Suomen Maaseudun Puolue (lyhenne SMP) oli vuosina 1959–1995 toiminut suomalainen keskustapopulistinen puolue, joka henkilöityi pitkälti johtajaansa Veikko Vennamoon. Puolue perustettiin Vennamon irtauduttua Maalaisliitosta. SMP:n kannatus oli suurimmillaan 1970-luvun alussa ja uudelleen 1980-luvun alussa, jolloin puolue sai noin 10 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa. Urho Kekkosen presidenttikaudella SMP oli tiukasti oppositiossa, mutta 1980-luvulla se osallistui Sorsan ja Holkerin hallituksiin.
SMP:n vahvimpia kannatusalueita olivat Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala. Kahdessa viimeksi mainitussa maakunnassa SMP nousi 1970-luvun alussa suurimmaksi puolueeksi. Puolueen suurimpia kannattajaryhmiä olivat rintamamiehet, asutustilalliset ja karjalaiset evakot.
Puolueen naisjärjestö oli SMP:n Naiset (aiemmin Kehittyvän Suomen Naiset), nuorisojärjestö Kehittyvän Suomen Nuorten Liitto, varhaisnuorisojärjestö Uusi Voima, opiskelijajärjestö Kehittyvän Suomen Opiskelijat, eläkeläisjärjestö Oikeutta Eläkeläisille ja terveysjärjestö Suomen Kansan Terveystuki. SMP:llä oli myös kristillinen työryhmä, ammattiyhdistysjaosto sekä ruotsinkielisten osasto.Enävaara 1979, s. 81–84.Räisänen 1989, s. 68.
Puolueen kannattajia kutsuttiin yleisesti vennamolaisiksi. Veikko Vennamo johti puoluetta 1960- ja 1970-luvuilla, ja hän oli Suomen karismaattisimpia poliitikoita. Vuonna 1979 johtoon nousi hänen poikansa Pekka Vennamo. Myös Veikon puoliso Sirkka Vennamo oli keskeisesti mukana puoluetyössä, ja vastustajat kehittivät SMP:lle muun muassa pilkkanimen ”Sirkka, Minä ja Pekka”Värikäs Veikko Vennamo unohdetun kansan asiallaMinttu Mikkonen: Smp:n ideanikkari puolusti unohdettua kansaa Helsingin Sanomat 27.9.2005. Puolueen kaksi ensimmäistä ansiomitalia annettiin vuonna 1984 Veikolle (1.) ja Sirkalle (2.).Räisänen 1989, s. 33.
SMP ajautui konkurssiin vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen ja sen seuraajaksi perustettiin Perussuomalaiset.
Historia Suomen Pientalonpoikien Puolue thumb|Puolueen perustaja Veikko Vennamo vuonna 1988. Suomen Pientalonpoikien Puolue syntyi 1950-luvun lopussa lohkeamana Maalaisliitosta, kun puolueen tunnettu poliitikko, kansanedustaja ja entinen ministeri Veikko Vennamo riitautui puoluetovereidensa, etenkin puoluesihteeri Arvo Korsimon kanssa. Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen aiemminkin puoluettaan arvostellut ja itsenäisesti toiminut Vennamo ryhtyi esiintymään hyökkäävämmin. Hän alkoi myös lähetellä näkemyksiään kirjeitse suoraan Maalaisliiton paikallisosastoille. Mukaan kampanjaan valjastettiin Asutusliitto, jonka kunniapuheenjohtaja Vennamo oli. Henkilöistä arvostelun kohteena olivat varsinkin puoluesihteeri Arvo Korsimo ja myöhemmin kansanedustajat Martti Miettunen, Kauno Kleemola ja Urho Kähönen.Kivioja & Cantell 1970, s. 11–16.
