksi.Ramel 1998, s. 145–146
Ratkaisevaa oli, että valtakunnandrotsi Wachtmeisterin mukaan testamentin lisäys ei ollut alun alkaenkaan lainvoimainen, sillä se ei ollut kahden todistajan allekirjoittama. Myös marsalkka Oxenstierna kehotti Kaarle-herttuaa mitätöimään testamentin lisäyksen.Wolff 2022, s. 140 Lisäyksen mitätöidessään herttua sai itsevaltiuden, ja kustavilaiset joutuivat alakynteen hyväksyessään sen, ettei lisäystä julkaistu. Jälkikäteen on todettu Wachtmeisterin olleen väärässä, eli Kustaa III:n testamentti ja sen lisäykset useine jäävittömine todistajineen olivat oikeudellisesti päteviä. Wachtmeisterin lisäksi Kaarlea kannustivat vallan anastamiseen vapaamuurarit, erityisesti herttuan ystävä Carl Göran Bonde, joka kuului kuningasvastaiseen aatelistoon. Itse kuninkaan murhannutta Jacob Johan Anckarströmiä lukuun ottamatta kaikki Kustaa III:n vastaiset salaliittolaiset kuuluivat vapaamuurareihin.Ramel 1998, s. 146–147 Lisäksi Bonden ystävä Erik Magnus Staël von Holstein pyrki estämään Armfeltin pääsyn valtaan ja, toisin kuin kustavilaiset, von Holstein suhtautui myötämielisesti Ranskan suureen vallankumoukseen.
Kaarle-herttua alkoi epäillä Armfeltin ja kustavilaisten luotettavuutta, ja hän pelkäsi näiden yrittävän nostattaa kansaa holhoojahallitsijaa vastaan. Herttua pyrki edustamaan politiikkaa, joka miellyttäisi aatelistoa; aateliston suuri enemmistö suhtautui kustavilaisiin vihamielisesti.Ramel 1998, s. 148–149 Lisäksi herttua suhtautui Kustaa III:n murhaajiin lempeästi ja määräsi heti kuninkaan kuolemaa seuranneena päivänä poliisimestaria lopettamaan rikostutkinnan, mitä Armfelt vastusti ankarasti.Ramel 1998, s. 148 Herttua alkoi oitis murentaa Armfeltin valtaa muun muassa pakottamalla tämän luopumaan kuninkaan henkivartiokaartin päällikkyydestä. Armfelt, joka oli haavoittunut Kustaa III:n sodassa kahta vuotta aikaisemmin ja kärsi edelleen kovista kivuista, hyödynsi neljäksi kuukaudeksi myönnetyn virkavapauden matkustamalla heinäkuussa 1792 Aacheniin hoitamaan terveyttään.Ramel 1998, s. 148, 151
Reuterholmin valta pienoiskuva|Gustaf Adolf Reuterholm Heinäkuussa 1792, samoihin aikoihin kun Armfelt poistui Ruotsista, Kaarle-herttuan ystävä ja läheinen vapaamuurariveli, suomalainen vapaaherra Gustaf Adolf Reuterholm palasi herttuan pyynnöstä Italiasta Ruotsiin,Ramel 1998, s. 146 ja herttua delegoi kaiken vallan tälle. Vaikka virallisesti hänen tittelinsä oli kamarirevision eli valtiontilien tarkastajakunnan presidentti,Wolff 2022, s. 151Ramel 1998, s. 154 käytännössä Reuterholmista tuli Ruotsin yksinvaltias, joka hallitsi Kaarle-herttuan ja valtiokansleriksi nimittämänsä Fredrik Sparren kautta. Reuterholmin nimitettiin hallituskonseljiin Armfeltin tilalle.
Reuterholmin isä Esbjörn Christian Reuterholm oli kuollut pian Kustaa III:n vuoden 1772 vallankaappauksen jälkeen jouduttuaan vangituksi Suomenlinnaan. Reuterholm katkeroitui isänsä kokemasta nöyryytyksestä, ja hänestä tuli keskeinen antikustavilainen oppositiohahmo.Volanen 2017, s. 24 Reuterholm oli sukua Armfeltille, sillä heidän isänsä olivat serkuksia. Lisäksi nuorempana Reuterholm oli ollut Johan Albrecht Ehrenströmin ystävä.Blomstedt 1963, s. 48, 85–86
Reuterholm oli vaikuttunut Ranskan suuresta vallankumouksesta ja päätti nojata Ruotsin ulkopolitiikan siihen, että vallankumouksellinen Ranska nousisi Euroopan johtoon. Reuterholm hyödynsi Armfeltin poissaoloa erottamalla kustavilaisia viroistaan, ja myös holhoojahallituksen kokoonpanoa alettiin huomattavasti muuttaa.Ramel 1998, s. 151 Aiempi valtiovarainministeri Anders Håkansson ja valtiosihteeri Carl Lagerbring karkotettiin Tukholmasta, ja Reuterholm lähetti Armfeltin perään vakoojan epäillessään tätä uuden hallituksen vastaisista toimista.Ramel 1998, s. 157 Lisäksi asetettiin painovapauslaki, joka heijasteli Ranskan vallankumouksen ihanteita, ja jota kustavilaiset vastustivat. Reuterholm ja Staël von Holstein aloittivat Ranskan vallankumoushallituksen kanssa neuvottelut uudesta liitto- ja avustussopimuksesta, joka oli ulkopoliittisesti täysin ristiriidassa kustavilaisten kannattaman Venäjän-liiton eli Drottningholmin sopimuksen kanssa.
