Sophie Calle (s. 9. lokakuuta 1953 Pariisi) on ranskalainen kuvataiteilija, käsitetaiteilija, valokuvaaja, elokuvaohjaaja ja kirjailija. Hän käyttää taiteellisessa työskentelyssään materiaalina omaa elämäänsä, myös sitä, mikä kuuluu henkilökohtaisen ja yksityisen piiriin. Calle asuu ja työskentelee Malakoffissa Pariisin eteläpuolella.
Callen teoksille ominaista on rajoitteiden käyttö tavalla, joka muistuttaa ranskalaista kirjallista liikettä Oulipoa. Hänet tunnetaan etenkin tavastaan seurata tuntemattomia ihmisiä ja tutkia näiden yksityiselämää kuin etsivä. Callen teokset kuvaavat usein ihmisen haavoittuvuutta ja tutkivat yksityisyyttä ja identiteettiä. Hänen valokuvateoksiinsa liittyy usein hänen omia tekstejään.
Calle on toiminut vuodesta 2005 elokuvan ja valokuvauksen professorina European Graduate Schoolissa Saas-Feessä, Sveitsissä. Hän on luennoinut myös Kalifornian yliopistossa, San Diegossa kuvataiteen laitoksella sekä opettanut Mills Collegessa Oaklandissa, Kaliforniassa.
Callen töitä on ollut esillä Pariisin Pompidou-keskuksessa, Pietarin Eremitaašissa, Pariisin Juutalaisen taiteen ja historian museossa, New Yorkin Paula Cooper Galleryssa, Brysselin Palais des Beaux-Artsissa, Brasilian São Paulon Videobrasil-festivaaleilla, Salvadorissa Bahian modernin taiteen museossa, Lontoon Whitechapel Galleryssa sekä De Pontin nykytaiteen museossa Tilburgissa, Alankomaissa. Hän edusti Ranskaa Venetsian biennaalissa 2007.
Elämä ja ura
Sophie Calle sai nuorena vaikutteita isänsä, lääkäri ja taiteen keräilijä Robert Callen lähipiiriin kuuluneilta taiteilijoilta (muun muassa Martial Raysse, Arman ja Christian Boltanski), mikä myötävaikutti hänen päätökseensä suuntautua taiteelliseen työhön.
Nuorena Calle oli vannoutunut poliittinen aktivisti ja kiinnostunut muun muassa maolaisuudesta, äärivasemmistolaisuudesta, feminismistä sekä Etelä-Libanonin palestiinalaistaistelusta. Hän opiskeli Nanterren yliopistossa ja osallistui sosiologi Jean Baudrillardin kurssille, jolla Baudrillard kannusti häntä matkustamaan. Calle keskeytti yliopisto-opintonsa, jolloin Baudrillard kirjoitti Callen nimen toisen opiskelijan tenttipaperiin, jotta Calle saisi tutkintotodistuksensa ja hänen isänsä jatkaisi hänen tukemistaan taloudellisesti. Matkusteltuaan seitsemän vuotta maailmalla - muun muassa Kreikassa, Meksikossa ja Kaliforniassa - Calle palasi takaisin Pariisiin. pienoiskuva|Calle vuonna 2012
Eksyksissä, vailla urasuunnitelmia, erityistaitoja, saati ystäviä hän alkoi seurata tuntemattomia ihmisiä kadulla ikään kuin löytääkseen Pariisin toisten ihmisten tekemien matkojen kautta. Hän innostui kokeilusta, valokuvasi ja kirjoitti ylös liikkeitään. Hän valitsi summamutikassa miehen, johon oli tutustunut juhlissa, ja seurasi tätä Pariisin kaduilta aina Venetsiaan saakka.
