pienoiskuva|Vuoden 1920 kansanäänestyksen tulokset. Sinisellä merkityillä alueilla enemmistö kannatti Tanskaan, punaisella merkityillä Saksaan liittymistä. Yhtenäisen mustan viivan merkitsemä raja on nykyäänkin voimassa. Schleswigin kansanäänestys 1920 (saks. Volksabstimmung in Schleswig, Plebiszit in Schleswig, tansk. folkeafstemning i Slesvig) oli kansanäänestys, jolla 10. helmikuuta ja 14. maaliskuuta 1920 ratkaistiin Saksan ja Tanskan välinen, Schleswigiä eli Etelä-Jyllantia koskenut rajakiista. Sen tuloksena historiallisen Schleswigin herttuakunnan pohjoisosa siirtyi Saksalta Tanskalle ja raja asettui nykyiselle kohdalleen. Se oli historian ensimmäinen kansanäänestys, joka toteutettiin kansainvälisen elimen valvonnassa.
Historiallinen tausta Schleswigin eteläraja oli määritelty ensi kertaa vuonna 811 Tanskan kuninkaan Hemmingin ja Kaarle Suuren kesken. Raja, joka oli samalla tuolloisen Tanskan valtakunnan eteläraja, kulki Pohjanmereen virtaavaa Eiderjokea ja Kielin luoteispuolella Itämereen laskevaa Levensauta myöten. Raja säilyi yli tuhannen vuoden ajan hallinnollisena rajana, mutta ei estänyt väestön ja vaikutteiden liikkeitä, ja alueen eteläosassa sekä kaupungeissa alasaksan kieli sai vahvan jalansijan. Schleswigiä hallitsivat aluksi Tanskan kuninkaan asettamat jaarlit ja Tanskan kuningashuoneen jäsenet, mutta 1300-luvulta lähtien alue läänitettiin Holsteinin kreiville. Saksalaisvaikutus voimistui, ja alue sai vähitellen eräänlaisen erikoisaseman Tanskan kuningaskunnan ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan välillä.
Ruotsin jouduttua tappiolle suuressa Pohjan sodassa Tanska sai vuonna 1713 haltuunsa Ruotsin kanssa liittoutuneen Gottorpin herttuan alueet Schleswigissä. 4. syyskuuta 1721 Tanskan kuningas Schleswigin herttuana otti säätyjen suostumuksella hallintaansa koko Schleswigin, ja 1773 Tanska ja Venäjä (jonka tsaari Pietari III oli entinen Holstein-Gottorpin herttua) solmivat vaihtokauppasopimuksen, jolla myös Holsteinin herttuan maat siirtyivät Tanskan kuninkaan hallintaan.Schlürmann 2019: 23–25
Tanskan valtaan päätyi näin runsaasti saksalaisväestöä, jonka parissa alkoi 1800-luvulla voimistua kansallistunne sekä ns. schleswig-holsteinilainen liike, joka korosti Schleswigin ja vanhaan Saksan valtakuntaan kuuluneen Holsteinin historiallista yhteyttä. ”Hulluna vuonna” 1848 Kööpenhaminassa 21. maaliskuuta nimitetty uusi hallitus päätti liittää Schleswigin kokonaan Tanskaan, Kielissä taas maaliskuun 24:nnen vastaisena yönä perustettiin väliaikainen hallitus, joka halusi liittää Schleswigin Holsteiniin siten, että molemmat pyrkisivät yhdistymään Saksan valtioon. Seurasi kolmivuotinen ns. ensimmäinen Saksan–Tanskan sota, jonka päätteeksi rajat jäivät ennalleen mutta tanskalaistamispolitiikka voimistui.Schlürmann 2019: 11, 32–33
Kytemään jäänyt kiista leimahti uudelleen 1863 Tanskan uuden, poliittisesti kokemattoman kuninkaan Kristian IX:n allekirjoitettua uuden perustuslain, jossa vuoden 1852 rauhansopimuksen vastaisesti Schleswigiä pyrittiin integroimaan tiukemmin Tanskan yhteyteen. Kun Tanska luottaen Euroopan suurvaltojen apuun kieltäytyi peruuttamasta lakia, Preussin ja Itävallan joukot miehitettyään Holsteinin ja Lauenburgin ylittivät Eiderjoen 1. helmikuuta 1864. Toinen Saksan–Tanskan sota päättyi Wienissä kesällä 1864 solmittuun rauhaan, jossa Tanska joutui luopumaan koko Schleswigistä, Holsteinista ja Lauenburgista.Schlürmann 2019: 35–40
