Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2022/2041 eli vähimmäispalkkadirektiivi tai minimipalkkadirektiivi on vuonna 2022 hyväksytty Euroopan unionin (EU) direktiivi, jonka tavoitteena on taata lakisääteisten vähimmäispalkkojen riittävä taso unionin alueella sekä edistää palkanmääritystä koskevia työehtosopimusneuvotteluja.
Jäsenvaltiot voivat turvata vähimmäispalkan joko lakisääteisesti tai työmarkkinaosapuolten välisten työehtosopimusten kautta. Direktiivi ei määrää, minkä suuruinen vähimmäispalkan EU:ssa on oltava. Jäsenvaltioiden, joissa on käytössä lakisäätäinen vähimmäispalkka, tulee kuitenkin noudattaa direktiivissä asetettuja ehtoja sille, millaisella menettelyllä kansallinen lakisäätäinen vähimmäispalkka asetetaan.
Vähimmäispalkkadirektiivi asettaa lisäksi kaikille jäsenvaltioille tavoitteen nostaa työehtosopimusten kattavuuden vähintään 80 prosenttiin työntekijöistä. Tällä tavoin pyritään riittävien vähimmäispalkkojen saavuttamiseen eri aloilla.
Tausta Von der Leyenin I komissio antoi esityksen riittävät vähimmäispalkat turvaavasta direktiivistä lokakuussa 2020. EU:n jäsenvaltioiden toisistaan suuresti eroavat vähimmäispalkat ovat aiheuttaneet niin kutsuttua ”palkkadumppausta”, minkä katsotaan haittaavan tervettä kilpailua EU:n sisämarkkinoilla. Aiemmin vähimmäispalkkoja turvaavan EU-lainsäädännön säätämisestä on keskusteltu eurokriisin aikoihin, mutta tällöin idea ei edennyt pidemmälle. Tällä kertaa aihe nousi keskusteltavaksi erityisesti koronapandemian aiheuttaman työttömyyden kasvun sekä alustatalouden kasvun vuoksi.
Parlamentti ja neuvosto pääsivät sopuun vähimmäispalkkadirektiivin lopullisesta sisällöstä kesäkuussa 2022. Direktiivi tuli voimaan marraskuussa 2022, ja jäsenvaltioilla oli aikaa saattaa se osaksi kansallista lainsäädäntöä marraskuuhun 2024 saakka.
Työ- ja elinkeinoministeriön näkemyksen mukaan Suomi täytti vähimmäispalkkadirektiivin ehdot ilman, että oli tarpeen muuttaa nykyisiä lakeja. Suomalaiset palkansaajajärjestöt ovat ilmaisseet, että direktiivi voi turvata mahdollista tilannetta, jossa työehtosopimusten kattavuus Suomessa on laskenut.
Kumoamiskanne Tanskan hallitus nosti tammikuussa 2023 kanteen unionin tuomioistuimessa direktiivin kumoamiseksi kokonaan vedoten siihen, ettei parlamentilla ja neuvostolla olisi ollut perussopimusten nojalla toimivaltaa säätää sitä. SEUT 153 artiklassa unionille annetaan jaettu toimivalta työllisyys- ja sosiaalipolitiikan alalla, mukaan lukien työehtojen sääntelyyn, mutta tästä toimivallasta on poissuljettu palkkoja ja järjestäytymisoikeutta koskevan lainsäädännön antaminen. Ruotsin hallitus tuki Tanskaa väliintulijana kanteessa.
Tammikuussa 2025 unionin tuomioistuimen julkisasiamies Nicholas Emiliou ehdotti ratkaisuehdotuksessaan koko direktiivin kumoamista SEUT 153 artiklan vastaisena. Unionin tuomioistuimen 15 tuomarin suuri jaosto antoi tuomionsa asiassa marraskuussa 2025 hyväksyen Tanskan kanteen vain osittain. Tuomioistuin päätti kumota direktiivin kohdat, joissa säädettiin tietyistä yhdenmukaistetuista kriteereistä, joita jäsenvaltioiden oli noudatettava asettaessaan lakisääteisiä vähimmäispalkkoja, sekä kiellosta laskea vähimmäispalkkoja automaattisen indeksin perusteella. Näiden säännösten katsottiin puuttuvan suoraan palkkojen määrittämiseen, mikä teki niistä SEUT 153 artiklan vastaisia. Tuomioistuin totesi direktiivin muiden säännösten olevan perussopimusten mukaisia, joten Tanskan kanne hylättiin muilta osin.
Lähteet
Aiheesta muualla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2022/2041 EUR-Lex Unionin tuomioistuimen tuomio asiassa C‑19/23 Tuomio Tanskan nostamasta kanteesta
Luokka:Euroopan unionin direktiivit Luokka:Työoikeus Luokka:Sosiaalipolitiikka