Eräs tuttava huomautti Callelle vietettyään yön tämän sängyssä, että lakanat olivat yhä lämpimät, mistä Calle sai idean ryhtyä kutsumaan satunnaisia ihmisiä nukkumaan sänkyynsä muutamaksi tunniksi. Vuonna 1979 hän alkoi pyytää tuntemattomia (sekä tuttuja ja tutun tuttuja) viettämään aikaa sängyssään viikon verran, minkä ajan hän kuvasi näitä ja esitti näille kysymyksiä. Hän valokuvasi nukkujia (muun muassa näyttelijä Fabrice Luchinia) ja merkitsi muistiin näiden kanssa käymiensä keskustelujen aiheet, näiden nukkumisasennot, unen aikaiset liikkeet sekä sen, mistä hänen näille valmistamansa aamiaiset koostuivat. "Nukkujat"-teos (Les Dormeurs) herätti yhden nukkujan kumppanin, kriitikko Bernard Lamarche-Vadelin huomion, ja tämä kutsui Callen Pariisin biennaaliin vuonna 1980. Callen mukaan Lamarche-Vadel päätti, että Calle on taiteilija.
Vuonna 1981 Calle muutti hylättyyn tehtaaseen Malakoffissa Pariisin esikaupunkialueella ja jakoi sen kuvataiteilijoiden Christian Boltanskin ja Annette Messagerin kanssa.
"Nukkujat"-teoksesta lähtien hän on luonut työssään siltoja taiteen ja elämän välille; installaatioissaan, valokuvissaan, kertomuksissaan, videoissaan ja elokuvissaan hän luo tilanteita, jotka Christine Macelin mukaan pyrkivät leikin tai omaelämäkerrallisen rituaalin avulla luomaan kuvallisesti tai kerronnallisesti mielleyhtymän poissaolon tuskasta ja kuitenkin samalla yhteydestä toiseen.
Television kirjallisuusohjelma La grande librairiessa 13. joulukuuta 2023 Calle kertoi saaneensa vaikutteita Georges Perecin kirjoista, etenkin Elämä: käyttöohje -teoksesta.
Tuotannon yleisiä piirteitä
Callen valokuvien ja kertomusten kuvaileva tyyli muistuttaa reportaasia. Sekä valokuvat että kertomukset todistavat siitä todellisuudesta, joka ympäröi hänen teoksissaan luomiaan tilanteita, kuten siivooja hotellissa, strippari tivolissa, miehen varjostaminen Venetsiassa ja niin edelleen. Usein hänen teoksensa pohjaavat sääntöihin ja rajoituksiin ja ne tutkivat häilyvää rajaa yksityisen ja julkisen välillä sekä tarkkailijan ja tarkkailtavan aseman välillä. Poleemista keskustelua herättänyt Le Divorce (1995) on tästä oiva esimerkki.
Callen taide on usein provosoivaa, mistä esimerkkinä hänen valokuvanäyttelynsä La Filature, "Varjostus" (1981), jossa ei ollut esillä yhtään hänen itse ottamaansa valokuvaa. Sen sijaan hän oli maksanut yksityiselle etsivätoimistolle, jotta nämä lähettäisivät yksityisetsivän seuraamaan häntä ja ottamaan hänestä valokuvia hänen tietämättään, ja nämä valokuvat hän sitten asetti esille näyttelyyn.
Ominaista Callen taiteelle on omaelämäkerrallisen materiaalin hyödyntäminen ja taiteilijan tuominen valokuviin. Calle antaa katsojalle keskeisen aseman, sillä hänen teoksissaan katsoja pääsee jatkuvasti kosketuksiin hänen yksityiselämänsä kanssa (esim. "Psykologinen arviointi") tai osallistumaan aktiivisesti teoksen luomisprosessiin ("Aaveet"). Tuotannon yksi keskeinen teema on poissaolo (Last Seen; "Aaveet"; "Sokeat").
Eteläranskalainen, Arlesissa sijaitseva kirjankustantamo Actes Sud on julkaissut lukuisia Callen kirjoja. Pompidou-keskuksessa pidettiin vuosina 2003-2004 Callen soolonäyttely M'as-tu vue.