Holsteinin herttuakunta joutui 1864 Itävallalle, mutta tämä hallinnollisesti hankala tilanne laukesi Preussin–Itävallan sodan myötä 1866, ilman että alueella olisi käyty taisteluja. 12. tammikuuta 1867 Vilhelm I julisti Schleswig-Holsteinin liitetyksi maakuntana Preussiin. Preussin hallinto salli uusille tanskalaisille alamaisilleen jossain määrin oman kielen käytön mutta kielsi tiukasti Tanskan valtioon liittyvän poliittisen toiminnan. Preussin–Itävallan sodan päättäneessä Prahan rauhansopimuksessa 1866 Itävallan keisari oli asettanut Holsteinista ja Schleswigistä luopumisen ehdoksi, että Schleswigin pohjoisosien asukkaat saisivat, jos ”vapaalla äänestyksellä ilmaisisivat” tämän toiveen, liittyä Tanskaan. Tämän pykälän poistamisesta keisari Vilhelm kuitenkin sopi Itävallan kanssa 1878.Schlürmann 2019: 41–51
Ensimmäiseen maailmansotaan saakka Tanska noudatti tiukkaa ja varovaista puolueettomuuspolitiikkaa. Preussin Schleswigissä taas saksalaistamispolitiikan ohella nähtiin myös tanskalaisen aktivismin nousua: perustettiin tanskankielisiä kieli- ja kouluseuroja, urheiluseuroja ja naisyhdistyksiä. Toisaalta monet schleswigiläiset omaksuivat kaksikielisen ja ylirajaisen ”schleswigiläisen” identiteetin. Vuodesta 1888 lähtien Preussin kieli- ja kansallisuuspolitiikka vähemmistöjä kohtaan kiristyi huomattavasti, esimerkiksi kouluissa sallittiin tanskankielistä opetusta enää vain neljän viikoittaisen uskonnontunnin verran. Tanskalaiset reagoivat kokoontumisrajoituksiin perustamalla omia seurantaloja, ja maaseudulla tanskalaista aktivismia tukivat monet varakkaat, taloudellisesti riippumattomat ja vaikutusvaltaiset tilalliset. Kun vuonna 1914 Schleswig-Holsteinissa vietettiin saksalais-kansallismielisessä hengessä ”vapauttamisen” 50-vuotisjuhlaa, oli samalla ilmeistä, että saksalaistamispolitiikka oli epäonnistunut ja tanskalaisvähemmistö onnistunut pitämään puolensa.Schlürmann 2019: 52–68
Rauhanneuvottelut ja kansanäänestyksen valmistelu Ensimmäinen maailmansota sai Schleswigin tanskalaismieliset taas toivomaan muutosta vuoden 1864 rajoihin. Sodan aikana myös useat rauhanaktivistit eri puolilla maailmaa nostivat esille ajatuksen siitä, että pysyvän rauhan takaisi vain rajojen vetäminen paikallisten väestöjen toiveiden mukaan ja kansanäänestyksen perusteella. Hans Peter Hanssen-Nørremølle (H. P. Hanssen), yksi schleswigintanskalaisen liikkeen johtohahmoista, luonnosteli jo lokakuussa 1918 yhdessä tanskalaisten poliitikkokollegojensa kanssa uutta rajalinjaa ja rajanvetoa kansanäänestyksen perusteella. Tanskalaiset ehdottivat neuvottelujen lähtökohdaksi ns. Clausen-linjaa, joka perustui tanskalaisen historiantutkijan Hans Victor Clausenin tutkimuksiin kielestä ja väestön historiasta. Aloite rajaneuvotteluista Tanskan ja Saksan kesken kariutui kuitenkin Britannian vastustukseen. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että voittajavallat eivät halunneet Saksan käyvän rajoistaan naapuriensa kanssa kahdenvälisiä neuvotteluja, vaan niistä päätettäisiin osana rauhanneuvotteluja voittajavaltioiden kanssa.Schlürmann 2019: 73–84
Versaillesin rauhanneuvotteluissa Saksan valtuuskunta allekirjoitti 28. kesäkuuta 1919 sopimuksen, jolla Saksa luopui Elsass-Lothringenista ja joistakin itäisistä alueista, ja muilla raja-alueilla järjestettäisiin rajan määrittämiseksi kansanäänestykset. Tanska ei ollut rauhanneuvotteluihin varsinaisesti osallisena, mutta sen edustajat pyrkivät ja pääsivät tuomaan kannanottonsa ”Schleswigin kysymykseen”. Kysymyksen käsittely delegoitiin edelleen ns. Belgian-Tanskan komissiolle, joka oli jo nimitetty selvittämään Belgian kysymyksiä. Komissiota johti ranskalainen diplomaatti André Tardieu, ja lisäksi siihen kuuluivat Ranskan, Britannian, Yhdysvaltain, Italian ja Japanin edustajat.Schlürmann 2019: 107
