Gustaf Mauritz Armfelt (suomeksi usein myös Kustaa Mauri; 31. maaliskuuta 1757 Tarvasjoki, Marttila – 19. elokuuta 1814 Tsarskoje Selo, Pietari) oli suomalais-ruotsalainen kreivi, hovimies, diplomaatti ja jalkaväenkenraali. Hän syntyi Suomessa ja oli Kaarle XII:n kenraalin, Carl Gustaf Armfeltin, pojanpojanpoika.
Gustaf Mauritz Armfeltin poika oli ministerivaltiosihteeri Alexander Armfelt.
Ura Varhaiset vaiheet Armfeltin aatelissuvun vapaaherralliseen haaraan kuulunut Gustaf Mauritz Armfelt syntyi Tarvasjoella sijaitsevassa Juvan kartanossa, joka oli Kuninkaallisen henkirakuunarykmentin Maskun komppanian päällikön virkatalo. Hänen syntymäkotinsa on nykyään museona. Armfeltin vanhemmat olivat myöhemmin Turun ja Porin läänin maaherrana toiminut kenraalimajuri Magnus Wilhelm Armfelt ja Maria Katarina Wennerstedt. Armfelt opiskeli Turun Akatemiassa vähän aikaa vuosina 1770–1771 ja suoritti upseerintutkinnon Karlskronan kadettikoulussa vuosina 1771–1773.
Toimet Ruotsissa Armfeltista tuli vuonna 1774 henkivartiokaartin vänrikki Ruotsin Kustaa III:n hovissa. Hän joutui jättämään Ruotsin kaksintaistelusta syntyneen skandaalin vuoksi ja matkusti Pietarista Varsovaan ja Berliinin kautta Pariisiin vuosina 1778–1780. Armfelt tutustui Kustaa III:een Belgian Spassa ja hänestä tuli kruununprinssi Kustaa Aadolfin kavaljeeri sekä henkivartiokaartin kapteeni. Hän osallistui neuvotteluihin Venäjän Katariina II:n kanssa vuonna 1783, ja Kustaa III:n sodan aikana 1788–1790 hän oli yksi kuninkaan luotetuista neuvonantajista. Tanskalaisten noustessa maihin vuonna 1788 ja uhatessa Göteborgia Armfelt järjesti Taalainmaan sotajoukot ja johti ne voittoon. Hän pysyi hallitsijan puolella epäluulon kasvaessa kuninkaan järjestämää sotaa vastaan. Hän oli Ruotsin pääneuvottelija Värälän rauhanneuvotteluissa elokuussa 1790. Armfelt oli haavoittunut vakavasti olkapäähän 4. kesäkuuta 1790 Savitaipaleen taistelussa.
Armfelt oli myös kulttuurimies, joka osallistui Kustaa III:n Italian-matkalle 1783–1784. Matkalla he kävivät Roomassa, Napolissa ja Pariisissa osallistuen moniin teatteri- ja oopperaesityksiin. Tästä matkasta oli perintönä valtion talouden huonontuminen ja epäluottamuksen kasvu kuninkaaseen, mutta myös Ruotsin akatemian perustaminen. Armfelt valittiin sinne 14:stä edustajasta teatteriansioidensa perusteella. Hän oli Ruotsin akatemian jäsen ja puheenjohtaja 1786–1794, Draamateatterin ja Oopperan johtaja sekä Musikaalisen akatemian jäsen 1786–1792.
