Isänmaallinen kansanliike (, lyhenne IKL) oli suomalainen äärioikeistolainen ja fasistinen puolue, joka perustettiin 5. kesäkuuta 1932 Hämeenlinnassa jatkamaan lapuanliikkeen toimintaa.Vares & Uola & Majander 2006 s. 248 IKL:stä tuli 1930-luvun merkittävin suomalainen oikeistoradikaali ryhmittymä: enimmillään sillä oli 100 000 jäsentä.Vares & Uola & Majander 2006 s. 248, 253 Toisin kuin lapuanliike, IKL pyrki pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa.
IKL vastusti kommunismia ja sosialismia, ja sen päämääränä oli Akateemisen Karjala-Seuran tavoin yksikielinen Suur-Suomi.Morgan 2003, s. 90 Talouspoliittisesti puolue oli korporatiivinen.Vares & Uola & Majander 2006 s. 248, 254–256 IKL:n kansainvälisiä esikuvia olivat Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit. Puolue julkaisi Ajan Suunta -nimistä lehteä, vuoteen 1936 sen nuorisojärjestönä toimi Sinimustat-järjestö ja sen jälkeen Mustapaidat-järjestö.
IKL osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin vuoden 1933 eduskuntavaaleissa vaaliliitossa Kansallisen Kokoomuksen kanssa ja sai 14 kansanedustajapaikkaa. IKL:n kannattajat olivat varakkaita maanviljelijöitä, opiskelijoita, keskiluokkaisia akateemisen koulutuksen saaneita ja pappeja. Toimittaja Sakari Virkkusen luonnehdinnan mukaan IKL:n kansanedustajat olivat eduskunnassa ”alituisessa käsirysyssä muiden puolueiden kanssa”. IKL alajärjestöineen lakkautettiin Moskovan välirauhansopimuksen nojalla syksyllä 1944.Sakari Virkkunen: Käännekohtia itsenäisen Suomen historiassa. Kuohuvat vuodet: Suomen Kuvalehti 37B/12.9.1986, s. 6–19. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet.
IKL:n tavoitteista toteutuivat – tosin vasta vuosikymmeniä myöhemmin – tasavallan presidentin valinta suoralla kansanvaalilla ja kansalaisaloite. Nykyisessä tulopoliittisessa kolmikannassa – työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sekä hallitus – on piirteitä IKL:n korporatismista.Jyrki Vesikansa: ”Heil Hitler, meill' Kosola!” Lapuan liike: Iltalehden erikoislehti, s. 62–67. Helsinki: Alma Media, 2015.
Ideologia Isänmaallinen kansanliike eli IKL oli lapuanliikkeen jatkaja ja henkinen perillinen.Swanström 2018 s. 62 IKL:n tärkein ero lapuanliikkeeseen oli pyrkimys toimia ainakin nimellisesti hallitusmuodon puitteissa, laillisesti ja väkivallattomasti. Lapuanliikkeen kohtalo osoitti, että yhteiskunnalla oli keinoja puuttua laittomaan toimintaan. IKL:stä tuli 1930-luvun merkittävin suomalainen oikeistoradikaali ryhmittymä: enimmillään sillä oli 100 000 jäsentä. Jäsenmäärä oli yhtä suuri kuin suurimmilla puolueilla.