Vennamo sai poleemisesta toiminnastaan useita huomautuksia sekä eduskuntaryhmältään että puolueeltaan. Vielä vuoden 1958 eduskuntavaaleissa hänet kuitenkin valittiin eduskuntaan Maalaisliiton listoilta. Riidat tulivat esiin jo vaalikampanjassa, ja lähes heti uuden eduskunnan kokoonnuttua Vennamo erotettiin eduskuntaryhmästä määräajaksi. Tämän jälkeen hän katsoi itsensä ryhmästä eronneeksi ja alkoi rakentaa uutta organisaatiota.Kivioja & Cantell 1970, s. 15–19. Uuden puolueen toiminnan käynnistäjänä ja suurimpana kannattajajoukkona katsottiin Vennamon eri puolilla maata teettämien mielipidetiedustelujen perusteella olevan nimenomaan pienviljelijäväestö. Poutiainen 1972, s. 104. Suomen Pientalonpojat -järjestö merkittiin yhdistysrekisteriin 30. joulukuuta 1958 ja Suomen Pientalonpoikien Puolueen perustava kokous pidettiin Pieksämäellä 9. helmikuuta 1959. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi puuhamies Vennamo ja puoluesihteeriksi Köpi Luoma Seinäjoelta.Veli Junttila: Vennamo perusti oman puolueen (Turun Sanomat 19.1.2009) Kokoukseen osallistui noin 350 henkilöä.Kivioja & Cantell 1970, s. 20; Enävaaran mukaan yli 400. Enävaara 1979, s. 9. Vennamo muodosti puolueen yhden hengen eduskuntaryhmän 11. helmikuuta 1959. Yhtenä vaihtoehtona puolueen nimeksi oli esillä myös Pienviljelijäin puolue, mutta tämä nimi oli edelleen varattuna yhdistysrekisterissä ja liikkeellelähtö toimintansa lopettaneen puolueen nimellä tuntui vanhanaikaiselta. Poutiainen 1972, s. 104–105.
SPP alkoi luoda organisaatiota heti perustamisensa jälkeen ja jo maaliskuun 1959 lopussa puolueella oli yli 200 osastoa. Toukokuusta alkaen perustettiin kunnallisjärjestöjä ja vuoden lopussa muodostettiin ensimmäiset piirijärjestöt. 27. helmikuuta 1959 alkoi ilmestyä puolueen äänenkannattaja Pientalonpoika, jota julkaisemaan perustettiin samanniminen osakeyhtiö. Syksyllä 1961 lehti vaihtoi nimekseen Suomen Uutiset.Enävaara 1979, s. 10–15.
1960-luku SPP:n valtakunnallista kannatusta mitattiin ensi kerran kunnallisvaaleissa 1960. Puolue asetti ehdokkaita 220 kunnassa, ja sen listoilta valittiin 359 valtuutettua 139:ään valtuustoon. Suurinta kannatusta SPP nautti Keski-Pohjanmaan pienissä kunnissa, ja Halsualla se sai enemmistön valtuutetuista. SPP sai valtaosan äänistään Maalaisliiton entisiltä kannattajilta, mutta sen äänestäjissä oli myös muita suuria puolueita aiemmin kannattaneita. Vaalitulosta pidettiin pettymyksenä odotuksiin nähden.Kivioja & Cantell 1970, s. 21–22. Vuonna 1961 SPP oli mukana rakentamassa Honka-liittoa, jonka tavoitteena oli presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinnan estäminen. Oikeuskanslerin virasta juuri eläkkeelle jäänyt Olavi Honka oli nimenomaan Vennamon löytö kirjavan liittouman kompromissiehdokkaaksi. Honka hyväksyttiin SPP:n presidenttiehdokkaaksi 6. elokuuta 1961 pidetyssä puoluekokouksessa, mutta häntä kohtaan esiintyi myös arvostelua.Kivioja & Cantell 1970, s. 24–27. Kritiikin aiheena oli etenkin Hongan poliittinen ja ennen kaikkea ulkopoliittinen kokemattomuus, mutta monet – etenkin SKDL:stä SPP:n kannattajiksi siirtyneet – pitivät myös vaaliliittoa oikeistopuolueiden sekä SDP:n tannerilaisen siiven ja Väinö Leskisen ja Kaarlo Pitsingin johtamien niin sanottujen asevelisosialistien kanssa vastenmielisenä.Poutiainen 1972, s. 129–141. Honka-liiton kariuduttua Vennamo syytti hankekumppaneitaan nöyristelystä ja pelkuruudesta.