Teokset ja näyttelyt (valikoima)
Filatures parisiennes, "Pariisilaisvarjostuksia" (1978/1979): Sophie Calle (SC) seurasi tuntemattomia ihmisiä Pariisin kaduilla, valokuvasi näiden liikkeitä näiden tietämättä ja kirjoitti ylös päivittäiset varjostuskeikkansa.
Suite Vénitienne (1980): Eräänä päivänä SC tutustui juhlissa aiemmin Pariisin kaduilla varjostamaansa mieheen. Kuultuaan, että tämä oli lähdössä matkalle Venetsiaan, hän päätti seurata miestä uudelleen perille asti miehen tietämättä. SC kuvasi matkan ja kirjoitti siitä yksityiskohtaisen, kuvailevan kertomuksen.
Bronx (1980): Newyorkilainen Fashion Moda -taidetila lähestyi Callea Bronxin kaupunginosaan liittyvällä hankkeella. Calle pyysi tuntemattomia ihmisiä viemään hänet Bronxissa paikkoihin, joista nämä pitivät tai joilla oli näille erityinen merkitys. Hän valokuvasi paikat ja kirjoitti ylös ihmisten kuvaukset niistä. Näyttelyä edeltävänä päivänä taidetilaan murtauduttiin, ja sen seinät peitettiin graffiteilla. Näyttely avattiin ja pidettiin graffiteineen.
L'Hôtel, "Hotelli" (helmikuu 1981): saatuaan vuoden kestäneiden yritysten jälkeen kolmen viikon pituisen siivoojan sijaisuuden venetsialaisesta hotellista SC kuvasi hotellin vieraiden ja heidän toimiensa jälkiä (sijaamattomia vuoteita, kylpyhuoneeseen jätettyjä käytettyjä pyyhkeitä, tyhjentämättömiä roskiksia jne.).
La Filature, "Varjostus" (huhtikuu 1981): SC pyysi äitiään palkkaamaan yksityisetsivän seuraamaan häntä, ja lopulta hän esitteli näyttelyssä etsivän työn tulokset: valokuvia Callesta sekä etsivän laatiman raportin hänen liikkeistään. Niiden rinnalla hän esitti itse kirjoittamansa kertomuksen samoista päivistä.
Le Carnet d'adresses, "Osoitekirja" (1983): löydettyään kadulta osoitekirjan Calle tapasi yksitellen kirjassa luetellut ihmiset voidakseen luoda kuvan osoitekirjan omistajasta. Tapaamiset julkaistiin sarjana Libération-sanomalehdessä. Niihin pohjautuvaa näyttelyä ei kuitenkaan pidetty, sillä osoitekirjan omistaja ei antanut siihen suostumustaan.
Anatoli (1984): SC matkusti Siperian rataa pitkin Moskovasta Vladivostokiin lokakuussa 1984. Hän jakoi hytin Anatoli-nimisen venäläisen miehen kanssa. He eivät puhuneet samaa kieltä eivätkä ymmärtäneet toisiaan hyvin, mutta matkan aikana Calle sai kuitenkin tietää miehen elämästä olennaisen. Hän kirjoitti kohtaamisen pohjalta kertomuksen, ja liitti siihen valokuvia.
Les Anges, "Enkelit" (1984): SC matkusti Los Angelesiin toteuttaakseen teoksensa siellä pidettyjen olympialaisten aikana. Hän kysyi kaupungin asukkailta, että jos kaupungin nimi tarkoittaa enkeleitä, missä ovat Los Angelesin enkelit. Teos koostuu valokuvista sekä kaupungin asukkaiden vastauksista heille esitettyyn kysymykseen.
Les Aveugles, "Sokeat" (1986): SC tapasi syntymästä asti sokeita ihmisiä ja kysyi, mikä heille kuvastaa kauneutta.