IKL:n ideologian ytimessä oli parlamentarismin vastustaminen. Sen näkökulmasta puoluepolitiikka johti hajaannukseen. Tavoite oli kansallinen yhtenäisyys, yksi puolue ja yksi vahva johtaja. Muita ideologisia juonteita olivat kommunismin vastustaminen, nationalismi ja maanpuolustuksen korostunut asema.Swanström 2018 s. 62–64 Italian fasismin tavoin puolueen tavoitteena oli niin sanottu kolmas tie marxilaisen ja porvarillisen vaihtoehdon välillä. Demokratia haluttiin korvata korporativismilla, jossa eduskunnan valtaa siirrettäisiin hallitukselle ja parlamentarismin sijasta valtaa käyttäisivät ammattikuntien edustajat. Diktatuurista ei puhuttu kuitenkaan ääneen. Vaikka IKL korosti yhden vahvan johtajan periaatetta, sellaista liikkeellä ei ollut. Liikkeen johto oli kollektiivista.Swanström 2018 s. 59
IKL:n esikuvia olivat Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit. Se toi suomalaiseen politiikkaan näkyvän sotilaallisen organisoitumisen, yhtenäiset asut ja järjestötunnukset. Liike luonnehti toimintaansa ja järjestäytymistään sotilaallisella kielellä: ”Järjestömme varsinainen poliittinen taisteluyksikkö on ryhmä.” Liikkeen omassa järjestölehdessä kirjoitettiin, miten ”me olemme fascisteja”. Myöhemmin lehden laajoissa artikkelikokonaisuuksissa esiteltiin ideologiaa, joka sisälsi vaikutteita kansallissosialisteilta, antisemitismiä ja rotuoppia.Swanström 2018 s. 63–67 Italian Helsingin lähetystö pyrki saamaan IKL:n Italian fasistipuolueen vaikutuspiiriin toimittamalla sille italialaista fasismia ja Mussolinia esittelevää propagandamateriaalia. IKL:n aktiiveja oli mukana Italian lähetystön tukemassa Nuoret Italian Ystävät -järjestössä.Turun Sanomat - Pirkko Kanervon aliokirjoitus: Italia ja Suomi löivät veljenkättä 70 vuotta sitten
IKL ja Ajan Suunta saivat Italian fasistisen puolueen lahjana Mussolinin pronssisen rintakuvan, jonka Mussolinin erikoislähettiläs On. E. M. Gray luovutti IKL:n keskustoimistossa 7. kesäkuuta 1935. Tilaisuudessa Vihtori Kosola piti vastaus- ja kiitospuheen. IKL:n järjestön lahjana Mussolinille vietäväksi luovutettiin muutaman viikon vanha karhunpentu ja lähettiläs Graylle itselleen nuijasodan aikainen tappara.Mustapaitain juhla. Italian fascistisen puolueen lahjan luovutus Isänmaalliselle kansanliikkeelle ja Ajan SuunnalleAjan Suunta, 08.06.1935, nro 131, s. 1, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 07.06.2025
Tärkein ero suomalaisen äärioikeiston ja Saksan kansallissosialismin välillä oli suhde uskontoon. Suuri osa Suomen papistosta oli IKL:n kannattajia, kun taas natsit korostivat germaanista uuspakanuutta ja ahdistelivat Saksan kirkkoa. IKL:n taustalla oli myös lapuanliikkeen körttiläisyys, ja uskonnon ja kansallisuusaatteen yhteys oli liikkeen aatteelle keskeistä. IKL:n kannatus oli vahvaa herännäisseuduilla ja suuri osa puolueen kansanedustajista oli taustaltaan pappeja.Swanström 2018 s. 70–71 Liikkeen ideologia ja kannatus perustuikin nimenomaan aitosuomalaiseen arvomaailmaan.Vares & Uola & Majander 2006 s. 253 IKL:n johto ja puolueen Ajan Suunta -lehti olivat julkisesti arvostelleet Saksan suorittamaa Tšekkoslovakian miehitystä, mikä vaikeutti myöhemmin jatkosodan aikana puolueen yhteistyötä Saksan kansallissosialistien kanssa.Uola 1982 s. 521
Historia Liikkeen alku pienois|Liikkeen keskustoimisto vuonna 1935 osoitteessa Mikonkatu 15, Helsinki.|alt=|200x200px IKL perustettiin aluksi rekisteröitynä yhdistyksenä Hämeenlinnassa kesäkuussa 1932 Mäntsälän kapinan epäonnistumisen jälkeen. Saman vuoden joulukuussa aloitti puolueen äänenkannattaja Ajan Suunta. Liikkeen nimellinen johtaja oli lapuanliikkeen johtohahmo Vihtori Kosola, mutta Isänmaallisen kansanliikkeen todellinen johto oli Helsingin akateemisissa piireissä. Vankilatuomion Mäntsälän kapinan seurauksena saanut Kosola muodostui liikkeelle vähitellen painolastiksi ja syrjäytettiin lopullisesti vuonna 1936.