SPP:n sisällä esiintyi runsaasti erimielisyyksiä jo perustamisesta lähtien.Kivioja & Cantell 1970, s. 24–28. Puoluesihteeri Köpi Luoma jätti paikkansa vuoden 1960 puoluekokouksessa Joensuussa riitauduttuaan Vennamon kanssa. Poutiainen 1972, s. 111. Uudeksi puoluesihteeriksi valittiin SPP:n Lapin piirin puheenjohtaja, agrologi Esko Autti Rovaniemen maalaiskunnasta, mutta hänkin toimi puoluesihteerinä vain vajaan vuoden. Poutiainen 1972, s. 122–126. Opposition kritiikki kohdistui muun muassa puoluejohdon epädemokraattisiin menettelytapoihin. Taistelua käytiin esimerkiksi Haapajärvellä ilmestyneessä puoluelehti Maaseudun Sanomissa (1959–1962). Hajoaminen konkretisoitui noottikriisin jälkeen ja eduskuntavaaleissa 1962, joihin SPP:n oppositio osallistui itsenäisesti vaaliliitoissa Maalaisliiton kanssa. Sisäinen taistelu vaikutti osaltaan siihen, että SPP menetti vaaleissa ainoan edustajansa. Vennamon valinta jäi kiinni 27 äänestä. Tappion jälkeen puheenjohtaja jäi sairauslomalle ja puoluetoimiston työntekijät irtisanottiin. SPP:n taloudellinen tilanne muodostui vaalitappioiden vuoksi niin vaikeaksi, että puolueen oli otettava jäseniltään vekseleitä. SPP:n johdossa pohdittiin jopa puolueen lakkauttamista. Poutiainen 1972, s. 143–144. Osa puolueväestä piti puolueen nimeä epäonnistuneena, sillä sen katsottiin karkottaneen muut kannattajaryhmät kuin pienviljelijät – moni pienviljelijäkään ei halunnut tunnustaa olevansa ”pieni” – ja olleen siten osaltaan syynä heikkoon vaalimenestykseen. Poutiainen 1972, s. 105.
Alkuvuonna 1963 Vennamo palasi politikointiin uudella taktiikalla. SPP:n retoriikkaa alettiin kohdistaa pientalonpoikien lisäksi muihinkin ”vähäosaisiin” kansanryhmiin ja Maalaisliitto-kritiikki vaihtui yleisempään ”vanhojen puolueiden” arvosteluun. Muutosten myötä alkoi syntyä käsite vennamolaisuus. Maalaisliiton vaihdettua nimensä Keskustapuolueeksi SPP:n uudeksi nimeksi annettiin vuonna 1966 Suomen Maaseudun Puolue. Samalla alkoi uudistua puolueen jäsenistö ja kannattajakunta. Järjestötoiminta lähti nousuun Vennamon palattua eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa. Puoluesihteeri Eino Poutiaisella oli uudessa nousussa keskeinen rooli.Kivioja & Cantell 1970, s. 28–29.