Fantômes, "Aaveet" (kesäkuu 1989): SC pyysi Pariisin modernin taiteen museon Musée d'Art Moderne de la Ville de Paris'n työntekijöitä ja vierailijoita kuvailemaan Pierre Bonnardin maalausta Nu dans le bain sen ollessa tilapäisesti poissa näytiltä. Lokakuussa 1991 hän teki saman kokeilun MOMAssa New Yorkissa René Magritten, Amedeo Modiglianin, Giorgio De Chiricon, Edward Hopperin ja Georges Seurat'n pois siirrettyjen maalausten avulla.
La Couleur aveugle, "Sokea väri" (1991): SC kysyi sokeilta ihmisiltä, mitä he havaitsevat, ja asetti heidän kuvailunsa vasten Yves Kleinin, Gerhard Richterin ja Piero Manzonin tekstejä, jotka käsittelevät monokromaattista taidetta.
Last seen (1991): SC kuvasi taideteosten poissaoloa museossa, josta oli varastettu taideteoksia.
No Sex Last Night yhteistyönä Georg Shephardin kanssa (1992): Vuoden yhteiselon jälkeen SC:n ja GS:n parisuhde oli näivettynyt eivätkä he puhuneet enää toisilleen. SC tahtoi matkustaa Yhdysvaltojen halki, ja houkutellakseen poikaystävänsä mukaansa hän sai idean tehdä yhdessä elokuva - yhdellä ehdolla: kummallakin olisi mukana oma kameransa, jolle he purkaisivat kaikki turhautumisensa matkan aikana. Matkan päätteeksi he menisivät naimisiin.
Le Rituel d'anniversaire, "Syntymäpäivärituaali" (1980-1993): joka vuosi syntymäpäivänään SC järjesti merkkipäivänsä kunniaksi juhlat, jonne hän kutsui yhtä monta vierasta kuin hän täytti vuosia - ja joka vuosi yhden tuntemattoman vieraan kutakin kutsuvierasta kohden. Jokaista syntymäpäiväjuhlaa varten hän valmisti vitriinin, joka sisälsi syntymäpäivälahjoja (ei kuitenkaan oikeita sytymäpäivälahjoja), ja vitriinissä oli kuvaus sen sisältämistä lahjoista. Kirjailija Grégoire Bouillier esittelee tämän syntymäpäivärituaalin ja kehittelee sitä teoksessaan l'Invité mystère (2004).
Gotham Handbook yhteistyönä Paul Austerin kanssa (1994): teos yhdistelee todistuksia, Callen valokuvia sekä kertomuksia kohtaamisista ja kokemuksista. Austerilta oli vastikään ilmestynyt romaani Leviathan (1992), jonka Maria-nimisen fiktiivisen hahmon luomisessa hän oli innoittunut tietyistä jaksoista Sophie Callen elämässä. Gotham Handbookissa SC pyrkii puolestaan muistuttamaan Mariaa noudattamalla Austerin hänelle lähettämiä henkilökohtaisia ohjeita. Kokeilun seurauksena syntyi Callen teos Le régime chromatique, "Kromaattinen ruokavalio" (1997), jota varten hän laati, valokuvasi ja söi aterioita, jotka koostuvat vain tietynvärisestä ruoasta ja ruokailuvälineistä, sekä teos Des journées entières sous le signe du B, du C, du W (1998), jossa hän viettää kokonaisia päiviä edellä mainittujen kirjainmerkkien läheisyydessä.
L'Érouv de Jérusalem (1996): SC pyysi Jerusalemin asukkaita, juutalaisia ja palestiinalaisia, viemään hänet kaupungissa julkisiin paikkoihin, jotka asukkaiden mielestä kuuluivat jollain lailla yksityisen piiriin. Hän oli innoittunut eruvista, juutalaisesta laista, jonka mukaan julkinen tila voidaan muuntaa yksityiseksi alueeksi ympäröimällä se langalla. Teos on näytteillä Pariisin Juutalaisen taiteen ja historian museossa.