IKL:n perustamista edelsivät monivaiheiset ja usein riitaiset neuvottelut. Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli alusta saakka voimakkaasti mukana. Erimielisyyksiä syntyi esimerkiksi kielikysymyksestä. Kiisteltiin myös siitä pitäisikö perustaa porvarikenttää yhdistävä liike vai erillinen yhdistys, jota ei kuitenkaan saisi sanoa puolueeksi. AKS ajoi liikkeeseen Suur-Suomi-aatteen ja aitosuomalaisuuden, mikä vieraannutti siitä ruotsin- ja kaksikieliset, myös kenraali Gustaf Mannerheimin. IKL tuomitsi vapaamuurarit, mikä karkotti oikeistolaisen teollisuusmiehen ja lapuanliikkeen taustavaikuttajan Rafael Haarlan.
IKL:n avainhahmoja olivat Akateemisen Karjala-Seuran johtaja Vilho Helanen, puoluesihteeri Reino Ala-Kulju, Ajan Suunnan päätoimittaja Rauno Kallia, Helsingin yliopiston taloushistorian professori Vilho Annala ja rikosoikeuden professori Bruno Salmiala. Salmiala vakuutti presidentti P. E. Svinhufvudille valvovansa liikkeen toiminnan pysymistä lain puitteissa. Suoraan toimintaan tottuneet lapuanliikkeen pohjalaiset kannattajat eivät pitäneet linjauksesta, mutta kyyditykset jäivät historiaan. Vaikka jo lapuanliikettä oli ohjailtu myös pääkaupungista, äärioikeiston johto siirtyi nyt Pohjanmaan talonpoikaistaloista Helsingin kabinetteihin. Käytännössä IKL:n linjan määrittelivät AKS ja akateemiset oikeistopiirit, etenkin professorit Annala ja Salmiala.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 93. Helsinki: Otava, 1987 Jyrki Vesikansa: ”Heil Hitler, meill' Kosola!” Lapuan liike: Iltalehden erikoislehti, s. 62–67. Helsinki: Alma Media, 2015. Isänmaallisen kansanliikkeen ja sen vaikuttajien akateeminen tausta tekivät siitä myöhemmin kokoaan vaikutusvaltaisemman vaikuttajan suomalaisessa politiikassa.Vares & Uola & Majander 2006 s. 252
Vuoden 1933 eduskuntavaalit pienois|IKL:n kurssi Riihimäellä vuonna 1933. Selin kameraan Paavo Susitaival.|alt=|200px Samaan aikaan IKL:n perustamisen kanssa kärjistyi Kokoomuksen sisäinen kriisi. Kokoomuksessa lapuanliikkeen antikommunismia oli kannatettu laajalti. Edellisenä vuonna 1932 Kokoomus oli tukenut Mäntsälän kapinallisia ja puolueessa oli keskusteltu oikeistodiktatuurista vakavasti otettavana vaihtoehtona.Vares & Uola & Majander 2006 s. 250 Uuden Suomen päätoimittaja Kaarlo Koskimies erotettiin ja tilalle nostettiin S. J. Pentti. Eino Suolahden ja Edwin Linkomiehen johtama ”lapualaissiipi” nosti puolueen puheenjohtajaksi pappispoliitikko Paavo Virkkusen.