Vallanvaihdos ja Armfeltin salaliitto Kuollessaan maaliskuussa 1792 Kustaa III määräsi Armfeltin alaikäisen poikansa holhoojaksi ja nimitti tämän valtaneuvostoon sekä Tukholman ylikäskynhaltijaksi. Kustaa III:n veli, Kaarle, delegoi valtansa ystävälleen Gustaf Adolf Reuterholmille, joka pyrki pääsemään Armfeltista eroon. Syyskuussa 1792 Armfelt nimitettiin lähettilääksi Napoliin.Ramel 1998, s. 157 Nimitystä on luonnehdittu myös ”kunnialliseksi karkotukseksi”.Blomstedt 1963, s. 141
Napolista käsin Armfelt neuvotteli Venäjän Katariina II:n kanssa suostutellen tätä voimanäytökseen kustavilaisten pääsemiseksi valtaan Ruotsissa. Vuosina 1793–1794 Reuterholmin vakoojat paljastivat Armfeltin salaliiton, ja Armfelt pakeni Napolista Venäjälle vuoden 1794 alkupuolella.Ramel 1998, s. 189–194 Keisarinna ei suostunut luovuttamaan Armfeltia Reuterholmille,Ramel 1998, s. 195 mutta Venäjällä hänet silti käytännössä vangittiin ja sijoitettiin pienehköön huvilaan Kalugan pikkukaupunkiin kohtalaisen eläkkeen turvin – mutta tosiasiassa hän oli koko Venäjällä olonsa ajan 1794–1797 poistumiskiellossa. Tukholmassa hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet tuomittiin poissaolevana kuolemaan petturina. Hänen rakastajattarekseen mainittua kreivitär Magdalena Rudenschöldiä syytettiin myös salaliittolaisuudesta, ja tämä sai kuolemantuomion. Tuomio kuitenkin muutettiin ensin elinikäiseksi vankeudeksi, ja kahta vuotta myöhemmin Rudenschöld armahdettiin.Ramel 1998, s. 184, 188
Tosin eräs yllättävä taho asettuikin vastahankaan: Tanskan hovi ilmoitti kylmästi ruotsalaisille, ettei heidän nähdäkseen Armfelt ole syyllistynyt mihinkään todelliseen rikokseen – eikä sijaishallitsija Reuterholm vaatimusta, että Armfeltille myönnetty Elefanttiritarikunnan suurristi olisi pitänyt peruuttaa ja takavarikoida, voitaisi toteuttaa: tanskalaisten mielestä syyte Armfeltia vastaan olisi vain poliittisten vastustajien häpäisy-yritys ja Armfelt säilyttäisi ritarikunnan jäsenyyden – kuten kävikin. Julkisuuteen tämä päätös tuli vasta kun Armfelt sai kunniansa ja kaikki ruotsalaiset ritarimerkkinsä takaisin. Hän oli tosin pitänyt niitä hallussaan koko karkotuksen ajan ja polttanut monen mutkan kautta käsiinsä päätyneet Reuterholmin kirjeet, joissa vaadittiin kunniamerkkien palautusta.
Vuosina 1797–1799 Armfelt asui muun muassa Berliinissä ja Dresdenissä. Vuosina 1799–1802 Armelt asui Kuurinmaan herttuan Peter von Bironin perheessä muun muassa Sleesiassa ja Böömissä.