Veikko Vennamon elämäkerturi Aarni Virtanen on nähnyt SMP:n kannatuksen nousussa 1960-luvun lopulla samoja aineksia kuin protestilaulajana samaan aikaan tunnetuksi tulleen Irwin Goodmanin uran alkuvaiheissa. Virtasen mukaan Goodman ja hänen laulujensa sanoittaja Vexi Salmi olivat Vennamon tavoin eräänlaisia antropologeja tai sosiologeja, jotka kuuntelivat herkällä korvalla, mistä niin sanottu tavallinen kansa puhui, ja siirsivät sen lauluihinsa. Samoin kuin Vennamon ja hänen puolueensa retoriikka, myös Goodmanin laulut sisälsivät populistista paatosta ja laulajaa pidettiin tavallisen kansan äänitorvena eliitin valtaa vastaan. 1960-luvun lopun rakennemuutoksen ja maaltapaon vuosiin ajoittui myös Suomessa uudenlaista journalismia edustaneen Hymy-lehden suosion huippu.
SMP menestyi hyvin vuoden 1968 presidentin valitsijamiesvaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Menestys toi kuitenkin mukanaan myös uusia riitoja. Kymmenet SMP:n valtuutetut loikkasivat vaalikauden aikana muihin puolueisiin;Kivioja & Cantell 1970, s. 29–32. esimerkiksi Hyvinkäällä koko SMP:n valtuustoryhmä loikkasi Keskustaan ja puolueen Pohjois-Karjalan piirisihteeri SDP:hen vuoden 1970 alussa. Kivioja & Cantell 1970, s. 30. Tunnetuin Vennamon vastaisista oppositioryhmistä oli Keravalla joulukuussa 1969 järjestäytynyt Laillisuusrintama, joka julkaisi myös samannimistä lehteä. Vennamo leimasi opposition vanhojen puolueiden käynnistämäksi provokaatioksi. Samoihin aikoihin kiristyivät puheenjohtajan ja puoluesihteerin välit, jolloin Poutiainen sai lähteä toimestaan huolimatta laajasta SMP:n maaseutuäänestäjien keskuudessa nauttimastaan kannatuksesta. Kivioja & Cantell 1970, s. 32.
Vennamo vastusti jyrkästi vuoden 1967 alussa käyttöön otettua puoluetukea. SMP vaati myöhemminkin useaan otteeseen ”kansanvaltaa rappeuttavan” puoluetuen välitöntä lakkauttamista.Virolainen 1996, s. 207. SMP:n, myöhemmin SKYP:n kansanedustajan Artturi Niemelän mukaan Vennamon ja SMP:n suhtautuminen puoluetukeen oli kaksinaamaista: julkisuudessa puolue vastusti puoluetukea, mutta kulissien takana se käytti tukirahaa vaalivelkojensa maksuun.Virtanen 2018, s. 124.
Vaalivoitto 1970
Eduskuntavaaleissa 1970 SMP sai suurvoiton ja 18 kansanedustajaa. Pohjois-Karjalan vaalipiirissä annetuista äänistä SMP sai peräti 23,9 prosenttia ja Kuopion vaalipiirissäkin 21,2 prosenttia.Enävaara 1979, s. 45. SMP sai kansanedustajia kaikista manner-Suomen vaalipiireistä lukuun ottamatta Helsingin kaupunkia. Oulun vaalipiiristä puolueella oli kolme sekä Kuopion, Pohjois-Karjalan ja Vaasan vaalipiireissä kaksi kansanedustajaa.Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971, s. 116. Helsinki: Otava, 1970. Syy oli lähinnä siinä, että Keskustapuolueen koettiin menneen mukaan Mauno Koiviston hallituksen kovaan rakennemuutospolitiikkaan ja unohtaneen maaseudun asian. Vennamo antoi Koiviston hallituksen politiikalle nimityksen ”talonpojan tappolinja”. SMP:n eduskuntaryhmän enemmistöllä ei ollut aiempaa kokemusta valtakunnanpolitiikasta – jotkut olivat liittyneet puolueeseen vasta juuri vaalien alla – mutta moni oli ollut mukana puolueen toiminnassa paikallistasolla jo SPP:n perustamisesta alkaen. Eduskuntaryhmän nuorin oli 25-vuotias diplomi-insinööri Olavi Tupamäki Keski-Suomen vaalipiiristä. Poutiainen 1972, s. 179–183.