Valmistautuessaan vuoden 1933 eduskuntavaaleihin IKL päätti salaa, että vaaleihin lähdettäisiin vaaliliitossa Kokoomuksen ja ehkä muidenkin ryhmien kanssa, mutta vaalien jälkeen liike muodostaisi oman eduskuntaryhmänsä. Kokoomuksen ja IKL:n ”Isänmaallinen vaaliliitto” sai vain 16,9 prosenttia annetuista äänistä ja 32 kansanedustajaa, kun Kokoomuksen kannatus edellisissä vaaleissa oli ollut 42 paikkaa. Äänestäjät olivat selvästi hylänneet oikeiston lapuanliikkeen väkivallan ja Mäntsälän kapinan seurauksena. Kokoomukselle jäi ainoastaan 18 eduskuntapaikkaa, mikä oli sen historian heikoin tulos. Oma 14 kansanedustajan eduskuntaryhmä teki IKL:stä puolueen, vaikka liike ei itse koskaan käyttänyt tai halunnut itsestään käytettävän tätä nimitystä.Vares & Uola & Majander 2006 s. 251
Antiparlamentarismi ja demokratian itsepuolustus pienois|Kansanedustaja Hilja Riipinen puhumassa IKL:n naisten kokouksessa Helsingissä, maaliskuussa 1936.|alt=|200x200px Isänmaallisen kansanliikkeen toiminta muiden eduskuntaryhmien kanssa oli ongelmallista. Suomen eduskuntaan oli tullut ryhmittymä, joka haastoi koko järjestelmän.Vares & Uola & Majander 2006 s. 253 IKL:n eduskuntaryhmä saapui valtiopäivien avajaisiin uudessa sotilaallisessa järjestöpuvussa, johon kuuluivat musta pusero ja sininen solmio. Erityisesti IKL:n ensimmäisellä eduskuntakaudella eduskunnan istunnot ja jopa budjettikeskustelut joutuivat näyttämöksi IKL:n ja sen vastustajien väliselle kiivaalle sananvaihdolle. IKL oli tunnuksineen eduskunnassa muistutus todellisesta uhasta. Samalla tavoin esiintyneet parlamentarismia vastustaneet äärioikeistolaiset liikkeet olivat nousseet valtaan eri puolilla Eurooppaa. Antiparlamentaristinen ideologia eristi IKL:n nopeasti yksinäiseksi toimijaksi ja Suomessa vallassa ollut laillisuusrintama kävi tiukkaan taisteluun IKL:ää vastaan demokratian itsepuolustuksen nimissä. Jo vuonna 1933 kiellettiin lailla sotilaallisesti järjestäytyneiden organisaatioiden toiminta. Vuonna 1934 säädettiin puserolaki, jolla kiellettiin poliittisten tunnusmerkkien käyttö. Lisäksi säädettiin lakeja, joilla tehtiin mahdolliseksi rajoittaa tai kieltää poliittisten järjestöjen toimintaa.Vares & Uola & Majander 2006 s. 252, 256–257
Vuonna 1934 IKL sotkeutui ulkopoliittiseen selkkaukseen. Virossa nousi 1930-luvun alussa vahva äärioikeistolainen Viron vapaussoturien liitto eli vapsit. IKL:n kansanedustajan Elias Simojoen johtama nuorisojärjestö Sinimustat osallistui vapsien liikehdintään ja laittomuuksiin vuonna 1934, mikä herätti kansainvälistä huomiota. Konstantin Päts muutti Viron hallintoa autoritäärisempään suuntaan, mutta Viron äärioikeisto jatkoi vallankaappauksen suunnittelua. Sinimustat tuki Viron äärioikeistoa muun muassa asetoimituksilla. Kun Sinimustien osuus paljastui Suomen oikeuslaitos lakkautti järjestön tammikuussa 1936.Vares & Uola & Majander 2006 s. 248–249 Työtä jatkamaan perustettiin keväällä 1936 uusi nuorisojärjestö Mustapaidat, joka ei kuitenkaan enää ollut yhtä voimakas toimija.Silvennoinen & Tikka & Roselius 2016 s. 305