Armahdus Kustaa IV Aadolf nousi valtaistuimelle vuonna 1796, ja Armfelt armahdettiin ja hänen aatelisarvonsa ja kunniansa palautettiin vuonna 1800.Ramel 1998, s. 208–211 Ruotsiin hän palasi yhdeksän vuoden tauon jälkeen toukokuussa 1801.Ramel 1998, s. 211 Hän tapasi Venäjän uuden keisarin Aleksanteri I:n ja pyrki parantamaan Ruotsin ja Venäjän välejä Drottningholmin sopimukseen vedoten. Kuningas Kustaa IV Aadolfilla ei kuitenkaan ollut halua jatkaa liittopolitiikkaa Venäjän kanssa.Ramel 1998, s. 224–225
Toimet armahduksen jälkeen pienoiskuva|Kolme kustaviaania pohtimassa tulevaisuuttaan: ranskalaismaalari René Théodore Berthonin maalaus vuodelta 1803. Vasemmalla Johan Fredrik Aminoff, keskellä Johan Albrecht Ehrenström ja oikealla Armfelt. He tapasivat Wienissä elokuussa 1803 Armfeltin toimiessa siellä Ruotsin lähettiläänä. Armfelt kuvaili kolmikon jakaneen yhdessäolon riemun mutta myös epävarmuuden tulevasta.Ramel 1998, s. 247 Armfelt nimitettiin Ruotsin lähettilääksi Wieniin, mutta joutui eroamaan kaksi vuotta myöhemmin hyökättyään Itävallan hovin kantaa vastaan Napoleon-kysymyksessä. Hänet tunnettiin voimakkaasta Napoleon-kriittisyydestään ja ranskalaisvastaisista näkemyksistään.Ramel 1998, s. 244 Itävallan ulkoministeri toivoi syksyllä 1804, että Armfelt kutsuttaisiin takaisin Ruotsiin. Armfelt tosin ehti jo tätä ennen pyytämään eroa itse.Ramel 1998, s. 245
Armfeltilla oli alun perin ollut myönteinen käsitys Napoleonista, kunnes he olivat tavanneet Pariisissa talvella 1801–1802. Suhtautuminen muuttui vihaksi viimeistään sen jälkeen, kun Napoleon sieppasi ja teloitti Enghienin herttuan maaliskuussa 1804.Ramel 1998, s. 221–223 Herttua oli siepattu Badenin puolueettomalta maaperältä Kustaa IV Aadolfin Badenin-vierailun aikana.Ramel 1998, s. 252 Armfeltista tuli yksi Euroopan kiihkeimmistä Napoleonia vastustajista, ja tapaus sai myös Kustaa IV Aadolfin loitontumaan puolueettomuuspolitiikasta. Viha Napoleonia kohtaan yhdisti Armfeltia ja nuorta kuningasta. Se myös erotti molemmat Ruotsin vallanpitäjien enemmistöstä.Ramel 1998, s. 243 Armfelt kuitenkin neuvoi kuningasta olemaan ryhmättä selkkauksiin Ranskan kanssa, sillä sotaan Ruotsi ei ollut varustautunut. Armfeltista tuli kuninkaan lähin neuvonantaja.Ramel 1998, s. 256
Vuosina 1805–1807 Armfelt toimi Ruotsin Läntisen armeijan joukkojen johdossa Etu-Pommerissa. Armfeltin johtamissa linnoitustöissä Stralsund vahvistettiin muun muassa maanalaisilla kasemateilla niin kestäväksi, että ranskalaisten hyökkäys tammikuussa 1807 onnistuttiin torjumaan.Ramel 1998, s. 259 Keväällä 1807 tehdyssä osittain Armfeltin johtamassa vastahyökkäyksessä ranskalaiset karkotettiin Pommerista, ja Armfelt ylennettiin jalkaväenkenraaliksi.Ramel 1998, s. 262–263 Muutamaa viikkoa myöhemminBlomstedt 1963, s. 226 ranskalaiset saivat kuitenkin vahvistuksia ja kukistivat ruotsalaiset 15 000 sotilaan armeijallaan, ja Ruotsi joutui solmimaan aselevon. Taisteluissa Armfelt haavoittui kahdesti, ja riitautuessaan kenraalikuvernööri Hans Henric von Essenin kanssa hän joutui kuningas Kustaa IV Aadolfin epäsuosioon. Kuninkaan lähimmäksi sotilasneuvonantajaksi yleni Johan Christopher Toll, joka nimitettiin sotamarsalkaksi.Ramel 1998, s. 265
Ruotsi menetti koko Pommerin vuoden 1807 aikana, ja Armfelt katsoi uransa tulleen päätepisteeseensä. Tappio asetettiin kuitenkin pääasiassa von Essenin vastuulle,Ramel 1998, s. 273–276 ja vuoden 1808 alussa Kustaa IV Aadolf suhtautui jälleen Armfeltiin suopeammin ja tarjosi tälle ylipäällikkyyttä Suomessa. Tietoisena varustelujen heikosta tilasta Armfelt kieltäytyi.Blomstedt 1963, s. 227 Osa Suomessa olleesta tykistöstä ja ruudista oli aiemmin viety Pommeriin, ja osa oli myyty Venäjälle. Armfelt ei pitänyt Suomen puolustamista realistisena ja ehdotti Ruotsin liittymistä Ranskan ja Venäjän puolelle. Venäjän hyökättyä Suomeen helmikuussa 1808 eli Suomen sodan syttyessä Suomen joukkojen ylipäälliköksi nimitettiin Wilhelm Mauritz Klingspor. Armfelt sen sijaan sai komentoonsa 15 000 sotilaan kokoisen Läntisen armeijan sen jälkeen, kun Venäjän liittolainen Tanska oli julistanut sodan Ruotsille. Sen tehtäväksi tuli valloittaa Norja, mutta etenemisyritykset epäonnistuivat ja päätyivät aselepoon, sillä vuoristoinen maasto oli vaikeakulkuista ja norjalaisten puolustus vahvaa. Armfelt vapautettiin päällikkyydestä elokuussa 1808.