Neuvonantajiksi saapui paikalle muutamia Tanskan parlamentin ja talouselämän sekä Schleswigin tanskalaisten edustajia, evästyksenään Tanskan hallitukselta kolme vaatimusta: (1) Pohjois-Schleswigissä olisi mahdollisimman nopeasti järjestettävä kansanäänestys liittymisestä Tanskaan, (2) Keski-Schleswigissä, Flensburg mukaan lukien, pitäisi väestön sitä toivoessa järjestää alueittain kansanäänestys Tanskaan liittymisestä, (3) äänestyksen vapauden turvaamiseksi olisi Saksan armeija poistettava alueelta ja se asetettava kansainvälisen komission valvontaan. Tanskan kansalliskonservatiivit olivat tyytymättömiä tähän vaatimuslistaan, joka loukkasi Schleswigin yhtenäisyyttä, ja vaativat kansanäänestystä ulotettavaksi Schleswigin eteläosaan asti. Myös Saksasta käsin yritettiin komissioon vaikuttaa. ”Saksalainen valiokunta” (Deutscher Ausschuss) muodosti tammikuussa 1919 oman asiantuntijakomission, jota johti pohjoisschleswigiläinen Johannes Tiedje, mutta sen kannanottoja ei kuultu, ei myöskään Saksan hallituksen. Voittajavallat halusivat ensin valmistella sopimusluonnoksen, ennen kuin Saksa saisi ottaa siihen kantaa.Schlürmann 2019: 107–109
Helmikuussa 1919 työnsä aloittanut Belgian-Tanskan komissio joutui toteamaan, että Tanskan vaatimukset olivat sangen maltilliset siihen nähden, että koko rauhanneuvotteluprosessin tarkoituksena oli rangaista sotaan syyllisinä pidettyjä keskusvaltoja ja että Euroopan suurvallat olivat vuonna 1864 jättäneet Tanskan pulaan. Siksi komissio ei halunnut tyytyä kuulemaan pelkästään Tanskan hallitusta. Sosiaaliliberaali hallitus halusi jättää saksalaisenemmistöisen Flensburgin kaupungin ensimmäisen äänestysvyöhykkeen ulkopuolelle, koska suuren saksalaisvähemmistön muodostuminen Tanskan alueelle ei myöskään ollut toivottavaa. Tanskan kansalliskonservatiivit sitä vastoin katsoivat, että määrätietoisella kieli- ja kulttuuripolitiikalla myös Schleswigin eteläisempien osien asukkaat voitaisiin käännyttää tanskalaismielisiksi. He myös näkivät tilanteessa sen vaaran, että eteläisemmän Schleswigin tanskalaismieliset eivät ympäristön saksalaisten painostuksesta uskaltaisi ilmaista kantaansa. Tämän takia komissio lopulta päätti, että myös eteläisemmän Schleswigin kansanäänestyksestä määrättäisiin jo rauhansopimuksessa ja äänestysalue ulotettaisiin pitkälle etelään, idässä Schleswigin kaupungin eteläpuolelta Schleijoen suulta Hollingstedtin ja Husumin kautta länteen Nordstrandin, Süderoogin ja Südfallin saariin asti.Schlürmann 2019: 109–112
Kun äänestysvyöhykkeistä oli päätetty, komissio päätti, että rajan siirtämiseen riittäisi kansanäänestyksessä yksinkertainen enemmistö, ja äänestykset suoritettaisiin eri vyöhykkeillä pohjoisesta lähtien portaittain useamman kuukauden välein. Saksalaiset viranomaiset ja armeija poistettaisiin alueelta, ja sitä valvoisi erillisin poliisivaltuuksin kansainvälinen valvontakomissio. Komission ehdotus nostatti kritiikkiä ja epäilyksiä useilla tahoilla. Erityisesti äänestysalueen ulottaminen kauas eteläiseen Schleswigiin huolestutti paitsi saksalaisia myös Tanskan hallitusta, jonka vaatimukset olivat olleet paljon maltillisemmat, sekä neuvotteluissa Schleswigin tanskalaisia edustanutta H. P. Hanssenia. Pelättiin, että saksalaiset äänestäisivät Tanskaan kuulumisen puolesta vain pelastuakseen sodanjälkeisen Saksan kaoottisilta oloilta ja että Tanska näin saisi suuren saksalaisvähemmistön, joka muodostaisi turvallisuusriskin. Schleswigin kysymys jäi lopulta rauhanneuvotteluissa suurempien ja vakavampien kysymysten, etenkin Saksalle langetettujen ankarien korvausvaatimusten varjoon, ja komission ehdotus hyväksyttiin vain muutamin muutoksin. Eteläisimmästä ”3. äänestysvyöhykkeestä” luovuttiin brittien ja amerikkalaisten vaatimuksesta, ja saksalaiset hallintoviranomaisetkin saisivat jäädä paikoilleen.Schlürmann 2019: 129–138 pienoiskuva|Saksalaismielisten vaalijuliste: ”Tuhat vuotta olemme olleet schleswigiläisiä. Tahdomme pysyä schleswigiläisinä ja siksi äänestämme Saksan puolesta.”