Kirjeenvaihto pienoiskuva|vasen|Vasemmalla Johan Fredrik Aminoff, keskellä Johan Albrecht Ehrenström ja oikealla Gustaf Mauritz Armfelt. Pöydällä on Kustaa III:n rintakuva ja sen takana Magdalena Rudenschöldin kuva. Ranskalaismaalari René Théodore Berthonin maalaus Kolme kustaviaania pohtimassa tulevaisuuttaan on vuodelta 1803, jolloin kolmikko tapasi toisensa Wienissä.Ramel 1998, s. 247 Kustavilaisten kirjeenvaihto alkoi kesän 1792 aikana heti Armfeltin lähdettyä etelään.Blomstedt 1963, s. 137 He pelkäsivät Kaarle-herttuan rikkovan Kustaa III:n testamentin ja kutsuvan valtiopäivät koolle, jolloin perustuslakia saatettaisiin muuttaa ja kuninkaan valtaa murentaa.Ramel 1998, s. 151 Reuterholm kuuli useita varoituksia kustavilaisten aikeista, ”herttuan vallan rajoitusyrityksistä”, esimerkiksi poliisimestarilta sekä herttuan ystävältä ja neuvonantajalta Carl Göran Bondelta.
Syyskuussa 1792 Reuterholm hankkiutui Armfeltista eroon nimittämällä tämän lähettilääksi Italiaan. Armfelt sai ystäviltään ja rakastajattareltaan Magdalena Rudenschöldiltä kirjeitä, joiden mukaan holhoojahallitus pyrki heikentämään kuninkaan valtaa.Ramel 1998, s. 157 Lisäksi hän kuuli huhuja Ruotsin ja Ranskan liittosopimuksesta sekä siitä, että holhoojahallitus oli pyytänyt lääkärin lausuntoa kuninkaan henkisestä tilasta ja sopivuudesta hallitsijaksi.Ramel 1998, s. 157–158, 161 Armfelt koki holhoojahallituksen täysin pettäneen Kustaa III:n poliittisen perinnön, ja lähettiläänä hän puhui ankarasti Ranskan vallankumousta vastaan. Lisäksi hän kirjoitti esittelylehtisen, jossa vihjattiin Ruotsin holhoojahallituksen rikollisuudesta.Ramel 1998, s. 161–163
Johan Albrecht Ehrenström ehdotti, että Kustaa IV Aadolf julistettaisiin ennenaikaisesti täysi-ikäiseksi ja ympäröitäisiin kustavilaisilla neuvonantajilla. Armfelt ei kuitenkaan hyväksynyt suunnitelmaa, sillä Kustaa III oli kieltänyt poikansa päästämisen valtaan alaikäisenä.Blomstedt 1963, s. 148–149
Venäjän keisarinna Katariina Suuri kirjoitti kuningas Kustaa IV Aadolfille henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän ilmoitti tukevansa kuninkaan oikeuksia ja valtaa kaikin voimin. Kustavilaiset pitivät yllä hyviä suhteita Venäjään, ja vuonna 1793 Armfelt alkoi hautoa ajatusta, että Venäjä voisi tarvittaessa tehdä väliintulon, mikäli valtiopäiväkutsu annettaisiin. Armfeltin helmikuussa 1793 päivätyssäRamel 1998, s. 181 ”vallankumoussuunnitelmassa” juuri keisarinna vaatisi hallituksen muutosta Ruotsissa, ja uuteen hallitukseen nimitettäisiin ylikäskynhaltijana Armfelt, valtakunnandrotsina Wachtmeister, puolustusministerinä Toll, ulkoministerinä ja hovikanslerina Christoffer Zibet sekä valtiokonttorin presidenttinä Anders Håkansson. Lisäksi korkeisiin virkoihin nimitettäisiin Johan Fredrik Aminoff, Axel von Fersen, Carl Lagerbring ja Carl Gustaf Nordin. Kokoonpano vastaisi Kustaa III:n testamenttia vain sillä erolla, ettei Kaarle-herttua kuuluisi hallitukseen. Armfelt lisäsi, että Kaarle-herttua voitaisiin lahjoa rahalla, kuten hänet oli lahjottu suostumaan liittosopimukseen Ranskan kanssa.Ramel 1998, s. 172–173 Armfelt kaavaili, että Venäjä esittäisi vaatimuksensa ”ystävälliseen mutta käskevään sävyyn” ja painottaisi vaatimuksen vakavuutta lähettämällä Tukholman korkeudelle laivasto-osaston. Venäläisille Armfelt kuvasi Ruotsin tilanteen synkkänä, ja hän nimitti Ruotsia ”jakobiinien vehkeilyjen pesäpaikaksi”. Keisarinnalle Armfelt kuitenkin korosti, ettei kyse olisi aseellisesta vallankaappauksesta vaan vallan luovuttamisesta nuorelle kruununperijälle.