Paluu Suomeen Venäjä valloitti Suomen, ja Ruotsin vallankaappaus 1809 syöksi Kustaa IV:n ja hänen koko perheensä vallasta. Armfelt ei voinut hyväksyä Napoleonin kenraalin, Jean Baptiste Bernadotten (kuninkaana Kaarle XIV Juhana), nimittämistä Ruotsin kruununperilliseksi ja de facto hallitsijaksi. Hän pyrki siirtymään Suomeen, vaikkakin hänen vihollisensa estivät hänen lähtönsä, kunnes he vuonna 1811 saivat nostettua syytteen, jossa Armfelt karkotettiin salaliittolaisena. Hän vannoi uskollisuudenvalan Venäjän Tukholman-lähetystössä 31. maaliskuuta ja lähti Suomeen seuraavana päivänä.
Palattuaan Suomeen Armfelt asettui Åminnen kartanoon Halikkoon. Toukokuun 15. päivänä 1811 hän sai yllättäen kutsun tulla tapaamaan Venäjän keisari Aleksanteria. Armfeltista tuli keisari Aleksanteri I:n kenraaliadjutantti Pietarissa. Hänen ansiokseen luetaan muun muassa voimakas vaikutus niin sanotun Vanhan Suomen liittämiseksi suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812, ja hän vaikutti myös Helsingin nimittämiseen pääkaupungiksi samana vuonna. Armfelt esitteli Pietarissa 8. helmikuuta 1812 keisarille suunnitelman Venäjän liitosta Ruotsin kanssa, ja hän sai keisarilta tehtäväkseen valmistella sopimusluonnoksen.Volanen s. 101. Hän toimi Pietarissa Suomen asiain komitean ensimmäisenä puheenjohtajana, ja vuosina 1812–1813 hän oli myös virkaatekevä Suomen kenraalikuvernööri. Armfelt vaikutti Haminan kadettikoulun ja Suomen kaartin syntyyn. Armfelt oli ollut kuninkaallisen Turun Akatemian kansleri vuosina 1791–1792, ja hän sai saman viran samassa yliopistossa, jonka nimi oli muutettu Turun Keisarilliseksi Akatemiaksi. Keisari korotti Armfeltin kreiviksi vuonna 1812.
Armfelt Suomen asiain komitean jäsenenä thumb|200px|left|Armfelt vanhemmilla päivillään. Armfelt ajoi suomalaisille suhteellisen itsenäistä asemaa omana kansakuntana. Hän kirjoitti keisarille virkakirjeen Nöyrä selonteko Suomen oloista (1810), jossa hän propagoi pyrkimystään: ”Rauhamme ja menestyksemme riippuu siitä, että me rehellisesti ja täydellisesti muutumme suomalaisiksi”. Historioitsija Päiviö Tommila pitää Armfeltia ensimmäisenä suomalaisuusohjelman laatijana.